kertokaapa...

[emppu75]

miksi ei uskalla olla onnellinen...? miksi haluaa ajatella ja varautua aina pahimpaan, eikä mennä täysillä ja olla onnellinen, ilman mustia ajatuksia? esimerkiksi lapsen suhteen... elämä täynnä komplikaatioita kaikin puolin minulla, ja lähes kymmenen vuoden yritys ennen kuin lapsi tuli maailmaan ja nyt en uskalla iloita ja olla onnellinen täysillä, koska mitäs jos "onnellisuus" pilaa jotain ja pahaa tapahtuu enkä osannut ennakoida?? ahdistavaa...

 

[et ole jumala]

olet taikauskoinen ja pidät sitä turvan takeena. miksi olis niin kamalaa tulla yllätetyksi onnellisuudesta? relaa.

varautuminen on hyvä, liika varautuminen paha, mutta jatkuva henkinen varuillaanolo haittaa jo lapsenkin elämää. tee jotain asialle

 

["Piu"]

Olen ihan samanlainen enkä tiedä miksi. Minulle sanoi jo ylä-asteella eräs opettaja että olen täysi pessimisti, ja se on ihan totta. Ikinä ei voi iloita vaan aina jossain kummittelee ajatus ja pelko että päin mäntyä tämä kuitenkin menee.

 

["samma här"]

itse miettinyt samoja..mutta semmoinen se ihmismieli ruukkaa olla..varsinkin jos on pitkään joutunut kamppailla elämässä..itselläkin kohta luultavasti valoisammat ajat tulossa, mutta vielä en uskalla hyppiä kattoon riemusta vaikka mieli tekisi..malta..odota kunnes mustaa valkoisella sanon itselleni..ei vielä, et sit vasta..sit vasta..

mutta yritän muistuttaa itseäni ajattelemaan positiivisesti, jos tämä hetki olisi viimeinen ja huomenna kuolisin niin ainakin kuolisin iloisena ja onnellisena, täytyy antaa itselleen lupa olla onnellinen, ei murehtia etukäteen asioita tai mahdollisesti tulevia ongelmia..ja kun on positiivinen ja onnellinen mieli niin ajattelen sen ruokkivan vain enemmän onnellisuutta..onnellisuus ympärillä kasvaa kun muistaa itse iloita vaikka pienistä asioista, ja sittn voi olla onnellinen ja positiivinen mieli vaikka tulisi ongelmiakin..

 

[emppu75]

tämä on oikeasti todella pahasti kuluttavaa... tänään vaunulenkillä tos iltapäiväl oikein uppouduin ajatuksiini, väsyneenä, valvoneena kun tunnetusti vauvat valvottaa, ja mietin et miks en osaa yhtään relata ja olla onnellinen, sillä tavalla oikeasti, puhtaasti onnellinen ilman mitään varjostavaa ajatusta... se on kai paljon ajattelevan ja pohtivan ihmisen kirous... olisinko onnellinen, jos olisin ns. yksinkertaisempi persoona, olisiko silloin helpompaa? kovin on kuluttavaa ainakin...

 

[valoon päin]

tämä on oikeasti todella pahasti kuluttavaa... tänään vaunulenkillä tos iltapäiväl oikein uppouduin ajatuksiini, väsyneenä, valvoneena kun tunnetusti vauvat valvottaa, ja mietin et miks en osaa yhtään relata ja olla onnellinen, sillä tavalla oikeasti, puhtaasti onnellinen ilman mitään varjostavaa ajatusta... se on kai paljon ajattelevan ja pohtivan ihmisen kirous... olisinko onnellinen, jos olisin ns. yksinkertaisempi persoona, olisiko silloin helpompaa? kovin on kuluttavaa ainakin...

oon miettiny tätä ketjua pari päivää nyt, ja musta tuntuu, että tuommoinen ylikehittynyt pessimismi on ehkä sitäkin, että oikeasti ei ole ollut kauheasti vastoinkäymisiä, ja niitä pelkää justiin siksi liikaa. Ja mitä pitempään on selvinnyt suht vähällä, sitä todennäköisemmältä tuntuu että kohta jysähtää.

Sitten on pakko nöyrtyä ja kehittää sitä suhteellisuudentajua, kun oikeasti on riittävän vaikeaa ilman tuota mähkimistäkin. Ainakin mulla se on menny näin, ja ikä ja itsekritiikki on auttaneet asiaa.