Voimia Mirameille vielä täältäkin!
Ja Mesikämmen, mulla on todellakin kaikki sympatiat sun puolella! Mä käyn viikoittain terkkarilla tai lääkärillä ahdistuksen takia, ja varsinkin siellä tunnutaan olevan tosi ymmärtämättömiä raskauspahoinvoinnin suhteen. Mulla on ennen raskautta ollut julkisen paikan kammoa ja nyt kun en pahoinvoinnin vuoksi oikeasti jaksa lähteä ulos, saan jatkuvasti kuulla vihjailua siitä, että liioittelen pahaa oloani ahdistukseni vuoksi. Olen koittanut kertoa, että oltuani nyt kuukauden verran sängyn omana mä tekisin mitä vaan jotta voisin käydä päivittäin ulkona ja toimia normaalisti, ja että se mun ahdistukseni ei nyt ole mun mielessä mikään tekijä tän pahoinvoinnin rinnalla. Varsinkin mun terkkarillani on tapana kommentoida sellaiseen sävyyn jota mä pidän väkisinkin vähän tuomitsevana: "Sitten kun sulla on se lapsi sä et enää voi sanoa että ei jaksa, vaan sinne puistoon on vaan lähdettävä!", "Suurinosa odottajista kumminkin käy töissä, sun pitäis olla tyytyväinen että olet noin onnekkaassa tilanteessa että voit vaan maata!" ja "Raskaus ei ole sairaus!" Välillä tekisi mieli vaan ärähtää että kumpi nyt on onnekkaampi, se joka pystyy raskauspahoinvointinsa kanssa käymään töissä, vai se joka ei enää jaksa edes katsoa telkkaria? Mä tiedän että lapsi muuttaa mun elämää suuresti ja on iso vastuu, mutta se ei kumminkaan tee musta mitään superihmistä joka ei koskaan sairastu ja joka aina jaksaa. Jos mulla tässä tilanteessa olisi esim. aiempi lapsi, mä olisin varman joutunut tekemeen jonkinlaisia järjestelyjä, viemään sen hoitoon tai pyytämään paljon apua tuttavilta. Tää pahoinvointi ei todellakaan ole mitään lomailua!
Tuosta äskeisestä ja mun aiemmasta hiljaiselosta voinee päätellä, että huonovointisuus alkaa olemaan melko sietämätöntä täällä... En oksenna edelleenkään, mutta tiedän ettei se ole kaukana. Jos mun olisi yhtään pakotettava itseni liikkumaan ja tekemään (onneksi ei ole) olisin varmana pää ämpärissä joka välissä. Olen sinällään kiitollinen että en oksenna, sillä onhan se epämukavaa ja vie voimia paljon, mutta olen kuitenkin kyllästynyt kuulemaan, ettei minun pahoinvointini voi olla kovin pahaa kun en ole oksentanut. Avauduin jo joulukuisten puolella hieman tilanteestani, joten en nyt ala uudestaan rasittamaan palstaa yksityiskohdilla, vaikka olo alkaa jo olla hieman lannistunut.
Pahoittelen omaan napaan tuijottamista, on taas vaan ollut kovin pitkä tauko palstailussa!
Mosmos 7+3
Ja Mesikämmen, mulla on todellakin kaikki sympatiat sun puolella! Mä käyn viikoittain terkkarilla tai lääkärillä ahdistuksen takia, ja varsinkin siellä tunnutaan olevan tosi ymmärtämättömiä raskauspahoinvoinnin suhteen. Mulla on ennen raskautta ollut julkisen paikan kammoa ja nyt kun en pahoinvoinnin vuoksi oikeasti jaksa lähteä ulos, saan jatkuvasti kuulla vihjailua siitä, että liioittelen pahaa oloani ahdistukseni vuoksi. Olen koittanut kertoa, että oltuani nyt kuukauden verran sängyn omana mä tekisin mitä vaan jotta voisin käydä päivittäin ulkona ja toimia normaalisti, ja että se mun ahdistukseni ei nyt ole mun mielessä mikään tekijä tän pahoinvoinnin rinnalla. Varsinkin mun terkkarillani on tapana kommentoida sellaiseen sävyyn jota mä pidän väkisinkin vähän tuomitsevana: "Sitten kun sulla on se lapsi sä et enää voi sanoa että ei jaksa, vaan sinne puistoon on vaan lähdettävä!", "Suurinosa odottajista kumminkin käy töissä, sun pitäis olla tyytyväinen että olet noin onnekkaassa tilanteessa että voit vaan maata!" ja "Raskaus ei ole sairaus!" Välillä tekisi mieli vaan ärähtää että kumpi nyt on onnekkaampi, se joka pystyy raskauspahoinvointinsa kanssa käymään töissä, vai se joka ei enää jaksa edes katsoa telkkaria? Mä tiedän että lapsi muuttaa mun elämää suuresti ja on iso vastuu, mutta se ei kumminkaan tee musta mitään superihmistä joka ei koskaan sairastu ja joka aina jaksaa. Jos mulla tässä tilanteessa olisi esim. aiempi lapsi, mä olisin varman joutunut tekemeen jonkinlaisia järjestelyjä, viemään sen hoitoon tai pyytämään paljon apua tuttavilta. Tää pahoinvointi ei todellakaan ole mitään lomailua!
Tuosta äskeisestä ja mun aiemmasta hiljaiselosta voinee päätellä, että huonovointisuus alkaa olemaan melko sietämätöntä täällä... En oksenna edelleenkään, mutta tiedän ettei se ole kaukana. Jos mun olisi yhtään pakotettava itseni liikkumaan ja tekemään (onneksi ei ole) olisin varmana pää ämpärissä joka välissä. Olen sinällään kiitollinen että en oksenna, sillä onhan se epämukavaa ja vie voimia paljon, mutta olen kuitenkin kyllästynyt kuulemaan, ettei minun pahoinvointini voi olla kovin pahaa kun en ole oksentanut. Avauduin jo joulukuisten puolella hieman tilanteestani, joten en nyt ala uudestaan rasittamaan palstaa yksityiskohdilla, vaikka olo alkaa jo olla hieman lannistunut.
Pahoittelen omaan napaan tuijottamista, on taas vaan ollut kovin pitkä tauko palstailussa!
Mosmos 7+3
Mutta jospa kuitenkin antaisin hänen nyt tolskata sen b-lausunnon tämän kuun loppuun.. Pyydän sitte sieltä äippäpolilta uuden, jos tarvin.