meillä plussattiin viime heinäkuussa vihdoin ja nyt mennään rv 40+4. Tuon aiemman kirjoitukseni jälkeen tuli vielä monta kipeää piikkiä kuultavaksi, milloin ystäväpariskunnalta jotka miettivät jo eroakin mutta "päättivät sitten TEHDÄ vauvan", milloin kaverilta joka tahtomattaan tuli vahingossa raskaaksi jne.
Olen kamalan kiitollinen tästä raskaudesta, mutta samalla tuntuu joskus siltä, etten osaa jutella äitien kanssa, joiden raskaus on alkanut helposti. en osaa ottaa osaa keskusteluun siitä, montako lasta halutaan ja aiotaan tehdä, miten toivottiin toista sukupuolta kuin saatiin ja tätä rataa. ehkä noihin ei tarvitsekaan osata sanoa mitään.
tuntuu että lapsettomana olleet arvostaa enemmän tätä elämän lahjaa kuin ne helpommin raskaaksi tulleet. toisaalta, onhan meilläkin oikeus olla väsyneitä känkkäränkkä-aitejä jotka olemme lapsettomia olleet. oma raskauteni on ollut tosi vaikea vaivoineen, ja muutama ystävä on tokaissut itkua vääntäessäni että älä nyt valita kun sait mitä halusit. se on ihan totta, valittaminen on tyhmää, mutta rankkaa voi olla vaikka olisi ollut rankempaakin. esim. hemoglobiini 90ssä, issiaskivun sänkyyn ajamana, pää pöntössä 14 viikkoa, kyllähän ne naaman valkoiseksi vetää vaikka se suuri onnen tunne raskaudesta onkin.
lapsettomilta vaaditaan mielestäni kauhean paljon. ja niiltä lapsettomilta jotka raskaaksi tulevat. lioppujen lopuksi, raskaana olevalla pitäisi olla sama oikeus onneen ja siihen valitukseenkin välillä, kuin kenellä tahansa muulla.
toivon teille vielä odottaville paljon voimia ja plussaa ennemmin tai myöhemmin. tiedän mitä se odottaminen on. en unohda koskaan sitä, miltä tuntui kerran kuussa herättää toivo, olla ovulaatiosta testipäivään onnellisen toiveikas. ja sitten tipahtaa ja itkeä ja raivota. katkeruuttakin on tullut koettua niiiiin paljon, ja tuntuu että vieläkin puukko kääntyy rinnassa esim. näistä "erotaanko vai tehdäänkö vauva", vaikka oma onkin vahvasti läsnä potkuineen.
