Kärsin salaisuudestani joka päivä...

[Lampuntaika]

(ei koskaan sanonut "minä rakastan sinua", mutta ei sitä tarvinnutkaan sanoa, tiesin sen silti)

Mistä tiedät sen rakkauden? Tämä on se olennaisin, en tiedä, mistä jotkut sen vain tietävät?

 

["vieras"]

TÄMÄn minä kykenin sisäistämään.

Esim. lapseni haluaa mummolaan, minä en --> jos päätän mennä, teen sen lapseni vuoksi ja silloin osoitan, että hänen toiveensa on tärkeä. Käymme vaikka viikonlopun, jotta lapsi saa heitä nähdä ja minä kyllä kestän sen ajan.

lapseni haluaa mummolaan, minä en --> emme mene --> olen vastuussa selittämään sitten täysi-ikäiselle lapselleni aikanaan, että emme menneet mummolaan koska minua ahdisti. Olen itse vastuussa, jos lapseni näkee, että olen asettanut oman mukavuuteni hänen ihmissuhteidensa edelle. En voi silloin odottaa, että lapsi pitää minua onnistuneena vanhempana.

 

["vieras"]

Mistä tiedät sen rakkauden? Tämä on se olennaisin, en tiedä, mistä jotkut sen vain tietävät?

Teot puhuvat puolestaan.

 

[ykshaileekin]

-

 

[Fine van Brooklyn med pieno]

Mistä tiedät sen rakkauden? Tämä on se olennaisin, en tiedä, mistä jotkut sen vain tietävät?

Ehkä vika tosiaan on sinussa, et osaa tulkita muiden tekemisiä.

 

["vieras"]

Ehkä vika tosiaan on sinussa, et osaa tulkita muiden tekemisiä.

En oikein jaksa edes uskoa että AP on tosissaan. Tai sitten sen pitäis olla jossain mentaalipuolen laitoksessa.

 

[Lampuntaika]

Eli pilaat lastasi juuri samalla tavalla kuin kerrot vanhempiesi sinulle tehneen?
Varomalla sitä ettei heille vaan tule paha mieli.

Kiitti, kuitti, mulle riitti!

Mielestäni on sinulle ihan oikein että kärsit asiasta joka päivä, ansaitset sen.

Tämä on raskas ketju, ymmärrän että näistä ei tule mitenkään hyvä mieli. Varsinkaan kun vastassa on ap, jolla on selvästi puutteita tajuta. Tiedänhän minä sen

Huomasin vain tuosta yllä olevasta vastauksesta, että minä en tosiaan tajua mitä tuossakin vastauksessa tein väärin. Ja varsinkaan sitä en näe, mikä siinä oli niin "pahaa", että yhdelle lukijalle jo tuli suoranainen inho. Näettekö te muut?

 

["vieras"]

Aloittajalle: Kannattaa sivuuttaa asiattomat kommentit kokonaan.

 

[............]

Mistä tiedät sen rakkauden? Tämä on se olennaisin, en tiedä, mistä jotkut sen vain tietävät?

En tiedä. Ehkä vain uskoin ja toivoin, tai sitten pikku narsistina ajattelin, että TOTTA KAI äitini rakasti minua?

Äitini ei koskaan antanut minulle syytä ajatella, että hän ei olisi rakastanut minua. Hän ei lyönyt minua kun suuttui, hän osti minulle kaikkea kivaa, teki hyvää ruokaa, oli läsnä, leikki kanssani, opetti asioita, lohdutti, halasi, kehui ja kannusti.

Se riitti minulle; se oli minusta rakkautta.

 

[Niinpä...]

-

 

[............]

En tiedä. Ehkä vain uskoin ja toivoin, tai sitten pikku narsistina ajattelin, että TOTTA KAI äitini rakasti minua?

Äitini ei koskaan antanut minulle syytä ajatella, että hän ei olisi rakastanut minua. Hän ei lyönyt minua kun suuttui, hän osti minulle kaikkea kivaa, teki hyvää ruokaa, oli läsnä, leikki kanssani, opetti asioita, lohdutti, halasi, kehui ja kannusti.

Se riitti minulle; se oli minusta rakkautta.

Toisin sanoen: minä alusta alkaen tiesin äitini rakastavan minua, joten minun ei koskaan tarvinnut kuulla sitä erikseen.

Voihan toki olla, että sinun varhaislapsuudessasi - ajalla jota et edes muista - on tapahtunut jokin hylkäämisenkokemus, tai äidilläsi on ollut alussa vaikkapa vaikeaa kiintyä lapseensa, mitä joskus tapahtuu. Ja sitten tämä hylkäämisenkokemus ei ole sinun puolellasi koskaan korjautunut silloinkin kun tilanne "normalisoitui", vaan epävarmuus jäi kytemään ja kasvoi vain, varsinkin jos tosiaankin olet tunnepuolen vaatimuksiltasi erilainen kuin vanhempasi, eivätkä he oikein osanneet antaa sitä mitä eniten tarvitsit. Ken tietää?

Vaikeita asioitahan nämä ovat.

 

[......]

Ap, en jaksa lukea ihan koko ketjua joten en tiedä onko tätä kysytty jo. Mutta: miten itse koet rakastavasi lapsiasi?

Tuleeko rakkaus automaattisesti juuri sellaisena kuin sen pitäisi tulla? Tunnetko koskaan painetta osoittaa tarpeeksi paljon rakkautta, jotta lapsesi eivät vain jäisi paitsi?

 

[astrolabe]

TÄMÄn minä kykenin sisäistämään.

Esim. lapseni haluaa mummolaan, minä en --> jos päätän mennä, teen sen lapseni vuoksi ja silloin osoitan, että hänen toiveensa on tärkeä. Käymme vaikka viikonlopun, jotta lapsi saa heitä nähdä ja minä kyllä kestän sen ajan.

lapseni haluaa mummolaan, minä en --> emme mene --> olen vastuussa selittämään sitten täysi-ikäiselle lapselleni aikanaan, että emme menneet mummolaan koska minua ahdisti. Olen itse vastuussa, jos lapseni näkee, että olen asettanut oman mukavuuteni hänen ihmissuhteidensa edelle. En voi silloin odottaa, että lapsi pitää minua onnistuneena vanhempana.

Ei onnistunut vanhemmuus ole jokaiseen lapseen oikkuun sortumista.

 

[lapsilaalaa]

[QUOTE="vieras";26649117]Ehkä sinulla on heikko yhteys omiin tunteisiisi/minuuteesi.
Olet oppinut miellyttämään muita ja patoamaan tunteesi ja yhteys todellisiin tunteisiiisi on häiriintynyt (?). Asiat menevät vaikeiksi, kun ei tiedä mitä tekisi/ketä kuuntelisi. Ala enemmän kuunnella omaa sydäntäsi ja rohkeasti toimia sen mukaan. [/QUOTE]

Mulla on ollut juuri tällainen lapsuus! tai se mitä siitä jäi käteen. Mitenkään omilla aivoilla en oppinut ajattelemaan tai tekemään mitään ratkaisuja ilman muiden mielipiteitä. Ja voi sitä ilon päivää kun oivalsin, että minähän olen minä ja mitä minä tunnen ja mitä minä haluan ja kuina minä voin olla iloinen ja rakasvata ihminen ja tärkeä ja ihana, eikä MUN TODELLAKAAN TARVITSE luovuttaa tätä tunnetaakkaa mun omille lapsille! Suosittelen, että kuuntelet omaa sisntäsi. Mitä se sanoo ja toimit sen mukaan.

ps. ketjua en ole lukenut tämän enempää, joten jos meni ot niin menköön. Olen onnellinen nykyään -entinen mielistelijä aivopesty lapsi.

 

[Lampuntaika]

Ap, en jaksa lukea ihan koko ketjua joten en tiedä onko tätä kysytty jo. Mutta: miten itse koet rakastavasi lapsiasi?

Tuleeko rakkaus automaattisesti juuri sellaisena kuin sen pitäisi tulla? Tunnetko koskaan painetta osoittaa tarpeeksi paljon rakkautta, jotta lapsesi eivät vain jäisi paitsi?

Se tulee automaattisesti tai ihan helposti siis. Siis saatan vaikka välillä sanoa lapselle että nyt äiti tekee kotitöitä eikä leiki, enkä silloinkaan tunne, että hän epäilisi sitä rakkautta. Tämä netissä roikkuminen tämän asian takia on tosin asia, josta on päästävä.

 

[Lampuntaika]

Mulla on ollut juuri tällainen lapsuus! tai se mitä siitä jäi käteen. Mitenkään omilla aivoilla en oppinut ajattelemaan tai tekemään mitään ratkaisuja ilman muiden mielipiteitä. Ja voi sitä ilon päivää kun oivalsin, että minähän olen minä ja mitä minä tunnen ja mitä minä haluan ja kuina minä voin olla iloinen ja rakasvata ihminen ja tärkeä ja ihana, eikä MUN TODELLAKAAN TARVITSE luovuttaa tätä tunnetaakkaa mun omille lapsille! Suosittelen, että kuuntelet omaa sisntäsi. Mitä se sanoo ja toimit sen mukaan.

ps. ketjua en ole lukenut tämän enempää, joten jos meni ot niin menköön. Olen onnellinen nykyään -entinen mielistelijä aivopesty lapsi.

Reipas vastaus, ehkä minun pitää osata keventää ja syyllisyyshän ei auta mitään, eli ehkä mun ei tarvi tuntea sellaista pakahduttavaa tunnetta vanhempia kohtaan. Jos sitä ei tule niin ei sitten tule, ainahan voi olla ihan kohtelias ja ystävällinen muutenkin!

 

[............]

Se tulee automaattisesti tai ihan helposti siis. Siis saatan vaikka välillä sanoa lapselle että nyt äiti tekee kotitöitä eikä leiki, enkä silloinkaan tunne, että hän epäilisi sitä rakkautta. Tämä netissä roikkuminen tämän asian takia on tosin asia, josta on päästävä.

Minusta tuntuu, että kyseenalaistat kaiken hyvän lapsuudessasi, koska et ole varma, oliko se vilpitöntä vai yrittivätkö vanhempasi vain esittää hyviä vanhempia - eikö? (Kysymys kuuluukin, esittää kenelle? Eikö se, että he yrittivät tehdä sinulle hyvän lapsuuden, itsessään osoita että he välittivät sinusta, vaikka he eivät aina 100% onnistuneetkaan? Mikä muu motiivi heillä olisi voinut olla?)

Voitko olla varma, ettei lapsesi koskaan ajattele näin sinusta? ET VOI. Lapsellasi on oma, erillinen persoona. Voitko tietää varmasti, ettei hän epäile rakkauttasi kun ihan oikeasti kerran rakastat häntä? ET VOI.

Kuten sanoin, loputon suo. Yhden itsellesi tärkeän ketjun seuraaminen tänään netissä ei ole lapsiltasi pois.

 

[lapsilaalaa]

noniin, syyllisyydestä nyt on tosiaan ekaks hyvä luopua. Sä et ole tehnyt mitään väärää, sä olet hyvä sellaisena kuin olet. Sun lapset rakastaa sua sellaisena kuin sä olet (lapset kun ovat lojaaleja vanhemmilleen aina). Sä annat sen rakkauden niille mitä ne tarttee ja kyllä ne ottaa omansa. Kyllä sä huomaat jos niillä ei oo kaikki hyvin (puutetta rakkaudesta).
Tää voi tuntua todella hankalalta mutta suosittelen kuitenkin: Anna anteeksi ja kiitä. ihan vaikka mielessäsi ja sydämessäsi vain.

ja tosiaan tänään juuri kamppailin tuon mielipiteen kysymisen kanssa, kun mieltin millon järjestän synttärit. Sit vaan päätin et mikä päivä enkä kysynyt kenenkään lupaa tai muutakaan. Iloisesti ilmoitin miehelle asiasta ja kaikki oli ok. maailma ei kaatunutkaan

 

["vieras"]

ehkä mun ei tarvi tuntea sellaista pakahduttavaa tunnetta vanhempia kohtaan. Jos sitä ei tule niin ei sitten tule, ainahan voi olla ihan kohtelias ja ystävällinen muutenkin!

Nyt alat olla oikeilla jäljillä mun mielestä.

Lopeta noi vainoharhaiset kuvitelmat mitä kaikkea pahaa he muka ovat sun päähän ja mieleen kaataneet, ja koita vähän rentoutua. Ei sun tarvi tuntea niitä kohtaan mitään ihmeitä rakkaudentunteita jollet tunne, mutta teillä voi silti olla ihan asiallinen kohtelias, vähän etäinenkin suhde.

 

[.......]

Millainen muuten on suhteesi siskoosi, ap? Aiemmassa viestissä puhuit hänestä aika katkeraan sävyyn.

Oliko sinulla ja siskollasi (oliko muita sisaruksia?) mielestäsi samanlainen lapsuus? Saiko joku enemmän rakkautta kuin toinen?

 

[Lampuntaika]

Minusta tuntuu, että kyseenalaistat kaiken hyvän lapsuudessasi, koska et ole varma, oliko se vilpitöntä vai yrittivätkö vanhempasi vain esittää hyviä vanhempia - eikö? (Kysymys kuuluukin, esittää kenelle? Eikö se, että he yrittivät tehdä sinulle hyvän lapsuuden, itsessään osoita että he välittivät sinusta, vaikka he eivät aina 100% onnistuneetkaan? Mikä muu motiivi heillä olisi voinut olla?)

Voitko olla varma, ettei lapsesi koskaan ajattele näin sinusta? ET VOI. Lapsellasi on oma, erillinen persoona. Voitko tietää varmasti, ettei hän epäile rakkauttasi kun ihan oikeasti kerran rakastat häntä? ET VOI.

Kuten sanoin, loputon suo. Yhden itsellesi tärkeän ketjun seuraaminen tänään netissä ei ole lapsiltasi pois.

SIIS JUURI NÄIN! * KIITOS * Tämä on ehkä paras ajatus koko ketjussa, kiitos paljon!

Se epävarmuus siitä, onko kaikki ollut vain teatteria, josta he nyt saivat kaksi lasta täysi-ikäiseksi ja voivat huoahtaa helpotuksesta. Logiikkasi uppoaa kyllä minuun, koska olen itsekin joskus tuota miettinyt, että miksi he olisivat näytelleet ja jos niin, niin aika hyvin he sitä jaksoivatkin, yli 18 vuotta!

Jos miettisin, että lapseni 24-vuotiaana soittaisi, "äiti, mä luulen, että sä rakastit mua vain näytellen, oikeasti sä vain sait mun avulla suvun hyväksyntää ja käytit mua omiin tarkoituksiisi"... Niin enhän minä oikein osaisi mitenkään puolustautua. Kyllä, olisihan tuo mahdollista!

Ehkä on vielä yksi pointti. Äitini ja isäni eivät ole itse saaneet ehkä näyttää tunteitaan lapsuudessa. Ehkä sitten he ovat oppineet peittämään vihaa, turhautumista, jopa ikävää ja olen herkkänä naisenalkuna aistinut sen näyttelyksi ja on syntynyt suuri epäluottamus ja turvattomuus? Näen, että äiti on vihainen, mutta hän ei myönnä sitä --> äidin vihasta tulee entistä isompi peikko.

Esimerkiksi ensimmäinen käyntimme elokuvissa katsomassa Arielia, pientä merenneitoa. Teatterin äänet olivat ihan liian kovalla ja leffaelämys meni siksi pieleen. Kotiin päästyämme äiti ja isä eivät puhuneet asiasta mitään, jopa vähättelivät meille sitä mielipahaa. Kuulin äidiltäni vuosia myöhemmin, että hän oli lähtenyt ulos piiskaamaan mattoja koska oli ollut niin pahoillaan minun ja siskoni puolesta ja siksi, että häntä vihastutti että emme olleet viihtyneet koska äänet kävivät korviin. Ehkä vanhempani ovat joltain osin peitelleet niin monta tunnetta, että on tullut se tunne kahdesta "todellisuudesta"?


Itse asiassa tätä kommenttia lukiessa tuli jo vähän sellainen olo että aika hienot vanhemmat koska ovat omista lähtökohdistaan niin hyvään pystyneet. Voi kun tämä tunne jatkuisikin samanlaisena ja voimistuisi. Ja varmasti voimistuukin, kunhan keskityn tietoisesti niihin hyviin asioihin!

 

["hmh"]

Minustakin kuulostaa että vanhempasi ovat kyenneet vanhemmuudessaan paljon parempaan vanhemmuuteen kuin millaista itse ovat osakseen saaneet.

Siinäpä on meille itse kullekin haastetta. Pakahduttavaa rakkautta ja irtipäästämisen riskiin liittyvää rohkeutta voi antaa eteenpäin, ei sitä nyt sinne takaisinpäin tarvitsekaan syytää kun omat ovat pieniä. Jossain vaiheessa (viimeistään tässä keski-iässä) sitä ymmärtää paremmin vanhempiaan, ja vaikka on luopunut lapsen ehdottomuuksista ja mustavalkoisuuksista jo kauan sitten, osaa paremmin ymmärtää ja antaa anteeksi vanhemmilleen näiden virheet - ja osaa myös nostaa hattua ja arvostaa ja tuntea lämpöä ja hellyyttä.

Satu Silvo on jossain lehtihaastattelussa todennut jotakuinkin näin:" Katsellessani omia lapsia joskus ajattelin että miten voi näin paljon rakastaa, ne ei ikinä voi mua rakastaa takaisin näin paljon. Kunnes sitten tajusin että eihän niiden mua kuulukaan niin paljon rakastaa, vaan sitten taas niitä omiaan."

Vanhemmillesi onnellisin asia on varmasti nähdä sinun osaavan rakastaa omia lapsiasi. Jos osaat tehdä sen vielä paremmin kuin omat vanhempasi sinulle, olet ehkä heidän veroisensa. Onnea yritykseen.

 

[up]

up

 

["blue sky"]

Kuulostaapa tutulta monessa mielessä. Yritän tässä minäkin itseäni korjata kasaan "hyvän" lapsuuden jäljiltä.

 

[Fartaway]

Meillä äidinrakkautta ilmensi iltaisin päästetty pärähtävä kananmunapieru kasvoilleni isäm kikaytaessa naismaisesti vieressä. Tätä jatkui vaikka lähdin hesaan opiskelemaan. Illalla puhelin soi ja luurista kuului "pröööö" ja isän kikatusta.