Heips taas pitkästä aikaa.
Sydänäänten kuulumattomuudesta olen jo rauhoittunut ja oikeastaan olen jo aika luottavaisin mielin, että kyllä tuo meidän kaveri on vielä matkassa. 3.12. on eka ultra ja sitä ei malttaisi odottaa millään. Mies on hellyyttävä kun on nyt rohkaistunut kertomaan ystävilleen ylpeänä tulevasta juhannusvauvasta. Sohvalla makoillessa käsikin ajautuu jotenkin sattumalta aina silittelemään mahaa.
Pahoinvointia ei enää juurikaan ole. Paitsi iltaisin jos ruoka-aika on päässyt venymään. Mulle on ollut yllättävän vaikeaa oppia syömään säännöllisesti kun oon aina ollut enemmän sellainen lennossa syöjä.
Kivut on välillä kyllä sitä luokkaa, että kiroaa mihin tuli ryhtyneeksi. Sellaista pistelyä alavatsassa. Ei ollut kummoisiakaan kuukautiskipuja ikinä niin tämäkin on vähän vierasta maaperää.
Nyt uusin harrastukseni on kaatuileminen. Kaksi kertaa on jo plakkarissa, toinen tunti sitten. Aika pirusti pelästyttää, mutta pakko vaan tolkuttaa itelleen, että siellä se on niin pehmustetuissa tiloissa se pikkuinen, että tuskin sille kuinkaan kävi. Ja kun ei tule kipuja eikä vuotoja niin näillä kyllä mennään. (Mut samalla takaraivossani tiedän, että hajoan pieniksi palasiksi jos ultrassa käy ilmi, että se on kuollut...) Nyt on polvessa vaan mojova mustelma. Mies lohdutteli omaan tyyliinsä, että käydään ostamassa jonkunlaiset liukuesteet.
Mut mitä ihmettä kaikki nämä niskaturvotukset on mistä puhutte? Miksei meidän neuvolatäti puhunut moisesta mitään vai puhutaanko noista vasta ultrassa?
Äitiysvaatteita en ole ostanut kuin yhden paidan tilasin HM:ltä, mutta sekin on niin kaapu, että tiedä häntä että missä vaiheessa muka tulee ajankohtaiseksi. Itsellä kun on ylipainon kanssa neuvolassa puhuttu siitä, että pyrkimys on ettei paino oikeastaan nousisi lainkaan. (ts että laihtuu samaa tahtia kuin vauva kasvaa.) Mutta huomaa kyllä, että housujen vyötärö alkaa kummasti kiristää tai että vatsa tavallaan "asettuu eri tavalla". Ultran jälkeen sitten voisi ostaa äitiysfarkut vaikka. Eilen ostin pari superylipitkää toppia ginatricotista joilla saan lisäpituutta lempipaitoihin.
Kylläpäs taas paatostelen. Mut kai se on sitä, että omissa kavereissa ja ystävissä ei ole "vertaistukea". Lähinnä ystävät on nyt kauhuissaan kun "niin nuorena" tähän ryhdyn. Mikä ei tunnu kivalta, alkaa epäillä. Onko 24 vuotta nyt niin pirun vähän jos lapsi ei toivotumpi voisi olla, vanhemmat rakastaa toisiaan, on kiva koti, hyvä elämäntilanne? Näitä sitä sit tulee mietittyä vaan siksi että railakasta opiskelijaelämää elävät ikiteinit kaverit sanoo jotain mihin reagoi tässä hormonaalisessa yliherkkyydessään vähän tuhankin kiihkeästi.
tuokio ja esikoisteos 10+1