Kosinta/kihlautuminen?

Ja sitten on vielä se vaihtoehto, että mies haluaa elää kanssasi loppuelämän AVOLIITOSSA, mutta ei halua mennä naimisiin. Ilman lapsia tai lapsien kanssa.

 

Avio -ja avoliitoista, ollaan montaa eri mieltä. Me vanhemmat ellit muistelemme omia seurustelu, kihlaus ja vihkimiseen liittyviä henkilökohtaisia tunteita.
Päällimmäisenä taitaa olla mielessä, miesten vastuu vieläkin tuossa kosimisessa ja avioliitossa.
Jotenkin tuntuu, että naisen on vieläkin sopimatonta kosia ja, tai kysyä suoraan tulevaisuudesta yhdessä ja sen perheen perustamisesta.
Meneekö tunnelma pilalle, jos nainen kosii.
Tunnen pikaliittoja ja niitä pitkään mietittyjä, joskus sitten, kun aika on sopiva.
Koska se aika olisi sitten sopiva ja aika rientää melko nopsaan, sen huomaa sitten vanhempana.
Sukulaiset ja tuttavat voivat luoda parisuhteelle paineita, enemmän ja vähemmän.

 

Jotenkin on outoa, että useimmat tuntuvat täällä juuri ajattelevan, ettei miehissä ole eroja. Heissä on valtavia eroja. Aivan kuten naisissakin. - - - Olemme ennen kaikkea yksilöitä.

Juuri tämän vuoksi onkin mahdoton sanoa, että voisiko ilmassa olla jotakin suurta vaiko ei, sillä me kaikki toden totta olemme yksilöitä. Eivät edes omat kokemukset omasta miehestä tarkoita sitä, että sinun miehesi ajattelisi samalla tavalla.

Kun aloimme nykyisen mieheni kanssa seurustella (olemme molemmat olleet aiemmin naimisissa ja eronneet), kumpikin alkutapailun jälkeen ajatteli, että olemme yhdessä hamaan hautaan. Avioliitosta emme sen kummemmin puhuneet, sillä kertaalleen eronneina hyvä suhde oli tärkeämpi kuin papin aamen.

Mistä sitten tiesimme, että olemme vakavissamme? Keskustelimme asiasta, mies esitteli minut lapsilleen, esittelimme toisemme vanhemmillemme, muutimme yhteen, mies saattoi todeta vaikkapa syksyllä, että hei mennään tuonne ensi kesänä jne.

Minäkin yhdyn niihin mielipiteisiin, että mies harvoin vihjailee, yleensä he sanovat aika suoraan, mitä ajattelvat.

Suosittelen siis, että keskustelette.

Niin, se kosinta tuli sitten ihan yllättäen noin kymmenen vuoden avoliiton jälkeen, mies antoi sormuksen lahjaksi. Oikeaa kokoakin se oli, hän oli salaa mitannut toisen sormukseni, jotta osasi ostaa oikeaa kokoa.

 

miksi parisuhteessa pitäisi olla ikuisesti?
Etenkään kun niitä lapsia ei ole?

Olen vakaasti sitä mieltä, että vaihto muutaman vuoden välein on paras piristysruiske elämälle.