No niin.
Ensiksikin on todettava, että tuo Lammin opinnäytetyö oli raskasta luettavaa. Vastaan nyt ensin tekstiä suositelleelle henkilölle. Tuossa opinnäytetyössä puhutaan siis narsismista ja aihe on epämiellyttävä. Ensinnäkin siksi, että pelottaa ajatus siitä, että 1) vanhempani olisivat sellaisia 2) minussa olisi sellaisia piirteitä.
Aivan alkuun sanottakoon, että olen lukenut jonkin verran kielitieteitä ja mielestäni Lammin opinnäytetyössä luokitellaan "sairaaksi" aivan tavallisiakin asioita. "Olisipa kiva, jos joku kattaisi pöydän" -lauseet ovat mm. kielitieteilijä Deborah Cameronin mukaan ihan normaali tapa viestiä perheenjäsenelle pyyntö pyödän kattamisesta.
Sen sijaan nämä toimintatavat ovat perheessäni aivan joka päiväisiä:
1) "triangulaatio" = "sen sijaan että äiti puhuisi tyttärensä kanssa, hän saattaa ilmaista ajatuksensa toiselle perheenjäsenelle siinä toivossa, että tämä kertoisi nämä tyttärelle"
-isä ei kieltäytynyt hakemasta minua bussiasemalta kun pyysin sitä kerran, mutta valitteli asiaa siskolleni ja tämä soitti minulle vihaisena että pakotan isän tekemään niin. Isä kiisti valitelleensa asiaa vaan sanoi, että "kunhan totesin"
-äiti oli murehtinut siskolleni kun soitin ala-asteen luokkaretkeltä äidille että ampiainen oli pistänyt minua ja äidin mielestä minun olisi pitänyt hoitaa asia opettajan kanssa. Puhelimessa hän oli minulle ystävällinen, mutta siskoni oli luokkaretken jälkeen vihainen kun olin kuulema rasittanut äitiä puhelinsoitoilla. Äiti sanoi myös, että "kunhan vain sanoin".
-äitini on itkenyt minulle kuinka siskoni oli "kiittämätön hänen ompelemastaan mekosta ja ihan kaikki meni pieleen" -> minä suutuin siskolleni ja puolustin äitiä. Samoin äiti noin kerran viikossa itki meille lapsille, kuinka isä ei anna äidin katsoa televisiota iltaisin (isä kurtisti kulmiaan kun televisio meni päälle, muistan sen ilmeen) ja me pidimme isää pahana ja huusimme isälle, mutta kun niin teimme, niin äiti sanoi isälle että lapset ovat ymmärtäneet väärin.
2)lapsi oppii piilottamaan kaiken, missä hän menestyy ja mistä hän nauttii -- jottei vanhempi koe riittämättömyyttä itsestään.
-usein kun vanhempani soittavat ja kysyvät miten meillä menee, yritän kertoa ettei tämä meidän lapsi ole mitenkään sen kummoisempi kuin minäkään ja saatan sanoa, että hänellä on kauhea uhma päällä, vaikka olen todellisuudessa tosi ylpeä hänestä ja hän on totta kai mielestäni maailman suloisin tms. Valitsin myös aikoinaan vauvakuvista sen "huonoimman" jonka heille annoin, koska jostain syystä pelkäsin että he tulevat kateellisiksi siitä, että minulla on "parempi" lapsi kuin heillä on ollut. Myös heille antamani ylioppilaskuvan valitsin sellaisen, jossa en hymyillyt koska ajattelin, että "onnellisuuteni kostautuu". Tai tarkemmin ajatellen oli niin, että isäni valitsi juuri vedoksista sen kuvan, jossa toinen silmäni on lupsahtamassa kiinni - siis sen ainoan "epäonnistuneen". Olen julkaissut tällä palstalla ketjun nimeltä "sainko liian ihanan perheen" jossa kuvaan tätä syyllisyyttä siitä että minulla on asiat niin hyvin.
Kirjoitin aiemmin siitä, että lapsuudessani hoiva oli hyvää. Äiti tosiaan lämmitti pyjamaani ihoaan vasten kun kylvetti minua ja varpaankynteni hän oli leikannut minulta kun olin nukkumassa - taskulampun kanssa! Isäni taas toppasi kaikki terävät kulmat lämpöpattereistamme.
Mietin näitä fyysisen hoivan merkkejä tänään tarkemmin ja huomasin, että vanhempani eivät ole käyttäytyneet VIERAIDEN LASTEN kanssa yhtään eroavasti. Tarkoitan, että eikö vanhemmilla ole yleensä hieman erilainen suhde omaan lapseen kuin toisten? Meillä isä on melkein kuuluisa siitä että aina kun käymme kylässä lapsiperheessä, hän tarkisti pistorasioita ja hellan kulmia ja saattoi hakea autosta viilan jolla pyöristeli sukulaisten ja tuttavaperheiden pöydänkulmia. Äiti taas lämmitti sitä vieraankin lapsen paitaa, jos lapsi oli meillä kylässä.
Vanhempani siis leikkasivat kynsiäni kun olin nukkumassa, mutta ihmisten ilmoilla hoiva ja hellyys oli jotenkin täysin toista. Jouduin pienenä käymään jalkahoitajalla kynsitulehduksen vuoksi ja kun hän lopuksi halusi leikata kynteni, aloin itkeä koska tilanne pelotti. Muistan, kuinka äitini katsoi minua toruvasti ja häpeissään ja selitti vain jalkahoitajalle koko ajan kuinka xxxxx itkee varmaan siitä ja siitä syystä... En tiedä, miten te lukijat tämän tulkitsette, mutta toisaalla äitini siis oli hyvin varovainen leikatessaan kynsiä ja hoitaessaan minua, mutta jos julkisesti ilmaisin heikkouttani sellaisesta teosta josta äitini minua niin kotona suojeli, hän hylkäsi minut täysin ja jäi kylmänä katsomaan kaukaa hätääni.
Vastaan lopuksi tuohon naapurien eläinpuistoesimerkkiin. Olin siis käymässä heillä viikon ajan ja vanhempani vahtivat lastani kun olin päivittäin muutaman tunnin poissa messuilla. Kuten kerroin, luotin vanhempiini täysin mm. kylvetyksen, ruokien, leikkien, nukuttamisen ja muun fyysisen hoivan suhteen. Lapsella oli tosi hauskaa, äiti osaa lukea eläytyen kirjoja ja isä osaa viihdyttää ja kylvettää rauhallisesti. Koin vain yhden asian vaaralliseksi: jos mummolaan olisi tullut joku ulkopuolinen, vaikkapa setä, täti, naapuri tai serkku. Tällöin vanhempani - ainakin silloin kun itse olin pieni - ovat muuttuneet käytökseltään ja ikäänkuin "unohtavat" lapsen. Pelkäsin mm. sitä, että mikäli setäni, joka on innokas kalastaja, tulisi käymään ja ehdottaisi, että ottaisi lapseni mukaan kalareissulle viereiseen rantaan, vanhempani suostuisivat ILMAN pelastusliivejä, koska äitini ei vain uskalla/halua/kykene sanomaan ei.
Minulle on nänin käynyt lapsena lukemattomat kerrat. Eräänä juhannuksena olimme sukujuhlissa, joissa yömyöhään aikuiset katsoivat televisiota. Yhtäkkiä joku aikuisista käänsi kanavan aikuisviihteen puolelle ja me näimme sen kaiken. Muistan kuinka äitini katsoi isää ja isä äitiä ja sitten hämillisesti nauraen isä meitä. Eivät muuten olleet humalassa! Istuimme kuin naulittuna siinä sohvalla ja isä vain kurtisti kulmiaan meihin päin kuin antaen käskyn että kääntäkää päänne alas/tehkää jotain muuta. Siskoni oli niin pieni, että hän ei tajunnut isän ilmeistä mitään, mutta minä talusin siskon pois huoneesta. Vanhempani eivät siis kyenneet/halunneet ottaa ohjia omiin käsiinsä ja käskemään vaihtaa kanavaa tai vieneet meitä itse pois, koska muut aikuiset voisivat kokea paheksuntaa/voisi tulla epämiellyttävä olo jollekin kumminkaimalle. Näin siis tilanteen itse tulkitsen. Kotona teevee olisi suljettu, mutta muiden aikuisten seurassa he ikäänkuin jähmettyvät ja odottavat lapsen ottavan turvallisuuden omiin käsiinsä.
Ala-asteella siskoni sai haavan luokkakaverin luistimesta ja joutui ensiapuun. Äitini oli käynyt matkalla sinne ensiapuun ostamassa siskoni luokalle karkkipussit hyvityksenä siitä, että sisko oli aiheuttanut niin pelottavan häiriön liikuntatunnin aikana. Äiti ei ollut siskolleni mitenkään vihainen, ainakaan näkyvästi, mutta hän kävi ensin luokassa jakamassa ne ja opettajallekin jonkin kiitoskortin ja selitteli vielä parkkipaikalla rehtorille että ei olisi tarvinnut tuhlata niitä laastareita, kiitos niin paljon vaivannäöstä, ja sitten ajoi tk;seen jossa siis siskoni odotti kouluavustajan kanssa.
Ketjun alkuperäinen tarkoitus oli kysyä, miksi en tunne rakkautta vanhempiani kohtaan. Nyt kun olen tänne saanut kirjoittaa, on itselleni ehkä selkiytynyt, että kyse on ollut jonkinlaisesta perusturvan puutteesta.
Sitä en hyväksy, että ihmiset väittävät taaskin täällä minun etsivän vikoja vanhemmistani. Kyllä minä tiedän, että ei täydellisiä vanhempia ole olemassa. Mutta senkin tiedän, että on lapsia jotka rakastavat vanhempiaan ja haluaisin tietää mikä tässä on mennyt vikaan kun tilanne on nyt mikä on. Haluan katkaista tällaisen ketjun. Ja terapiaa olen aloittelemassa syksyllä, kiitos siitä vinkistä.
