Nyt luin suurimman osan viesteistänne kun oli aikaa. Aivan kuin lukisin omia ajatuksiani. Tosin nyt olen jo niin itteni kivettäny koko asian suhteen, että nuo mielipiteenne vain repäisi haavat auki, jos ne haavat on koskaan umpeutuneetkaan.
Voisin kans liittyä joihinkin nostaammiinne aiheisiin ja kertoa omat kokemukseni, jotka tosin ovat prikulleen kuten teillä.
Ekaksi nuo niin todelliselta tuntuvat oireet. Käsittämätöntä, miten ihmiskeho voiki toimia noin hullusti, että jos ihminen jotain haluaa/pelkää todella paljon niin oireita löytyy heti. Esimerkiksi jos lukisi jotain lääkärikirjaa niin heti huomaa, että mulla on tyyliin rintasyöpä ku oireet viittaavat siihen, vaikka todellisuudessa oireita ei varmasti ole vain siinä hetkessä ja nekin kuviteltuja. Itsellänikin oli joskus puoli vuotta sitten juuriki nännien arkuutta, huonoa oloa, turvotusta ja viimeisimpänä oli parisen kuukautta sitten janoki, joka sekin voi olla raskauden ensimerkki. Oireet katosivat kuitenkin kun tein negan.
Minunkin mies on monesti tehny oviksen aikaan oharit jonkun typerän PELIN takia ja olen ollu tosi loukkaantunu asiasta. Mutta olen kuitenki miettiny, että voi mieskin olla pahoillaan ja pettyny tän takia. Mies ehkä enemmänki menee itseensä ja miettii jos vika onkin hänessä ja saattaa hyvinki vältellä tiettyjä tilanteita silloin ko henkiset voimat on yksinkertaisesti loppu. Minun mies ei puhua pukaha tunteistaan, mutta olen jutellu hänen kanssaan asiasta muutaman kerran. Olen syyttäny itteäni ja hän on sanonu, että vika voi olla hänessäkin. Miehen toive olla isä jollekkin on pitempi aikainen toive ku äidiksi tuleminen minulla. Yhtä kovasti me tätä haluamma kuitenki tällä hetkellä. Olen myöski kysyny, että mitä jos me joudutaanki elämään elämä ihan kaksistaan niin mies on lohuttanu ja sanonu, että sitte se on niin. Oli lohduttavaa kuulla, että hän rakastaa minua silti, vaikka en voisi koskaan toteuttaa hänen unelmaansa.
Nyt virtaa ne piilotetut kyyneleetki.
Kavereiden typeristä kommenteista sen verran, että eräski kaverini, joka silloin ko alkoi odottamaan esikoistaan, pelkäsi kuulemma kovasti ensimmäisten 3 kuukauden aikana mahdollista keskenmenoa. Kun lapsi oli syntyny ja tuli joskus puhetta tämän kaverin kanssa minun lapsentekoaikeista. Kaverini töksäytti suoraan, että "eihän sole ko tehä!" Juu'u, helppo sanoa ko oma lapsi on jo sylissä.
Toinen tapaus on se ku eräs kaverini, jonka kanssa alettiin yhtä aikaa yrittämään puolisoittemme kanssa lasta. Hän raskautui jo toisen yrittämän jälkeen. Hän on todella hyvä ystäväni eikä varmasti tarkoita pahaa, mutta hän ei ehkä ymmärrä, että vaikka hoitoihin kannattee meidänki alkaa pikkuhiljaa valua niin ei se ole niin helppoa. Hän siis kehottaa meitä menemään tutkimuksiin, mutta minua lähinnä pelottaa kuulla se lääkärin lause, että jompikumpi meistä on lapseton.