Kärsimys (pohdintaa)

[vieras]

Olen oman vaikean elämäntilanteeni myötä alkanut pohtimaan kärsimystä elämässä ja sitä, miksi joku tuntuu savan suuremman "taakan" kantaakseen kuin toinen. Yksi lapsistani on sairas, hän ei tule koskaan saamaan normaalia elämää (toivottavasti kuitenkin hyvän elämän). Meidän perheen elämä on muuttunut osittain hyvinkin raskaaksi, vaikka muuten meillä on asiat hyvin. Olemme onnellisiakin. Usein kuitenkin mietin, miksei lapseni saanut olla terve, niinkuin moni muu?

Sitten olen alkanut ihan laajemminkin miettimään tätä asiaa toistenkin elämässä, kärsimystä siis. Miksi jonkun kohtalo on kuolla noorena auto-onnettomuudessa tai, että jonkun ainoa lapsi sairastuu syöpään ja kuolee (oma tilanteeni ei ole läheskään tämä..) tai miksi joltakin äidiltä ja montä pientä lasta kun hän menehtyy sairauteen?

Ja sitten toisdaalla joillakin tuntuu olevan vain pikkuhuolia, ei mitään suurenpaa taakkaa.

Vai onko se näin? Onko kaikilla kuitenkin ennemmin tai myöhemmin jotain? Tai onko huolien määrä aina vakio? vai miksi tuntuu, että joillekin annetaan enemmän kuin jaksaa kantaa? Miten kristinusko selittää kärsimyksen? Josko siitä saisi lohtua omaankin tilanteeseen

 

[Tintti83]

"Kullekin annetaan vain sellainen taakka, jonka jaksaa kantaa." "Jumalusko antaa ylimaailmalliset voimat kantaa taakkansa." Nuo on sellaiset kristinuskon argumentit, jotka olen itse kuullut. Noiden perusteellahan voisi ajatella, että helpommalla pääsevät kokevat oman taakkansa suurena, eivätkä kykenisi kantamaan suurempaa taakkaa mukanaan. Vastavuoroisesti suuren taakan saaneet ovat vahvoja ihmisiä ja parhaimmillaan kasvavat ihmisinä koettelemusten kautta.

 

[vieras]

Olen tintin kanssa samoilla linjoilla, mulla on lähipiirissä sellanen lapsi joka ei tule elämään niinkuin muut, mutta ai mikä aurinko hän on kun vaan ottaa asiat niinku ne on , onhan toki sellaisiakin tilanteita ettei millään jaksais silti ei liikaa saa kukaan ja eräänä päivänä kaikki saa merkityksen. Näin uskon minä.