Kuinka pitkälle pitää ymmärtää?

[Hätä]

Kuinka pitkälle pitää mielestänne pitkässä parisuhteessa vain ymmärtää toisen ongelmia jos hän ei itse näytä niille mitään todellista haluavan tehdä? Tilanteemme on se että puolisollani on tietty fobia/pakkomielletyyppinen käyttäytyminen joka vaikuttaa aika paljon jokapäiväiseen elämäämme ja parisuhteeseemme (sinällään melko pieni ja ulospäin näkymätön asia). Myös lapset joutuvat kärsimään siitä jonkin verran. Hän kyllä myöntää usein sen olevan henkinen ongelma mutta sitten taas koko asia on ihan todellinen ja rationaalisesti perusteltava jolloin ongelma ei enää olekaan henkinen vaan todellinen. Asiassa siis soudetaan ja huovataan jatkuvasti ja tilannetta on jatkunut jo yli kaksi vuotta. Itse olen tilanteeseen jo aika kyllästynyt koska selkeä puhe, tiukkuus tai ymmärtävä ystävällisyys eivät tunnu muuttavan mitään. Nykyisellään entisestä sopuisasta ja seesteisestä liitostamme on jäljellä aika vähän, nykyisellään on jatkuvasti konflikteja koska itse yritän lastenkin takia pitää ihan normaalia elämää yllä. Tämä ei taas onnistu hänen "standardeillaa". Tilanne on siis vähän sama kuin sottapytty ja siivousmaanikko yrittäisivät elää sopuisasti saman katon alla, eihän se onnistu. Entinen mukava helppo yhteiselo on siis poissa ja tilalla kireys ja nalkuttaminen. Rakastan vieläkin puolisoani ja tiedän että hänkään ei voi hyvin eikä tee tätä tahallaan. Hän on kyllä hakenut apua mutta lähinnä asian "sivuvaikutuksiin" eikä ole saanut käytännössä apua itse ongelmaan. Eikä oikein usko saavankaan.

 

[Naimaton neuvoja...]

Kai hänelle pitää sanoa, että koska ongelma ei kosketa vain häntä itseään, hänellä ei ole yksin oikeutta päättää sen ratkaisemisestakaan. Kun en yhtään tiedä, mistä on kysymys, niin sanon yleisesti vain, että ei nyt erolla tarvitse uhkailla, mutta eri osoitteissa asuminen voisi olla vaihtoehtona, jos hän ei tunnusta teidän oikeuksianne eikä ala hankkimaan tosissaan hoitoa.

 

[Neurootikon sisar]

Eipä se ymmärtäminen oikeastaan mitään auta.
Apua miehesi tarvitsee, mutta jos ei itse koe sitä tarvitsevansa, on tilanne hankala.
Olen samaa mieltä Naimattoman neuvojan kanssa, että tiukka linja on paras.
Puhut asiat halki suoraan, kerrot tunteesi avoimesti.
Vaikka neuroosit ja fobiat ovatkin kytköksissä aivokemiaan, on vaarana, että lapsesi omaksuvat isänsä toimintatavat.
Tätäkin taustaa vasten fobia olisi saatava hallintaan.
Luvassa on pitkä ja vaivalloinen tie psykoterapian ja lääkehoidon muodossa, mutta se tie kannattaa kulkea.
Keskustelun pohjaksi voisit vaikka hakea tietoa googlesta.

 

[Hätä]

Eipä se ymmärtäminen oikeastaan mitään auta.
Apua miehesi tarvitsee, mutta jos ei itse koe sitä tarvitsevansa, on tilanne hankala.
Olen samaa mieltä Naimattoman neuvojan kanssa, että tiukka linja on paras.
Puhut asiat halki suoraan, kerrot tunteesi avoimesti.
Vaikka neuroosit ja fobiat ovatkin kytköksissä aivokemiaan, on vaarana, että lapsesi omaksuvat isänsä toimintatavat.
Tätäkin taustaa vasten fobia olisi saatava hallintaan.
Luvassa on pitkä ja vaivalloinen tie psykoterapian ja lääkehoidon muodossa, mutta se tie kannattaa kulkea.
Keskustelun pohjaksi voisit vaikka hakea tietoa googlesta.

Omalta kannaltani asian tekee hankalaksi se että asia ei minustakaan ole kuitenkaan lopulta niin iso että en uskoisi puolisoni pystyvän sitä itsekin ratkaisemaan. Tuntuu että kun hän vain "ottaisi itseään niskasta kiinni" niin asian voisi selättää itsekin. Mutta olen ilmeisesti tässä väärässä. Ehkä siksi juuri asia rassaa minua niin paljon. Varmaan vähän niinkuin alkoholistin kanssa kun ei voi käsittää miksi ei vain lopeta juomista...

 

[toimi heti]

taidat vähätellä ongelmaanne. Luulet että odottamalla ja "ymmärtämällä" asiat korjaantuu itsestään. Olet jo nähnyt että niin ei tapahdu ja myös sen että puolisosi ei jostain syystä itse pysty tai halua (ehkä ei usko saavansa apua) tehdä mitään.
Tässä sinun rakkautesi häneen punnitaan. Kun toinen on "toimintakyvytön", silloin sinä toimit. Haet sitä apua hänelle, pistät pyörät pyörimään. Ei ole hyvä olettaa että asia ei ole niin iso että hän ei itse pystyisi ottamaan itseään niskasta kiinni. Ehkä sinun mielestäsi ei ole, mutta näköjään on. Ja todellakin suosittelen että ottaisit asian tosissasi ja vakavasti etkä vähättelisi toisen olotilaa. Haluatko olla yksi niistä jotka vasta myöhemmin hokevat että mistä minä olisin voinut tietää että asia on niin vakava. Silloin voi olla jo toisen kannalta liian myöhaistä.

 

[Neurootikon sisar]

Ymmärrän.
Niin minäkin ajattelin aluksi veljeni pakkoneuroosin suhteen, että kun kysyn suoraan miksi hän toimii kuten toimii, se ikäänkuin herättää hänet tajuamaan, että outo toiminta on huomattu ja kun hän joutuu pohtimaan toimintansa syitä, hän vain sitten lopettaa hölmön käytöksensä.
Olinpa lapsellinen.
Kysehän ei ihan ole niin yksinkertaisesta asiasta, kuin että 'aloin toimia näin ja nyt sitten päätän lopettaa sen.'
Fobioista tai/ja pakkoneuroosista kärsivä ihminen yrittää hallita ahdistuneisuuttaan toimimalla tietyllä tavalla.
Tärkeintä olisi löytää syy ahdistuneisuuteen.
Toisinaan asianomainen itse ei tiedosta tai muista mahdollista traumaa tai ei osaa yhdistää ahdistumisen tunnettaan tiettyyn tapahtumaan tai ajanjaksoon elämässään.
Usein luuranko kaapissa on monien asioitten summa ja yhtä yksittäistä syy-yhteyttä on mahdoton osoittaa.
Terapeutti on tämän alueen ammattilainen. Hän osaa asettaa juuri sellaiset kysymykset, jotka avaavat ne oikeat ja olennaiset ovet.
Tämänpäivän mielialalääkkeillä on saavutettu hyviä tuloksia ahdistuneen mielen hallinnassa. Terapia ja lääkitys on hyvä yhdistelmä, unohtamatta kaikkein tärkeintä; rakastavaa ja luotettavaa perhettä, jonka keskellä voi isäkin olla haavoittuva menettämättä arvokkuuttaan.

 

[Hätä]

Ymmärrän.
Niin minäkin ajattelin aluksi veljeni pakkoneuroosin suhteen, että kun kysyn suoraan miksi hän toimii kuten toimii, se ikäänkuin herättää hänet tajuamaan, että outo toiminta on huomattu ja kun hän joutuu pohtimaan toimintansa syitä, hän vain sitten lopettaa hölmön käytöksensä.
Olinpa lapsellinen.
Kysehän ei ihan ole niin yksinkertaisesta asiasta, kuin että 'aloin toimia näin ja nyt sitten päätän lopettaa sen.'
Fobioista tai/ja pakkoneuroosista kärsivä ihminen yrittää hallita ahdistuneisuuttaan toimimalla tietyllä tavalla.
Tärkeintä olisi löytää syy ahdistuneisuuteen.
Toisinaan asianomainen itse ei tiedosta tai muista mahdollista traumaa tai ei osaa yhdistää ahdistumisen tunnettaan tiettyyn tapahtumaan tai ajanjaksoon elämässään.
Usein luuranko kaapissa on monien asioitten summa ja yhtä yksittäistä syy-yhteyttä on mahdoton osoittaa.
Terapeutti on tämän alueen ammattilainen. Hän osaa asettaa juuri sellaiset kysymykset, jotka avaavat ne oikeat ja olennaiset ovet.
Tämänpäivän mielialalääkkeillä on saavutettu hyviä tuloksia ahdistuneen mielen hallinnassa. Terapia ja lääkitys on hyvä yhdistelmä, unohtamatta kaikkein tärkeintä; rakastavaa ja luotettavaa perhettä, jonka keskellä voi isäkin olla haavoittuva menettämättä arvokkuuttaan.

Kiitos paljon hyvistä vastauksistanne! Olen nyt tullut siihen tulokseen että asiaa täytyy viedä oikeasti eteenpäin ja että näin ei voi jatkua. Eiliset tapahtumat kotona ja nämä kirjoitukset vain vahvistivat päätöstä, kiitos siitä. On uskomatonta kuinka sinällään aika pieni asia voi vaikuttaa kuitenkin kaikkeen perheessä, perheenjäsenten välisiin suhteisiin ja koko kodin tunnelmaan.

PS. Olen muuten itse mies ja ongelma on vaimollani. En halunnut alussa mitenkään korostaa asiaa sillä ajattelin että se saattaisi vaikuttaa vastauksiin. Halusin mielummin pysytellä "neutraalilla" tasolla ja puhuin vain puolisostani. Mutta ei sillä ehkä olekaan niin väliä...

 

[Neurootikon sisar]

Nyt kyllä lensin lankaan
Toisaalta, kun Elleistä on kyse, oletin ilman muuta sinun olevan nainen..
Kiitos positiivisesta ylläristä!

 

[mää]

Eipä niihin neurooseihin välttämättä ns. hoidosta apua ole. Vaikka vaimosi lamppaisi kuinka terapiassa, tai popsisi lääkkeitä, mikään ei välttämättä muutu. Saatatpa saada hänet vain huonompaan jamaan osoittamalla kuinka "huono" hän on. Neurootikko kyllä itse tietää toimiensa järjettömyyden, ei vain voi sille mitään, että on pakko toimia tietyn kaavan mukaan.
Voinen antaa vain yhden neuvon. Jollet voi ymmärtää, ja jaksaa siinäkin tapauksessa, ettei mikään muutu, ota ja lähde.
Juu. olen itse pakko-oireinen, ja jätetty sen vuoksi. Mutta kyllä eksä ja hänen sukunsa ns. auttamisellaan tekivät elämästäni itkuista helvettiä, joten parempi näin. Voi kun sitä löytäisi toisen samanlaisen höyrypään, kuin itse on.