Kärsin salaisuudestani joka päivä...

[??star??]

Meillä äidinrakkautta ilmensi iltaisin päästetty pärähtävä kananmunapieru kasvoilleni isäm kikaytaessa naismaisesti vieressä. Tätä jatkui vaikka lähdin hesaan opiskelemaan. Illalla puhelin soi ja luurista kuului "pröööö" ja isän kikatusta.

????ihanaa???

 

["blue sky"]

ap. jos viel luet niin mä olen nyt ehkä sellainen vanhempi kuin sulla oli. Hymyilen lapselle aina "nukkemaisesti" ja suojelen. Tavallaan näyttelen: Mun on vaikee näyttää negatiivisia tunteitani lapselle, ajattelen että hän särkyy siitä että äiti on vihainen. Kun lapsi kuitenkin on perusolemukseltaan niin viaton ja hyvä että mielestäni äiti ei sais suuttua koskaan. Tuntuu pahalta että lapselle tulee paha olo kun äiti on vihainen. Pidän vihan ja pettymykset sisuksissani just tollasissakin (elokuva) tilanteissa sillonkun haluan antaa parastani ja jos se ei lasta ilahduta niin petyn karvaasti ja nielen kaiken pettymyksen. Pelkään että hän alkaa kokea samaa ahdistusta kuin minä, että häntä ei rakasteta. Että on hänen syy että ollaan vihaisia ja että hän on huono. Mutta olen päässyt pidemmälle vanhemmistani siinä että lohdutan lasta ja pidän häntä sylissä, halaan paljon ja sanon että rakastan. Hän saa myös olla kiukkuinen. Omat vanhempani olivat etäisiä. Tunnepuolella ja fyysisesti. Minä tavallaan ylisuojelen lastani koska olin itse alisuojeltu. Olin paljon yksin jo pienenä ja opin pitämään itsestäni huolen. Muistan kerran lapsena että uskalsin nousta vanhempiani vastaan ja huusin: Äiti, miksi sinä et pidä minusta huolta!?!! Uskon että mun lapsen sydän on särkynyt jossain välissä omaa lapsuuttani ja nyt pidän yllä tätä "näytelmää"? omalle lapselle jotta hänen ei tarttis kokea samaa. Asiat ei tule luonnostaan mulle omassa äitiydessä koska ne ei oo munkaan lapsuudessa mulle luonnostaan tulleet. Tällä hetkellä harjoittelen mm. sopivaa vihastumisen näyttämistä, onhan se inhimillinen tunne jota äitinäkin sais välillä tuntea. Ei oo heleppoo tää elämännäytelmä.