Kokemuksesi on varmasti todella ahdistava, ap, eikä minulla ole oikeutta sanoa etteikö sinulla olisi traumoja - varsinkaan näin lyhyiden tekstien perusteella. En ollut mukana jokapäiväisessä elämässäsi kun olit lapsi, enkä halua mitätöidä tunteitasi. Joten tämä seuraava kirjoitus on pohdiskelua ihan yleisellä tasolla eikä viittaa juuri sinuun, ap.
Vanhemman ja lapsen suhde on aika moninainen juttu. Kaikissa vanhemmissa on sekä hyvää että pahaa - eikä sen suhteen onnistuminen, ainakaan aikuisiällä, riipu pelkästään vanhemmista, ja se olisi jokaisen hyvä tiedostaa, jos ihan oikeasti haluaa hyvän suhteen vanhempiinsa eikä pelkästään tekosyytä ongelmilleen. Kun nyt mietin omaa lapsuutta ja kavereitani...
Yhdellä läheisimmistä ystävistäni oli todella ankarat vanhemmat, etenkin äiti oli kylmän oloinen näin ulkopuolisen silmissä, todella nuuka (ystäväni ei juuri koskaan saanut mitään toivomaansa ja häntä pilkattiinkin koulussa huonoista vaatteista yms. vaikka perheellä oli kyllä ihan hyvät tulot) ja piiskaa tuli jos ei totellut. Kuitenkin ystävälläni on vanhempiensa, etenkin äitinsä (vanhemmat erosivat ja ystäväni oli äidin puolella) kanssa erittäin lämpimät välit.
Toisen hyvän ystävän vanhemmat olivat melkoisia juoppoja kun ystäväni oli lapsi... muistan sen ahdistaneen ja pelottaneen häntä usein. Perheessä oltiin ihan huumorintajuisia kuitenkin, tunnelma oli hyvä ja rahalliset asiat kunnossa, ja sittemmin vanhemmat jättivät alkoholinkin pois. Koko perhe on todella läheisissä väleissä.
Kolmas ystäväni on aina ollut hiljainen, ja muistan että hänen äitinsä yritti aina parhaansa kasvattaakseen hänen itsetuntoaan kun olimme lapsia. Kehui, kannusti, osti nättejä vaatteita ja tolkutti ettei ystäväni ulkonäössä ole mitään vikaa kun tämä vietti teinivuotensa itseään inhoten. Hän halveksii äitiään, vaikka en osaa sanoa miksi. Kun olimme nuoria, hän häpesi kovasti kun hänen äitinsä esimerkiksi hali häntä julkisilla paikoilla - eli tunteiden osoittamisesta ei ollut puutetta, pikemminkin sellainen ahdisti ystävääni. Ystäväni masentui teini-ikäisenä ja siitä lähtien hänen vanhempansa ovat pitäneet hänestä huolta. Vielä kolmekymppisenä hän asuu osittain kotona, ja äiti kustantaa hänelle kaikki, vaatteet, puhelinlaskut, mitä hän nyt vain tarvitseekin. Silti ystäväni puhuu äidistään "ärsyttävänä ämmänä".
Oma lapsuuteni sitten taas... no, minä sain kaiken mitä halusin, minua kannustettiin kaikessa mitä tein, olin hemmoteltu ainoa lapsi ja silti minulle opetettiin
Isäni oli poissa suurimman osan lapsuuttani riitaisan avioeron takia, äitini hali minua paljon (ei koskaan sanonut "minä rakastan sinua", mutta ei sitä tarvinnutkaan sanoa, tiesin sen silti) mutta hän oli paljon poissa kotoa, kävi juhlimassa ja matkusteli ja olin joka viikko vähintään yhden yön mummulassa hoidossa. Hän sai myös usein yllättäviä raivokohtauksia. Äidilläni on myöhemmin diagnosoitu rajatilapersoonallisuushäiriö. Silti lapsuuteni oli minusta onnellinen, paras aika elämässäni.
Nämä ovat todella monipiippuisia asioita. Aina eivät valitettavasti henkilökemiat kohtaa, ja joskus näin käy omien vanhempien kanssa. Siitä kai johtuu se, että joillekin ihmisille vanhemmat tuntuvat etäisiltä vaikka olisivat koko ajan läsnä ja tekisivät parhaansa - liian suuri ero persoonallisuudessa, tunnepuolen vaatimuksissa, rakkaustyyleissä. (Googlaa "love styles" - aiheesta löytyy paljon hyvää tietoa.) Joskus vika on vanhemmissa. Joskus vika on lapsissa. Aika monissa tapauksissa vika ei ole kenessäkään, se vain on.
Ei tällaista oikein voi korjata ilman että alkaa hyväksyä vanhemman sellaisena ihmisenä kuin on. Aika monella on nykyään taipumusta olla pettynyt siihen, että lapsuus oli ihan hyvä, muttei täydellinen. Meillä on kulttuurina ja yksilöinä visio ihanteellisesta lapsuudesta ja siitä miten rakkautta kuuluu osoittaa. Kaikki tässä suhteessa vajavainen alkaa mietityttää, että sainko minä lapsena tarpeeksi rakkautta, oliko minulla hyvä lapsuus vai ei - oliko se epätäydellinen osio niin epätäydellinen että se rikkoi minussa jotain?
Minun mielestäni omien vanhempien hyväksyminen ja ymmärtäminen sellaisena kuin he ovat - virheineen päivineen, jos virheet eivät ole sellaisia että niitä ei voi hyväksyä eikä ymmärtää (väkivaltaa yms.) - auttaa rentoutumaan itsekin vanhempana. Minulla ei ole vielä lasta, mutta olen usein pelännyt, että mitä jos teen parhaani mutta silti lapsestani kasvaa narkkari, sarjamurhaaja, tai sitten ihan normaali ihminen joka vihaa minua siksi että joskus sanoin suutuksissani pahasti tai en ostanut juuri oikeaa lelua juuri oikeaan aikaan.
Niin käy miten käy. Mitään ihanteellista vanhemmuutta ei olekaan, koska erilaisia vaatimuksia on niin paljon kuin on erilaisia lapsiakin. On melko kohtuutonta odottaa normaalilta ihmiseltä niin hyvää psykologista silmää että osaisi räätälöidä jokaiselle lapselle sen täydellisen rakkauden kokemuksen, jos tuon lapsen oma vaatimustaso poikkeaa paljon omasta. Uskon, että jokainen rakkauteen kykenevä osoittaa rakkautta periaatteella "tee toisille kuin haluaisit itsellesi tehtävän". Se ei aina kaikille riitä.
