M
Mimmi
Vieras
Olen lypsykarjatilan emäntä.
Miehen kanssa rakennettiin vuosikaudet maatilaa unohtaen kokonaan itsemme. Maatila suureni ja kukoisti ja ihmiset siellä väsyivät. Monen työntäyteisen ja yksinäisen vuoden jälkeen pakkasin kimpsuni kasaan ja muutin asumaan muualle. Aloin opiskella ja käydä töissä muualla. Rakastan uutta työtäni ja melkein vihaan lehmiä. Ne ovat vieneet kaiken mehun minusta. Ei missään rakenneta niin paljon kuin maatiloilla, se on yhtä rumbaa kaiken aikaa, mutta pakko se on jos aikoo pitää rakennukset kunnossa. Niillä on niin kova kulutus.
Sitten järki palasi päähän ja palasin kotiin. Hyvin menisi muuten mutta kun on aina niin paljon työtä. Mies on monesti vielä navetalla kun tulen klo 21 jälkeen kotiin töistä.
Autan häntä tarpeen ja jaksamiseni mukaan, mutta nyt tuntuu että liika on liikaa. Olen aamulla navetassa ja lähden päivällä iltavuoroon. Työpäiväni saattaa olla 15 tuntinen. Kun on aamuvuoro silloin työpäiväni on vain 11 tuntia. Vapaapäiviä ei ole koska silloin olen navetassa.
Nyt tuntuu että en jaksa enää. Opiskelen ja siihenkin pitäisi löytyä aikaa. Vapaapäivänä on lypsyjen välissä muutama tunti mutta ei se riitä. Ja pitää elämässä olla muutakin.
Ja jos en auta miestäni navetassa hänellä kestää siellä niin kauan etten näe häntä juuri ollenkaan.
Siis mitään iloa ei näytä elämässäni enää olevan.
Nyt alkaa tuntua siltä, että olisi ollut parasta vain asua muualla. Itken, ja itken ja itken väsymystäni. Pahinta kaikessa on se ettei mies huomaa väsynytta vaimoaan. Kun puhun siitä tai itken hän ei sano mitään. Olen kyllä siihen jo tottunut monien vuosien aikana.
Lohdutuksen sana olisi joskus paikallaan.
Mitä ihmettä minä teen?
En halua lopettaa kouluani kesken ja työpaikkani on minulle henkireikä, jossa tapaan ihmisiä.
Miehen kanssa rakennettiin vuosikaudet maatilaa unohtaen kokonaan itsemme. Maatila suureni ja kukoisti ja ihmiset siellä väsyivät. Monen työntäyteisen ja yksinäisen vuoden jälkeen pakkasin kimpsuni kasaan ja muutin asumaan muualle. Aloin opiskella ja käydä töissä muualla. Rakastan uutta työtäni ja melkein vihaan lehmiä. Ne ovat vieneet kaiken mehun minusta. Ei missään rakenneta niin paljon kuin maatiloilla, se on yhtä rumbaa kaiken aikaa, mutta pakko se on jos aikoo pitää rakennukset kunnossa. Niillä on niin kova kulutus.
Sitten järki palasi päähän ja palasin kotiin. Hyvin menisi muuten mutta kun on aina niin paljon työtä. Mies on monesti vielä navetalla kun tulen klo 21 jälkeen kotiin töistä.
Autan häntä tarpeen ja jaksamiseni mukaan, mutta nyt tuntuu että liika on liikaa. Olen aamulla navetassa ja lähden päivällä iltavuoroon. Työpäiväni saattaa olla 15 tuntinen. Kun on aamuvuoro silloin työpäiväni on vain 11 tuntia. Vapaapäiviä ei ole koska silloin olen navetassa.
Nyt tuntuu että en jaksa enää. Opiskelen ja siihenkin pitäisi löytyä aikaa. Vapaapäivänä on lypsyjen välissä muutama tunti mutta ei se riitä. Ja pitää elämässä olla muutakin.
Ja jos en auta miestäni navetassa hänellä kestää siellä niin kauan etten näe häntä juuri ollenkaan.
Siis mitään iloa ei näytä elämässäni enää olevan.
Nyt alkaa tuntua siltä, että olisi ollut parasta vain asua muualla. Itken, ja itken ja itken väsymystäni. Pahinta kaikessa on se ettei mies huomaa väsynytta vaimoaan. Kun puhun siitä tai itken hän ei sano mitään. Olen kyllä siihen jo tottunut monien vuosien aikana.
Lohdutuksen sana olisi joskus paikallaan.
Mitä ihmettä minä teen?
En halua lopettaa kouluani kesken ja työpaikkani on minulle henkireikä, jossa tapaan ihmisiä.