Olen tullut tämän asian kanssa "julkisuuteen". Olin syyskuussa Inhimillisen tekijän jaksossa Enkelivauvat (joka on edelleenkin katsottavissa yle areenassa) kertomassa poikiemme tarinan. Perheestämme on juttu tällä viikolla ilmestyvässä Lapsen Maailma lehdessä ja pidän julkista blogia Elämää ja enkeleitä - kotiäiti elävälle ja kuolleelle lapselle.
Miksi teen tämän kaiken? Laitan itseni ja sydämeni alttiiksi elämäni herkimmässä asiassa?
Ensimmäinen ja alkuperäinen syyni oli levittää tietoa TTTS:stä, jonka uhreiksi poikamme joutuivat, sillä edelleenkin lapsia kuolee tietämättömyyden vuoksi Suomessa tuohon tappavaan syndroomaan. Meidän toinen lapsemme onnistuttiin pelastamaan asianmukaisella hoidolla. Se, osataanko syndrooma diagnisoida ja hoitaa asianmukaisesti johtuu valtavasti siitä, missä päin Suomea sattuu asumaan.
Toisen poikamme kuolemasta tulee kuluneeksi pian vuosi ja tämän kuluneen vuoden aikana minulle on tullut myös toinen syy toimia julkisesti.
Se on tiedon levittäminen surusta. Niin uskomattomalta kuin se saattaa kuulostaakin, hurjan monella on varsin suppea tietämys surusta ja ihmisen tunteista ylipäätään. Moni luulee esimerkiksi, että ilo ja suru tai kiitollisuus ja suru olisivat toisensa poissulkevia, mikä ei pidä paikkaansa. Moni myös tuntuu ajattelevan, että sureminen alkaa silloin kun jotain kamalaa tapahtuu ja loppuu parin kolmen kuukauden kuluttua. Todellisuudessa sureminen saattaa alkaa vuosia kamalan tapahtuman jälkeen eikä välttämättä lopu koskaan. Suru ei tule itsestäänselvästi eikä se lopu itsestäänselvästi, eikä sitä voi hallita tai kellolla ajastaa.
Saagatar & Valo ja Toivoenkeli
Miksi teen tämän kaiken? Laitan itseni ja sydämeni alttiiksi elämäni herkimmässä asiassa?
Ensimmäinen ja alkuperäinen syyni oli levittää tietoa TTTS:stä, jonka uhreiksi poikamme joutuivat, sillä edelleenkin lapsia kuolee tietämättömyyden vuoksi Suomessa tuohon tappavaan syndroomaan. Meidän toinen lapsemme onnistuttiin pelastamaan asianmukaisella hoidolla. Se, osataanko syndrooma diagnisoida ja hoitaa asianmukaisesti johtuu valtavasti siitä, missä päin Suomea sattuu asumaan.
Toisen poikamme kuolemasta tulee kuluneeksi pian vuosi ja tämän kuluneen vuoden aikana minulle on tullut myös toinen syy toimia julkisesti.
Se on tiedon levittäminen surusta. Niin uskomattomalta kuin se saattaa kuulostaakin, hurjan monella on varsin suppea tietämys surusta ja ihmisen tunteista ylipäätään. Moni luulee esimerkiksi, että ilo ja suru tai kiitollisuus ja suru olisivat toisensa poissulkevia, mikä ei pidä paikkaansa. Moni myös tuntuu ajattelevan, että sureminen alkaa silloin kun jotain kamalaa tapahtuu ja loppuu parin kolmen kuukauden kuluttua. Todellisuudessa sureminen saattaa alkaa vuosia kamalan tapahtuman jälkeen eikä välttämättä lopu koskaan. Suru ei tule itsestäänselvästi eikä se lopu itsestäänselvästi, eikä sitä voi hallita tai kellolla ajastaa.
Saagatar & Valo ja Toivoenkeli