Hei arvon naiset
Me ollaan nyt kotona pienen kanssa, joka tosiaan olikin yllättävän pieni! Pikkumies syntyi torstaina iltapäivällä ja oli 2,9 kg/49 cm, eli ei yhtään täysiaikaisen diabetesvauvan kokoinen (juu, en valita
)
Eli tosiaan keskiviikkoaamuna irtosi verinen limatulppa ja keskiviikkoiltana alkoi säännölliset supistukset, jotka jo tuntuivat siltä, että jotain tapahtuu. Keskiviikko-torstaiyön olin kotona suihkun ja kaurapussien turvin, muutaman kerran onnistuin jopa nukahtamaan supistusten väliseksi ajaksi. Viiden aikaan aloin olla jo todella kipeä, mutta ajattelin että vielä sinnitellään kotona. Soittelin kuitenkin jo synnärille, että me tullaan aamulla. Seitsemän aikaan soitettiin anopille, että heittäisikö meidät sairaalalle (meillä ei ole omaa autoa) työmatkalla. Taksirahat oli toki varattu, mutta mikä lie piheys iski
Ihan itse ehdotin miehelle, että voisiko soittaa ja kysyä, kun kerta on sama suunta ja kellonaikakin osuu kohdilleen. Anopin kyydillä siis sairaalalle, jossa oltiin perillä n. vartin yli kahdeksan torstaiaamuna. Synnärissä sitten alkajaisiksi tutkittiin, ja kohdunsuu olikin onneksi jo neljä senttiä auki. Eivät siis lähettäneet kotiin, vaikka niin pelkäsin
Ammehuone oli vapaana, joten äkkiä hanat auki ja kuumaa vettä kehiin. Kotona suihku oli toiminut hyvänä kivunlievityksenä, mutta amme oli todellinen pettymys. Olihan se supistusten välillä ihan kiva, mutta ei siellä supistusten aikana pystynyt olemaan. Ehkä tunnin jaksoin siellä lillua, kunnes siirryin suihkun puolelle hetkeksi aikaa. Supistukset oli koventuneet todella tiukoiksi ammeessa lillumisen aikana, ja siinä sitten tulikin jo itku kivusta (ja ihan lievästi myös epätoivosta, olin ihan varma ettei synnytyksestä VOI selvitä hengissä). Alunperin ajatuksenani oli ollut mennä mahdollisimman pitkälle kohdunkaulan puudutteella ja asento- + lämpöhoidolla, mutta tässä kohtaa päätin valita epiduraalin. Pettymys oli aika kova, koska olin toivonut pärjääväni paremmin ja pidemmälle :/ Kätilö kuitenkin lohdutti, että olin ensisynnyttäjäksi pärjännyt todella hyvin, eikä epiduraali ole luovuttamista (vaikka omalla kohdallani ajattelin silloin niin). Tässä vaiheessa olin viisi-kuusi senttiä auki. Epiduraali veikin kivut todella hyvin, ja sain nukuttua jonkun verran. Kivut palailivat tunnissa-parissa, ja koska merkittävää edistymistä ei tänä aikana ollut tapahtunut, niin sain vielä toisen annoksen. Kalvot puhkaistiin ja aloitettiin oksitosiini vahvistamaan supistuksia. Siinä sitten tapahtui jotain, sillä tunnissa avauduin kahdeksaan-yhdeksään senttiin. Siinä kohtaa supistukset oli ihan kamalia, eikä uutta epiduraaliannosta tietysti voinut enää siinä vaiheessa antaa. Enpä muista, että olisin eläissäni ollut niin kipeä! Sitä ei onneksi kestänyt kauaa, kun tuli ihana, kamala ponnistustarve. Kello oli siinä neljän kieppeillä, ja muistan kysyneeni kätilöltä, että merkkaako hän tämän ajan ponnistusvaiheen aluksi
Lupais laittaa. Kysyin myös, että luuleeko hän että vauva syntyy ennen viittä... Yritin edes saada jonkun kiintopisteen siinä kivuissani. Laskin, että jos tunti enää menee, niin siinä joutuu kestämään korkeintaan 30 supistusta
Ihan niin montaa ei kuitenkaan tarvittu, sillä pieni syntyi jo puolelta. Ponnistusvaiheen muistan pääasiassa helpottavana, vaikka tietysti myös kivuliaana. Muistikuvat on vähän hämäriä, mutta muistan ajatelleeni ettei tämä nyt niin kamalaa ole... Että pahempia ne pelkät supistuskivut on, joille ei voi tehdä mitään. Yhdellä supistuksella ponnistin aina pari-kolme kertaa, ja aika nopeasti se pieni sieltä sitten tuli ulos. Pään syntymä oli ihan mahtava tunne, eikä niitä hartioita edes huomannut! Pään syntymän jälkeen (tätä en itse muista, mies kertoi) olin sanonut, että luojan kiitos mun osuus on nyt hoidettu
Vauva syntyi siis ihan mallikkaasti, mutta istukka jäi jumiin. Sitä odoteltiin yhteensä 1,5 tuntia, ja oltiin jo lähdössä leikkuriin käsinirroitukseen, kun riuska lääkäritäti tuli ja nappasi kohdunpohjasta kiinni, jolloin istukka pyörähti ulos. Auts... No, säästyttiinpä leikkurireissulta, mutta vähän olin kyllä katkera, kun noin kovakouraisesti herkkää kohtua käytiin runnomassa
Kaikki on nyt yhdessä pötkössä, ei vaan irtoa nyt tämän siistimpää kirjoitusasua
Koitan saada blogin puolelle vielä joskus vähän jäsennellymmän version tästä kaikesta, kunhan jaksan keskittyä. Nämä ensimmäiset päivät on menneet ihan puoliunessa, en koskaan tiedä mitä kello on ja vuorokaudenajankin päättelen valon määrästä
Vauvan kanssa möllötellään ja harjoitellaan imetystä, omaa syömistä en muista edes ajatella. Onneksi on tuo mies pitämässä huolta <3 Imetyksen suhteen tosin meinaa usko aina välillä loppua, etenkin nyt kun maito on noussut, mutta vielä aika tiukassa (pumppaamallakin tulee vain tippoja). Onneksi vauvalla on hyvä imuote, silloin kun malttaa rauhoittua rinnalla sen verran että saa sen otettua
JEE! Ihanaa olla vihdoinkin lapsellinen <3
Kätsy ja Möyris 4 pvää
