A
ahistus
Vieras
Olen 20-vuotias ja olen seurustellut n. 9kk 22-vuotiaan miehen/pojan kanssa. Hän on minulle ensimmäinen vakavasti otettava kumppani, myös ainoa mies jonka kanssa olen seksiä harrastanut. On sitä rakastumista ennenkin koettu, mutta en ole uskaltanut sitoutua ennen tätä suhdetta. Poikaystävälläni on ollut yksi aikaisempi pitkä ja vakava suhde ja lisäksi lyhyempiä (seksi)suhteita.
Suhteemme on toiminut todella hyvin, olemme jo pitkään suunnitelleet yhteenmuuttoa. Olemme molemmat todella tyytyväisiä seksielämäämme, meillä on melko pitkälle samanlaiset elämänkatsomukset ja arvot.
Ainoa suhdetta varjostava asia on minun masennukseni ja ahdistukseni, joiden takia käyn terapiassa ja olen ollut lääkitykselläkin, jo pitkään ennen kuin tutustuimme. Poikaystävä on kuitenkin luvannut tukea minua ja on sen tehnytkin, eikä tämä ongelma ole nakertanut suhdettamme kovinkaan pahasti. Uskomme molemmat että voitan masennukseni vielä, ja suhde on vienyt minua parempaan suuntaan.
Viimeisen viikon aikana minulle on tullut kuitenkin täytenä järkytyksenä se, että myös suhteemme on yhtäkkiä alkanut ahdistaa ja epäilyttää. En tiedä mistä se johtuu, koska rakastan poikaystävääni ja haaveilen yhteenmuutosta edelleen. Hän tuntuu olevan sopiva ihminen minulle, ajatteli sitä sitten tunteella tai järjellä. En käsitä mikä on vialla, mutta erokin pyörii mielessä.
Oma itsetuntoni rakoilee jatkuvasti, mutta poikaystävä on tosi varma itsestään. Minulle hän on ensimmäinen, hänellä on kokemuksia muistakin suhteista. Hänellä on selkeät tulevaisuudensuunnitelmat, minulla ei. Minä olen masentunut ja ahdistunut, hän on henkisesti täysin terve. Hän on elänyt sen "villin nuoruuden", minulla se taas on kokematta (toisaalta en tiedä onko se mikään menetys). Nämä asiat ainakin vaikeuttavat suhdetta, mutta tuntuvat naurettavilta syiltä ahdistua niin että ollaan eron partaalla.
Ehkä tämä johtuu jostain aikuistumiskriisistä, omasta masennuksesta ja ahdistuksesta tai alkuhuuman ohimenosta. Pelkään, että pitäisi elää se "villi nuoruus" ennen kuin voi sitoutua - sitä että se ja poikaystävä ovat toisensa poissulkevia asioita. Myös se "ensimmäinen suhde ei kestä"-toitotus varjostaa.
Olen tosissanu ajatellut, että tämän ihmisen kanssa vietän loppuelämäni. Poikaystävälläni ei ole epäilystäkään siitä, etten olisi oikea tyttö hänelle. Rakastan häntä niin että eron harkitseminen sattuu ihan sietämättömästi. Tälläkin hetkellä tuntuu ettei itku vaan lopu. Olen puhunut hänen kanssaan ja hän haluaa yrittää. Minäkään en halua erota hetken mielijohteesta vaan vasta kun tiedän, mikä on oikea päätös. Tuntuu ihan järjenvastaiselta erota ihmisestä, jota rakastaa näin paljon, mutta en käsitä miksi sitten tuntuu näin ahdistavalta.
Vaikka olen hyvin nuori, toivon että minut otetaan vakavasti. Olo on nimittäin todella paha ja nyt todella kaipaisi jonkun ulkopuolisen näkemystä, ehkä jonkun vanhemman ja viisaammankin.
Suhteemme on toiminut todella hyvin, olemme jo pitkään suunnitelleet yhteenmuuttoa. Olemme molemmat todella tyytyväisiä seksielämäämme, meillä on melko pitkälle samanlaiset elämänkatsomukset ja arvot.
Ainoa suhdetta varjostava asia on minun masennukseni ja ahdistukseni, joiden takia käyn terapiassa ja olen ollut lääkitykselläkin, jo pitkään ennen kuin tutustuimme. Poikaystävä on kuitenkin luvannut tukea minua ja on sen tehnytkin, eikä tämä ongelma ole nakertanut suhdettamme kovinkaan pahasti. Uskomme molemmat että voitan masennukseni vielä, ja suhde on vienyt minua parempaan suuntaan.
Viimeisen viikon aikana minulle on tullut kuitenkin täytenä järkytyksenä se, että myös suhteemme on yhtäkkiä alkanut ahdistaa ja epäilyttää. En tiedä mistä se johtuu, koska rakastan poikaystävääni ja haaveilen yhteenmuutosta edelleen. Hän tuntuu olevan sopiva ihminen minulle, ajatteli sitä sitten tunteella tai järjellä. En käsitä mikä on vialla, mutta erokin pyörii mielessä.
Oma itsetuntoni rakoilee jatkuvasti, mutta poikaystävä on tosi varma itsestään. Minulle hän on ensimmäinen, hänellä on kokemuksia muistakin suhteista. Hänellä on selkeät tulevaisuudensuunnitelmat, minulla ei. Minä olen masentunut ja ahdistunut, hän on henkisesti täysin terve. Hän on elänyt sen "villin nuoruuden", minulla se taas on kokematta (toisaalta en tiedä onko se mikään menetys). Nämä asiat ainakin vaikeuttavat suhdetta, mutta tuntuvat naurettavilta syiltä ahdistua niin että ollaan eron partaalla.
Ehkä tämä johtuu jostain aikuistumiskriisistä, omasta masennuksesta ja ahdistuksesta tai alkuhuuman ohimenosta. Pelkään, että pitäisi elää se "villi nuoruus" ennen kuin voi sitoutua - sitä että se ja poikaystävä ovat toisensa poissulkevia asioita. Myös se "ensimmäinen suhde ei kestä"-toitotus varjostaa.
Olen tosissanu ajatellut, että tämän ihmisen kanssa vietän loppuelämäni. Poikaystävälläni ei ole epäilystäkään siitä, etten olisi oikea tyttö hänelle. Rakastan häntä niin että eron harkitseminen sattuu ihan sietämättömästi. Tälläkin hetkellä tuntuu ettei itku vaan lopu. Olen puhunut hänen kanssaan ja hän haluaa yrittää. Minäkään en halua erota hetken mielijohteesta vaan vasta kun tiedän, mikä on oikea päätös. Tuntuu ihan järjenvastaiselta erota ihmisestä, jota rakastaa näin paljon, mutta en käsitä miksi sitten tuntuu näin ahdistavalta.
Vaikka olen hyvin nuori, toivon että minut otetaan vakavasti. Olo on nimittäin todella paha ja nyt todella kaipaisi jonkun ulkopuolisen näkemystä, ehkä jonkun vanhemman ja viisaammankin.
