Ensinnäkin ONNEA KAIKILLE PLUSSANNEILLE!!! :flower: ja :hug: =)
Ja toiseksi kiitos ihanasta paikasta missä tosiaan saa tukea saman kokeneilta. On hyvä huomata ettei ole yksin omien ajatuksiensa kanssa vaan se on ihan normaalia tässä tilanteessa.
Ja sitten tilitystä...Kuinka kauan täällä on esikoista toiveilleita? Mulla pian 12kk täynnä ja saldona ne kaksi keskenmenoa. En olisi IKINÄ uskonut että juuri omalle kohdalle voi käydä näin! Kun päätettiin antaa nyytille mahdollisuus niin tiesin ettei se välttämättä helposti käy, mutta en olisi kuitenkaan uskonut että käy näinkään! Tuntuu kuin mua rangaistaisiin josta mitä olen joskus tehnyt vaikka tiedän sen olevan tyhmää. Mä kun uskon karman lakiin. Ennen toiveilun alkamista olin monta vuotta aikast lapsikielteinen tai sanoisinko neutraali koko aihetta kohtaan. Mieheltäkin varmistin ennen häitä huoliiko hän mut siitä huolimatta jos en koskaan haluisikaan lasta.Ja hän huoli. Ja voitte uskoa kuinka onnellinen olin viime keväänä kun se kaipuu omaa lasta kohtaan tuli omalle kohdalle kuin puskista! Se tunne oli/on jotain niin voimakasta etten olisi koskaan uskonut sen tapahtuvan omalle kohdalle! Ja sitten käy näin! :'(
Tilannetta ei mitenkään helpota se, että kavereista yksi toisensa jälkeen raskautuu "tuosta vain" ja kaikki menee kuin unelma. Voin myöntää olevani todella katkera. Tiedän, heidän onni ei ole minulta pois mutta kun se tuntuu juuri siltä! Hävettää edes myöstää, mutten pysty edes tapaamaan heitä tällä hetkellä. En vain pysty pitämään hymyä kasvoillani kun he hehkuttelevat omaa iloaan kun omaa sisintä riistää niin lujaa ettei sanotuksi saa! :kieh:
Ja tiedän ettei heillä (onneksi) ole ollut keskenmenoa joten he eivät siinäkään mielessä voi täysin tietää miltä musta tuntuu. Nyt elellään kp 17 ja vielä jännitetään noin 9-10 päivää ennen testausta. Mietenkin jo miten mahdan suhtautua jos plussa tulee...osaako siitä iloita enää yhtään? Taas alkaa se pelko koska verenvuoto yllättää ja taas kerran yksi unelma murskaantuu..Eniten pelkään sitä miten henkinen puoli kestää jos se kolmas keskenmeno tulee. Miten te rakkaat kanssa sisaret olette kestäneet? Kiitos ketkä jaksoitte lukea valitus virren. Nyt näemmä on tällanen päivä pitkästä aikaan kun katkeruus taas sai vallan :ashamed:
Ja toiseksi kiitos ihanasta paikasta missä tosiaan saa tukea saman kokeneilta. On hyvä huomata ettei ole yksin omien ajatuksiensa kanssa vaan se on ihan normaalia tässä tilanteessa.
Ja sitten tilitystä...Kuinka kauan täällä on esikoista toiveilleita? Mulla pian 12kk täynnä ja saldona ne kaksi keskenmenoa. En olisi IKINÄ uskonut että juuri omalle kohdalle voi käydä näin! Kun päätettiin antaa nyytille mahdollisuus niin tiesin ettei se välttämättä helposti käy, mutta en olisi kuitenkaan uskonut että käy näinkään! Tuntuu kuin mua rangaistaisiin josta mitä olen joskus tehnyt vaikka tiedän sen olevan tyhmää. Mä kun uskon karman lakiin. Ennen toiveilun alkamista olin monta vuotta aikast lapsikielteinen tai sanoisinko neutraali koko aihetta kohtaan. Mieheltäkin varmistin ennen häitä huoliiko hän mut siitä huolimatta jos en koskaan haluisikaan lasta.Ja hän huoli. Ja voitte uskoa kuinka onnellinen olin viime keväänä kun se kaipuu omaa lasta kohtaan tuli omalle kohdalle kuin puskista! Se tunne oli/on jotain niin voimakasta etten olisi koskaan uskonut sen tapahtuvan omalle kohdalle! Ja sitten käy näin! :'(
Tilannetta ei mitenkään helpota se, että kavereista yksi toisensa jälkeen raskautuu "tuosta vain" ja kaikki menee kuin unelma. Voin myöntää olevani todella katkera. Tiedän, heidän onni ei ole minulta pois mutta kun se tuntuu juuri siltä! Hävettää edes myöstää, mutten pysty edes tapaamaan heitä tällä hetkellä. En vain pysty pitämään hymyä kasvoillani kun he hehkuttelevat omaa iloaan kun omaa sisintä riistää niin lujaa ettei sanotuksi saa! :kieh:
Ja tiedän ettei heillä (onneksi) ole ollut keskenmenoa joten he eivät siinäkään mielessä voi täysin tietää miltä musta tuntuu. Nyt elellään kp 17 ja vielä jännitetään noin 9-10 päivää ennen testausta. Mietenkin jo miten mahdan suhtautua jos plussa tulee...osaako siitä iloita enää yhtään? Taas alkaa se pelko koska verenvuoto yllättää ja taas kerran yksi unelma murskaantuu..Eniten pelkään sitä miten henkinen puoli kestää jos se kolmas keskenmeno tulee. Miten te rakkaat kanssa sisaret olette kestäneet? Kiitos ketkä jaksoitte lukea valitus virren. Nyt näemmä on tällanen päivä pitkästä aikaan kun katkeruus taas sai vallan :ashamed: