Koiramme tarina

[surusilmä77]

Päätimme ottaa koiran helmikuussa 98.
Kummallakin oli ollut koiria aiemmin ja siksi syntyi ajatus omasta koirasta.
Näimme lehdessä ilmoituksen ja soitimme siinä olleeseen numeroon. Seuraavana päivänä pentu tuotiin näytille ja jäikin sitten meille.
Alku oli hankalaa, koska pentua oli pidetty huonosti ja se pelkäsi ihmisiä. Aluksi jopa meitä. Söi jätöksensä jne.
Seuraavana kesänä huomasimme että tämä uusi tulokas ei pysty olemaan yksin kotona vaan sotkee heti paikat. Yleensä oli sänky sotkettu tjsp. Tästäkin ongelmasta päästiin ylitse ja koira alkoi saada rohkeutta yhä enemmän.
Vuodet vierivät ja tullaan vuoteen 2005 ja marraskuuhun.
Olemme käymässä illalla nukkumaan ja koira on lenkitetty ja ruokittu kuten aina ja vaikuttaa varsin tyytyväiseltä. Mutta makuuhuoneessa meitä odottaa yllätys: sänky on litimärkä ja koira luikkii karkuun.
Siivoamme jäljet ja päätämme nukkua yön yli ja miettiä aamulla mikä mättää.
Aamulla päätämme panostaa koiran hoitoon entisestään ja hetken aikaa se tepsiikin, kunnes viime maanantaina oli sama yllätys taas vastassa. Taas päätämme panostaa entistä enemmän koiraan jne. Mutta kuinkas kävikään: eilen illalla oli sänky pissattu taas. Juuri kun oli peitot ja patjat putsattu ja pesty... Tänä aamuna sitten koira teki tempun uudestaan.
Pidimme aamulla "pyöreän pöydän kokouksen" ja soittelimme eläinlääkäreillekin jo asiasta.
Koira on yhä edelleen arka ja luottaa hyvin harvoihin ihmisiin (yht 3 kpl sis me itse) emmekä usko että sopeutuisi enää uuteen kotiin. Lisäksi pian kolmevuotiaalla tytöllämme on todettu koira-allergia.
Mittamme on ns täynnä ja huomenna viemme sen eläinlääkärin luo, joka lähettää hänet viimeiselle matkalle. Neuvottelimme puhelimessa asiasta varsin pitkään.
Päätös on/oli vaikea ja suru on nyt jo valtava, mutta tämänkin kanssa oppii elämään.
Halusin purkaa sydäntäni, koska tällä hetkellä tuntuu että en osaa muuta tehdä kuin itkeä... moraalisaarnoja en siis kaipaa jne.

 

[midi]

Päätös on kyllä mun mielestä oikea. Olette ainakin yrittäneet, siitä ei voi moittia. :hug: Meillä oli kissa jonka elämä kuulostaa aika samalta, paitsi että ennen lopettamistaan sai vielä mahdollisuuden maalaistalossa mutta oli siellä vaan kyhjöttäny sohvan alla, oli sit isäntä päättänyt lopettaa.

En usko että olis koirannekaan menestyny muualla kuin maalla ehkä mutta varmasti ei sielläkään jos on arka. Pelastakaa koirat ry:n sivuilla näkee paljon lohduttomia tapauksia :'(

Käy kurkistamassa jos löytäisit saman kokeneita paremmin lohdutukseksi

 

[Kränä]

Minä tuen myös päätöstäsi :hug: Meillä oli myös viime kesänä samantyylinen ongelma kissojemme kans ja päädyimme samaan ratkaisuun. Se oli äärettömän vaikeaa ja edelleen on ihan mahoton ikävä niitä hassujatassuja mutta elämä on helpottunut paljonkin sen jälkeen. Voimia paljon ja hyvät jatkot :heart: :heart: :hug:

 

[uusi kuumeilija]

Tuo on varmasti paras ratkaisu aralle koiralle. Etenkin kun vielä allergia.

Kun olin pieni meillä oli samantyyppinen tilanne. Meille tuli koira jota oli pentuna kohdeltu todella huonosti (tuli meille aikuisena). Koira oli jo ns. totettu siihen ettei sitä hakata koko ajan ja se luotti ihmisiin. Muutaman vuoden kaikki meni hyvin ja koira kotiutui. Kunnes yhtenä päivänä se puri. Ei siis näykkäsyt vaan puri todella pahasti. Kun koira puree isäntää niin se kyllä on jotain aika radikaalia. Koiraa pidettiin hyvin ja sitä ei kohdeltu pahoin. Lapsuuden traumat vai laukesivat jostain syystä. Sen jälkeen koira jatkuvasti murisi ja yritti purra. Ja se onnistui puraisemaan veljeäni (ei kuitenkaan pahasti). Me lapset emme saaneet olla sen jälkeen koiran kanssa samassa huoneessa. Toinen koirakin eristettiin sen koiran läheltä. Muutama viikko sen jälkeen koira vietiin piikille. Eläinlääkäri ja koiran pentuajan omistajilta pelastanut kasvattaja (jonka luona koira oli oppinut luottamaan ihmisiin) olivat ihan samaa mieltä siitä, että koira täytyi lopettaa. Jos joskus saisin tietää missä asuvat ne ihmiset jotka koiraa pentuna pitivät huonosti niin en vastaisi teoistani. Niinä vuosina jolloin kaikki sujui hyvin oppi rakastamaan sitä koiraa oikeasti. Suru oli niin kova äitini ei ensin edes voinut kertoa meille lapsille, että koiran on lopetettu. Vaan hän sanoi, että koira on viety sellaiseen paikkaan jossa se saa asua yksin tarhassa. Vasta pari vuotta sen jälkeen hän pystyi kertoaa, että koira lopetettiin.

Vaan sitä en ymmärrä miksi kissa pitää lopettaa sen vuoksi, että uuteen kotiin mentäessä kyhnöttää sohvan alla. Kun meidän kissat tuli meille niin toinen oli kaksi kuukautta verhon takana ja aina jossain piilossa. Se sähisi jos tuli samaan huoneeseen ja sylissä pitäminen aiheutti raapimista. Tällä hetkellä tuo kissa nukkuu yönsä mahan päällä ja on oikea sylikissa. Ei tullut mieleenkään, että sen lopettaisi tuon vuoksi! Kissoilla kestää tosi kauan tottua uuteen kotiin. Koiralla tilanne taas on ihan erilainen, koska koira on erittäin riippuvainen ihmisestä.

 

[keiju harmaana]

Aralle koiralle varmasti parempi ratkaisu kuin uusi koti, vaikka vaikeaa se silti varmasti on!

Mutta ajatukseksi heitän samantyyppisten asioiden kanssa painiville... Eli jos koiralla on taipumus pahantekoon yksin ollessaan, ei sitä kannata jättää koko asuntoon! Siis jos on mahdollista ja on isompi asunto kuin yksiö...
Jos esim. on mahdollista tehdä eteiseen jonkinmoinen portti, ettei pääse kauemmas asuntoon, voi se olla hyvä ratkaisu tai laittaa koira yhteen huoneeseen. Tässäkin tapauksessa portti on ehkä parempi vaihtoehto kuin suljettu ovi. Tiedän tapauksia, jossa tän tyyppinen ratkaisu on rauhoittanut tilannetta ja etenkin koiraa.
Sohvien, sänkyjen tmv vastaavan päälle (jos sellainen koiran tilassa on) voi nostaa jotain, esim. pari tuolia, ettei koira pääse sinne.

Ja monelle koiralle paras "ylimääräisen energian" poisto ennen eroa (esim. työpäivää) on pieni aivovoimistelu (koulutus) aamulenkin yhteydessä. 5-10min aivojumppaa koiralle on paljon "tyhjentävämpää" kuin esim. juoksulenkki!