Nyt kaikki peukut pystyyn bd Epskeps:n puolesta, että lääkäri näyttää tänään vihreää valoa vauvapuuhailulle ja että Miikkiksen kylkikipuilut on vaarattomia!!!
Tänään on viimeinen clomipilleri napattu ja maanantaina on sitten seurantaultra. Vähän jännittää onko ne tehonneet
Olen etukäteen pelännyt kauheita sivuoireita, mutta mitään ei ole tullut. Ja tietysti tyypillisenä suomalaisena ajattelen "jos ei tunnu, ei voi toimia", joten eilen illan vietin valittaen miehelle, että miksi ei ole mitään sivuvaikutuksia. Näin tyhmä ihminen voi olla!!! Muutaman viikko sitten täälläkin narisin, kun metformiini aiheutti pahoinvointia ja kun mitään ei ole, ei sekään ole hyvä asia.
Eilen illalla käytiin miehen kanssa tuntikausia kestävä keskustelu meidän elämästä ja siitä kuinka km on muuttanut meidän suhdetta. Miehellä on sellainen olo, että osa minusta meni lukkoon km:n myötä ja että suljen häntä pois. Se on siinä mielessä totta, että en mielelläni puhu km hänen kanssaan, kaikkien muiden kanssa kyllä. Se sattuu liikaa, koska silloin molempien tuska yhdistyy. Hänestä myös tuntuu ettei pysty yksinään tehdä minua onnelliseksi niin kuin ennen vaan että siihen tarvittaisiin vauva. Olen tosi huono puhumaan asioista, päinvastoin kuin hän. Siitä minulle kanssa huomautettiin, että ainoa asia mistä jaksan puhua tuntikausia on vauvat. Vauvan saaminen on myös miehelle maailman tärkein asia eli siitä puhuminen ei ole ongelma vaan se ettei tunnu elämässä/päässä olevan tällä hetkellä kauheati muuta. Paitsi kohta, meidän ihana, uusi koti. Siihenkin mies sanoi suostuneensa vain ja ainoastaan siitä syytä, että kuulemma näki pienen häivähdyksen entisestä olemuksesta, kun astuimme sinne sisään ja toivoi että se säilyisi siellä ollessani aina.
Mutta sainpahan ajattelemisen aihetta ja täytyy myöntää, että minulla on todella paljon petraamisen varaa suhteen hoitoon, koska totuus on, että km:n jälkeen on mies ollut se kuka on hoitanut meitä ja meidän suhdetta ja minä olen lähinnä keskittynyt itseeni ja omaan pahaan oloon...