kohtukuolemasta kokemuksia?

siis miten tästä voi selviytyä? nyt on kulunut n.3 kuukautta siitä kun synnytin pienen poikavauvamme, joka oli kuollut kohtuuni. viikkoja oli kasassa jo 37, ja se tuntuu niin tuskaiselta ajatella etten enää ikinä saa nähdä häntä enkä näe hänen kasvavan... kaksi tuntia saimme hänen kanssaan viettää ja valokuviakin otimme muistoksi :'( hän oli niin pieni ja niin täydellinen, pienet sormet ja varpaat, hiuksiakin reilusti. joinakin päivinä on hieman helpompaa, mutta niistä päivistä koen syyllisyyttä, miten voin muka hymyillä kun rakas lapseni on kuollut?

 

Hei,
otan osaa suureen suruusi.
Kohtukuolemasta minulla ei ole kokemusta, mutta menetin terveen vastasyntyneen tyttäreni kuukausi sitten. Hän on toinen lapseni.
Tämä on ollut elämäni kamalinta ja raskainta aikaa, suru on välillä ylitsepääsemätön. Miksi??? Syyllisyyskin vaivaa, vaikka en olisi itse voinut asialle yhtään mitään.
Itse olen saanut lohtua ja tukea enkelivauva-sivuilta, ne ovat lapsensa menettäneille vanhemmille. Kohtuun menehtyneiden vauvojen vanhemmille on sivut nimeltä tuntematon enkeli. Käy tutustumassa, jos tunnet tarvetta purkaa ajatuksia kohtalontovereiden kanssa.
Itse haaveilen jo uudesta vauvasta. Kunhan tästä ensin fyysisesti toipuu, yritämme heti. Henkisesti toipuminen kestää niin kauan..uusi vauva on varmasti parasta "lääkettä" siihen.

 

Linkki tuntematon enkeli- sivuille löytyy tuosta "Linkit" kohdasta, sieltä "Tukea ja apua".

 

Voimia teille tämän kaiken kokeneille...

 

kiitos vastanneille. kävinkin katsomassa nuo sivut, helpottaa huomata että en ole yksin. tää on vaan niin vaikeeta...

 

Me menetimme esikoistyttäremme viime elokuussa rv25...
Eilen viimeksi kävimme hänen haudallaan...
Ensimmäisen kuukauden pysyin kotona neljän seinän sisällä sillä en halunnut kohdata ketään ja vaikeaa oli nähdä onnellisia odottajia ja pieniä vauvoja...

Edelleen pienokaisemme pyörii päässäni päivittäin...miettien minkä näköinen hän olisi ym...

Toisen lapsen yritys on alkanut, mutta tuloksetta...helpottaa tietää, että syksyllä päästään jo lapsettomuustutkimuksiin...

Oman vauvan kaipuu on niin suuri... :'(

Todella paljon voimia sinulle surussasi...
Jos haluat kirjoittaa ja purkaa tunteitasi niin voit laittaa minulle y-viestiä.

 

Myös me menetimme poikamme raskausviikolla 37. Tuska ja ikävä ovat koko ajan läsnä. Voi kunpa olisimme saaneet pitää hänet täällä. Elämä ei koskaan enää ole samanlaista kuin ennen. Nyt on vain jaksettava hetki kerrallaan.

 

Lämmin :hug: sinulle ja kaikille muillekin, jotka ovat joutuneet kokemaan tämän ikävän tapahtuman. Tiedän todellakin miltä sinusta tuntuu, kun olet kantanut pienokaista lähes täyden ajan ja sitten yhtäkkiä se otetaankin pois, MIKSI ???

Meidän täydellinen prinsessamme menehtyi kohtuni lämpöön rv 38+. Tästä on aikaa noin puoli vuotta. Ikävä on aivan valtava ja kyyneleet virtaavat poskillani, kun ajattelen pienokaistamme, mitä hän olisi oppinut, minkänäköinen yms.

Onko teille syy saatu selville ?

Meillä prinsessa on meidän toinen lapsemme. Esikoisemme on reilu 2v vauhtiveikko, joka pitää meidät onneksi elämässä kiinni.

Yritystä uudesta pienokaisesta on aloitettu. Toivottavasti meidän kaikkien syliimme se vielä suodaan. :saint:

Voit laittaa y-viestiä, jos haluat vaihtaa kanssani ajatuksia :heart:

 

Tyttäreni syntyi rv 40+2. Menehtyi päivän ikäisenä..
Hän oli kakannut lapsiveteen, jota oli joutunut keuhkoihin. Likainen lapsivesi esti keuhkojen kaasuaineenvaihdunnan.
Hänelle on tehty ruumiinavaus, mutta tulokset saadaan vasta puolen vuoden kuluttua.

En ymmärrä miksi tälläistä pitää tapahtua??!!

 

Meidän pienokaisemme kuolemaan ei löydetty mitään syytä...kaiken piti olla niinkuin piti...
Jälkeen päin lääkärit epäilivät istukan verenvirtauksen häiriötä, mutta sitähän ei saatu tutkittua...

:hug:, kaikille jotka ovat pienokaisensa menettäneet... toivottavasti se aurinko vielä meidänkin risukasaan paistaa...

 

:hug: :hug: :hug: :hug: teille kaikille vaikkei mulla kokemusta lapsen kuolemasta olekkaan! :'(

 

:hug: :hug: teille jotka olette vasta joutuneet kokemaan tälläisen kokemuksen :hug:
Meille syntyi pieni enkelítyttö helmikuussa 2005 raskausviikolla 36+, syyksi selvisi napanuora komplikaatio. Aluksi tuntui et elämä loppuu tähän ja tuntui ettei halunnut näyttäytyä pihalla, ettei olisi joutunut selittelemään kaikille naapureille ettei meille tullutkaa vauvaa kotiin, kolme kuukautta jouduimme odottamaan tietoa ruumiinavauksesta ja muista testeistä ja se aika oli kaikkein rankinta, kun pelkäsin että mistä kaikki tämä johtui... tätä enkeli vauvaani en unohda koskaan!!
Uuden vauvan kanssa tulimme sairaalasta kotiin kun enkelivauvan syntymästä tuli vuosi täyteen, kyllä oli outo tunne, kun toisaalta oli hirmu onnellinen uudesta lapsesta, mutta ikävä enkelivauvaakin...
ja ehkä meillä ei olisi tätä uutta vauvaa jos edellinen olisi saanut elää... Rakastan silti kaikkia lapsiani yhtä paljon, myöskin pientä enkelivauvaamme joka ei saanut elää meidän kanssamme...
Raskaus aika oli kylläkin aika pelon sekaista, kun mietti että jos taas joutuu pettymään, mutta nyt se on ohi ja pieni vauva kasvamassa meidän kanssa...

 

Hei, otan osaa suureen suruusi :hug:
Itse olen kokenut samankaltaista viime lokakuussa. Vauvani kuoli heti syntymänsä jälkeen rv:lla 39. Hankimme vauvallemme oman hautapaikan ja vielä nytkin palaa kynttilä yötäpäivää haudalla. Toivottavasti sinulla on hyviä ystäviä joille voit puhua tapahtuneesta ja käydä sitä läpi. Minulla oli ja olen heistä kiitollinen.

Sitten kun pystyi jo heräämään aamulla ilman että silmät oli turvoksissa itkemisestä, niin alkoi helpottaa. Välillä tuli takapakkia suremisessa ja tuntui että suru ei ikinä väisty. Nyt kun on jo yli puoli vuotta tapahtuneesta, niin pahin suru on jo mennyt, ikävä vain on jäljellä. Oikeastaan suurin tunne alusta asti oli kamala ikävä vauvaa.
Se ei ikinä mene pois ja hyvä niin, sillä vauva tulee olemaan ikuisesti perheenjäsen eikä häntä olekaan tarkoitus unohtaa.

Jos on muita lapsia, niin käykää yhdessä haudalla ja puhukaa kuolleesta vauvasta siten kuin itse uskotte. Enkeleistä jos uskotte ja taivaasta jos uskotte :saint:

Hurjasti voimia ja voin luvata että kyllä suru helpottaa ajan kanssa. Sitä itseasiassa tulee sinuiksi tapahtuneen kanssa ja itse olen muka ymmärtävinäni miksi näin kävi vaikka eihän kukaan voi tietää tai tajuta miksi viaton vauva kuolee :'(

 

kiitoksia ja :hug: kaikille jotka ootte jaksaneet lukea... joku tiedusteli ollaanko me saatu mitään syytä selville: ei olla mistään ei löytynyt mitään mikä olisi selittänyt vauvan kuoleman. sekin tuntuu niin hemmetin pahalta ja väärältä! onneksi on pari hyvää ystävää joille voi puhua, ja sitten tietysti tuo 3-vuotias isoveli :heart: todella vaikeaa oli hänelle selittää että vauva ei tullutkaan meidän kotiin, vaan meni suoraan taivaan kotiin. kuvia olemme hänen kanssan katsoneet ja hän kertoo kyllä kaikille että hänellä on vauva-veli joka katselee taivaalta. myös naapureiden katseet tuntuivat alkuun tosi pahalta, kun ei ollut enää isoa mahaa mutta eipä ollut vauvaakaan, ainoastaan yksi uskalsi tulla suoraan kysymään vauvan kohtaloa.. ja hänelle sitten kerroin että vauva syntyi kuolleena, ja että kertokoon muillekin niin ei tarvitse ihmetellä. mulla on vaan niin suunnaton ikävä meidän pientä :'( :'( :'( ja sit surettaa tuon isoveljen puolesta että saakohan hän nyt tarpeeks huomiota kun äiti vaan suree vauvaa jota ei edes enää ole?

 

Meillä myös 2,5-vuotias esikoinen kysyy pikkusiskostaan. Olimme niin kovasti puhuneet hänelle tulevasta pikkusiskosta. Sitten kun sisko ei tullutkaan kotiin, siinä oli pienelle tytölle selittämistä. Otimme hänet mukaan patologian laitokselle kun menimme hakemaan vauvaa. Hän halusi pitää kuollutta pikkusiskoaan sylissä, silitti. Sanoi sitten että siskolla on iso pipi, ei tule kotiin. Vielä antoi suukon pienelle kylmälle poskelle.
Hautajaisissa tyttö seisoi kokoajan aivan hiljaa paikallaan, halusi käydä vielä katsomassa kun arkku oli laskettu hautaan. Ottaa usein itse puheeksi että mentäisiin käymään siskon haudalla.
En ole vieläkään pystynyt pakkaamaan pinnasänkyä ja vaatteita pois, näitä tyttö sitten esittelee vieraille, että tässä on mun pikkusiskon sänky, mutta se ei tule kotiin kun se on arkussa, sisko on ukin kanssa taivaassa.

Tässä on itsellä vielä niin suuri suru, tuleeko esikoista huomioitua tarpeeksi? Monesti ajattelen että kyllähän tuo pieni tyttökin omalla tavallaan suree. Ei varmasti käsitä kuoleman lopullisuutta, mutta kaipaa selvästi jotain. Sisartaan vai äitiään??? Elävää lastani rakastan, kuollutta lastani rakastan ja ikävöin..

Pari päivää sitten sanoi" Äiti,minä haluan uuden siskon, mennään hakemaan se neuvolasta" Ja sisaruksen minä hänelle kyllä soisin..

 

Itse en ole onneksi joutunut kokemaan tälläistä. Kaksi keskenmenoa on takana ja niissäkin oli paljon tuskaa. Nyt olen taas raskaana rv-22 ja pelko jäytää sisuksia vähän väliä. Täytyy sanoa että itku tuli kun luin koettelemuksistanne :'( Minusta tuntuu etten ikinä pääsisi jaloilleni jos kokisin täysiaikaisen vauvan kuoleman joko kohtuun tai syntymän jälkeen. En voi sanoa muuta kuin voimia teille kaikille!!! :hug:

 

kun luin kaikki nämä tekstit..en ole kokenut itse tuollaista mutta jos kokisin en myöskään varmaan kestäisi sitä..vaikka elämänhän pitäisi jatkua vaan kaikesta huolimatta.. :hug: todella paljon voimia kaikille enkeleiden menettäneille..kylläpä kosketti sisintä!

 

Uskallan sanoa,että kyllä Vauvan menetyksestäkin selviää.Mutta ajan kanssa!Ja ei se ikinä unohdu,tämä pieni vauva.Mutta antakaa aikaa surra,käsitellä asiaa.Itse menetin vauvan rv36 kahdeksan vuotta sitten.Se oli tosiaankin aivan käsittämättömän järkyttävä tilanne,kun sai tiedon syntymättömän vauvan kuolemasta.Itkun määrää on vaikea kuvailla, mutta sitten koitti sekin päivä,etten edes muistanut asiaa.Minua auttoi se,kun sain uuden vauvan melko pian.Raskausaika oli silloin piinaava,mutta ihanan terveydenhoitajan ja miehen tuella selvisin siitä.Ja voi sitä onnea,kun sain sitten elävän lapsen syliini!!!Uusi vauva ei korvaa menetettyä,mutta se onni kun saa pitää pientä itseään vasten...
Mutta antakaa itsellenne lupa surra menetystä,itkekää...Voimia teille kaikille!!Kyllä se aurinko vielä paistaa "risukasaankin"..Tiedän sen.

 

Hei, ihan ajattelin kysyä että mitä marizalle kuuluu?
Itse olen jo pikkuhiljaa toipumassa, elämä ei enää tunnu niin kamalalle. Kirjoita mariza tänne jos voit.

 

:'( :'( :'(

 

Luin näistä teidän kovista kokemuksista ja suurista menetyksistä. Oli todella surullista ja rankkaa luettavaa. Voimia teille kaikille lapsensa menettäneille :hug:

 

Noin kuukausi sitten olin rakenneultrassa rv 19+0. Siellä todettiin lapsen kuolleen kohtuun. Syyksi selvisi lopulta kaulan ympärille tiukasti kiertynyt napanuora, joka oli estänyt verenkierron.

Tarkkaa tietoa tapahtuman ajankohdasta minulla ei vielä ole, mutta ilmeisesti poika oli ollut kuolleena kohdussa jo parisen viikkoa.

Lapsi olisi ollut meille neljäs, mutta vaikka ihania (välillä kamalia) lapsia on jo kolme, niin ei se minun tuskaani ole poistanut. Tahtoisin jo päästä tästä yli, mutta en tunnu millään onnistuvan. Välillä joku päivä menee pääasiassa hyvin, mutta sitten tulee taas todella surkea päivä, joka menee lähes itkiessä.

Haluaisin vielä kovasti saada lapsen, mutta en tiedä uskallanko ottaa riskiä, että vastaava tapahtuu uudelleen?

Kertokaa millä keinoin olette tällaisesta toipuneet? Eikö voi mitään muuta tehdä kuin odottaa, että aikaa kuluu tarpeeksi paljon?

 

Meillä jo uutta vauvaa toivotaan, vauvan kuolemasta on nyt kulunut 3,5kk. Kierto lähti käyntiin jo kolme viikkoa synnytyksestä, ei ole vielä tärpännyt, voihan se olla etten ole kuitenkaan ovuloinut. Tässä ihan kaikessa rauhassa yritellään, minulle uusi raskaus ja vauva olisi sitä parasta lääkettä. Kenelläkään ei voi olla niin huono tuuri että kokisi terveen vauvan kuoleman kaksi kertaa peräkkäin, niin olen itseäni lohdutellut... Ja jos ei tähän perheeseen kolmatta vauvaa saada, niin sitten pitää elää näin.

 

Mulla kuoli alkuvuodesta tyttövauva napanuoran puristumisen takia (rv:lla 18), ja hän olisi ollut perheemme kolmas lapsi. Toipuminen on vienyt kauan aikaa, ja vasta aivan viime aikoina on ollut päiviä jolloin en ole juuri edes muistellut tapahtunutta. Kokonaan tuskin tästä koskaan toipuu, tai ainakin siltä nyt tuntuu, mutta uutta mekin on alettu yrittämään. Tosin voi olla vaikeaa, kun "luomu raskauksia" ei ole ollut kuin tuo viimeinen, joka päättyi surkeasti...mutta yritellään nyt vielä kuitenkin.
Plussatärppiä SURUlle, ja halaukset KRUUNAlle, ja jaksamista kaikille.

t. neeta

 

höh, piti kirjottaa tohon edelliseen rv:lla 18, mutta tulikin tollanen ****etin hymiö, jota en päässyt edes muokkaamaan, hohhoijaa..

t. neeta taas