"...Sumuinen ja tihkusateinen lokakuun iltapäivä. tallustelen lapio olalla kohti pientä metsikköä Pajamaan alapuolella. metsikössäon pieni aukio, muistna entisistä sarkalapuista. Isojen kuusten varjostamana se kasvaa sammalta ja pehmeää ruohoa. Pysähdyn aukiolle ja lapion varteen nojaten annan katseeni harhailla ympäröivässä kuusikossa. Oikeastaan en näe mitään, ajatukseni ovat jossakin vallan muualla.
Sitten, raskaasti huokaisten astun aukion keskelle ja alan kaivaa. Turpeet irtoavat siistin säännöllisinä ja niiden viereen nousee pieni multakeko. hetkisen siinä aikaansaannostani katseltuani käännyn ja lähden pois.
Sama paikka. kävelen pekun kanssa aukiolle. jos askeleeni äsken oli ollut raskas, on se nyt vielä monin verroin raskaampi. Minulla on haulikko olalla. Peku on tullut vanhaksi ja parantumattoasti sairaaksi, se pitää nyt lopettaa.
Pysähdyn kuopan viereen. Peku istuu käskemättä jalkojeni juureen. Kelaan mielessäni läpi Pekun vaiheikkaan elämän. Sisuksiani kääntää. Minun on nyt tapettava tuo vanha kaveri. Rehellisyyden nimissä en ikinä voisi viedä sitä millekään pettävälle piikille. Minun on pakko tehdä se itse ja jatkaa sitten matkaa.
Kumarrun irroittamaan kaulapantaa. Rapsuttelen koiraa hiukan leuan alta ja korvien takaa. lämmin, pehmeänkarhea kieli lipaisee pari kertaa kädenselkääni. katson sen silmiä, noita jo kuumeen sumentamia. siinä on sen verran susikoiraa, että silmien päällä on ruskeat pilkut. Korvien kärjet ovat lurpassa. Ehkä juuri nuo pilkut ja korvien luppakärjet ovat aina antaneet sille mietteliään, jopa hiukan surumielisen katseen.
Etutassu nousee kuin viimeiseen tevehdykseen ja Peku hymyilee. tuo hyvän tahdon ele on kuulemma emolta peräisin ja on pelästyttänyt jokusia oudompia. ovat luulleet irvistykseksi. minä en luule. puristan hiljaa ja varovaisesti ojennettua tassua ja rapsutan korvan taustaa.
Sitten nousen ylös, otan haulikon olalta ja postan varmistuksen. Myös Peku nousee, ravistaa tihkusateen pois turkistaan ja istuutuu uudelleen.
Aseen piippu osoittaa koiran otsaa parinkymmenen setin päästä. vedän löysät pis liipasimesta. Sitten epäröin hetken, painan liipasinta. tihkusateinen metsä nielaisee laukauksen äänen, mutta ei sen vaikutusta. Korvissa vielä hiukan suhisee, kun siirrän tuon kelpo kaverin kuoppaan. Tartun taas lapioo ja peitän kuopan. pienelle tihkusateiselle metsäaukiolle jää vain pieni kumpu.
En katso taakseni poistuessani paikalta."
Näin kirjoitin joskus yli puoli vuosisataa sitten. En ole tapausta unohtanut, mutta jos joutuisin nyt samanlaiseen tilanteeseen, toimisin edelleen samoin. En edelleenkään voisi pettää vanhaa kaveria viemällä sitä piikille.
En kuitenkaan väitä, että ne, jotka niin tekevät, tekisivät väärin.