Kadun lastani eniten elämässä

Okei, ihan alkuun voit lopettaa katkeruutesi lapsen syntymästä. Aivokemiasi ei toimi oikein, joten olisit ihan yhtä huonossa jamassa ilman lapsen syntymääkin. Jos olisit tehnyt abortin, olisit todennäköisesti syyttänyt aborttia masennuksestasi. Masentunut olisit ihan joka tapauksessa. Halusi etsiä lapsesta syntipukkia johtuu masennuksesta, eikä päinvastoin; lapsesi ei ole aiheuttanut masennusta, vaan omat aivosi.

Masennus aiheuttaa sen, että pikkuasiat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä ja muodostuvat elämää suuremmiksi ongelmiksi, joille oma mieli etsii syy-seuraus-suhteita, jotka yleensä menevät täysin metsään. Tämän vuoksi pitää jättää tunteet huomiottaa, ja toimia, kuten niitä ei olisikaan. Pahinta on jäädä vellomaan pahaan oloon ja yrittää järkeillä siitä ulos. Järkeily ei onnistu, koska aivokemiassa on vikaa, eikä järkeily johda mihinkään. Pitää vain todeta, että paha olo johtuu masennuksesta, eikä sille ole mitään syytä, ja se pitää jättää huomiotta. Mitä enemmän on tekemistä, sitä vähemmän paha olo muistuu mieleen.

Jos et kykene huolehtimaan lapsestasi kunnolla, anna hänet adoptoitavaksi. Sinulla ei ole lupaa pilata lapsesi elämää vain omien viallisten aivokemioidesi vuoksi. Älä vaadi lasta takaisin itsellesi, ennen kuin olet selättänyt masennuksen kokonaan -- tosin tämä ei todennäköisesti tapahdu ikinä. Kuten sanottu, omat vialliset aivosi ovat masennuksen takana, ja aivoja ei helpolla korjata. Lääkketkin tuovat vain tilapäisen avun.

Itsemurha on kaikista typerin ajatus, pilaat sillä oman elämäsi lisäksi kaikkien läheistesi elämän. Itsemurha on kaikkein itsekkäin teko, jonka ihminen voi elämässään tehdä. Et tule saamaan keneltäkään sympatiaa, jos yrität tappaa itsesi. Jos kuitenkin aiot toteuttaa tämän, huolehdi ensin siitä, että lapsesi on saanut hyvän adotioperheen ja kotiutunut sinne ja muutaman vuoden ajan, jotta et pilaa hänenkin elämäänsä.

Täytyy tähän sen verran todeta, että nimenomaan järkeily ja mietiskely ylipäätään on auttaneet minua.
Kuinka voisin kehittyä henkisesti, jos en "järkeilisi", vaan tekisin juttuja miettimättä mitään?

Minunlaiseltani ihmiseltä ei ikinä onnistuisi mietiskelyn lopettaminen, eli täytyy opetella mietiskelemään "oikein" ja tiedostamaan tiettyjä ajatusmalleja ym.

Viestistäsi kyllä huokuu muutenkin totaalinen tietämättömyys ihmisen psyykkeestä ja masennuksesta.

 

Viestistäsi kyllä huokuu muutenkin totaalinen tietämättömyys ihmisen psyykkeestä ja masennuksesta.

Olet väärässä. Sain tuon ohjeen masennuksen kanssa kamppailevalta ystävältäni (jolle psykologi oli antanut saman neuvon), ja sen avulla pääsin masennuksestani eroon.

Mitä enemmän asioita ajattelee, sitä todemmalta ja loputtomammalta maailman pahuus tuntuu. Kiusaaminen on sisäänrakennettu ihmisiin, aina on jossain joku sota ja nälänhätä, ihmisluonto on ensisijaisesti itsekäs ja loputtoman ahne, kehitysyhteistyörahat menevät pääasiassa korruptioon, ja sitten on ilmaston lämpeneminen, jne. Ihmiskunta on loogisesti pääteltynä suoralla reitillä tuhoon, eikä pakoreittejä ole. Tätä kaikkea ei kannata sen enempää ajatella, jos haluaa olla onnellinen.

 

Sinänsä olet ihan oikeassa siinä, että lapsen olisi ollut parempi olla syntymättä. Tämä ei ole mitenkään kiistanalainen ajatus, eikä sen ajattelemisesta tarvitse missään tapauksessa tuntea syyllisyyttä. Kärsit muutenkin jo tarpeeksi, eikä sinun kannata rankaista itseäsi siitä, että tunnustat tosiasiat. Lasten hankinnan katuminen on tabu, mutta mitään väärää ei tuossa tunteessa ole.

 

Eli paras ratkaisu olisi poistaa itseni täältä, kun en varmasti lapselle hyvää tee pitkässä juoksussa ainakaan.

Lapselleko on sitten mukavampaa, kun kaikki tietävät että äitinsä on tehnyt itsemurhan hirttäytymällä leikkipuistoon?
Mikset anna lasta adoptioon. Menisikö sulta maine?

 

Ihminen tekee muutenkin peruttamattomia asioita elämänsä suhteen ja saa katua niitä. Lastakin saa katua. Mutta kuten kaikkien muidenkin ei-niin- hyvien-päätösten kanssa, on lapsen suhteen sama juttu. Jotenkin on hyväksyttävä se, että nyt olet siinä missä olet.

 

Olet väärässä. Sain tuon ohjeen masennuksen kanssa kamppailevalta ystävältäni (jolle psykologi oli antanut saman neuvon), ja sen avulla pääsin masennuksestani eroon.

Mitä enemmän asioita ajattelee, sitä todemmalta ja loputtomammalta maailman pahuus tuntuu. Kiusaaminen on sisäänrakennettu ihmisiin, aina on jossain joku sota ja nälänhätä, ihmisluonto on ensisijaisesti itsekäs ja loputtoman ahne, kehitysyhteistyörahat menevät pääasiassa korruptioon, ja sitten on ilmaston lämpeneminen, jne. Ihmiskunta on loogisesti pääteltynä suoralla reitillä tuhoon, eikä pakoreittejä ole. Tätä kaikkea ei kannata sen enempää ajatella, jos haluaa olla onnellinen.

Olet oikeassa tuossa, ettei noiden asioiden murehtiminen tuota muuta kuin pahaa oloa, mutta tässäkin asiassa minun on pitänyt nimenomaan järkeillä.
Järkeillä, että en saavuta epäkohtiin ja vääryyteen (lähinnä oman elämänpiirin, ei ole ollut resursseja murehtia vuosikausiin mitään nälänhätää tmv.) jumittamalla mitään muuta kuin vihaa ja katkeruutta.
Järkeillä, että pitäisi opetella rakastamaan ja löytää rakkaus sisältäni.
Mietiskellä, että minä itse olen rakkaus.

En voisi olla enempää eri mieltä kanssasi tuosta, että järkeily ja mietiskely tulisi lopettaa.
Itselleni ne ovat avain pois kärsimyksestä, jos joku ylipäätään voi olla.

Lisäksi kirjoitit, että tulisi TEHDÄ asioita ja lopettaa mietiskely.
Asioiden tekeminen ei onnistu, jos ja kun on ihan pohjalla.
Pohjalta edes vähän ylemmäs pääsyyn pitää siis tehdä jotain henkistä, että olisi joskus voimaa tehdä ihan fyysisestikin.
Mietiskely ja keskustelut viisaiden ihmisten kanssa ovat ainakin itselleni olleet suuri apu tässä, ei niinkään psykologien neuvot.
Itseasiassa suurinosa tapaamistani psykologeista eivät osaa antaa mitään toimivia neuvoja tai auta, luonnollisestikaan, koska harvan kanssa synkkaa ja ollaan samoilla aaltopituuksilla.
Ne harvat joiden kanssa ollaan, ovatkin sitten olleet avuksi ja heidän lauseensa ovatkin usein alkaneet sanoilla "jos sä ajattelet", "ajattelepa, että..", "mieti.." jne.
Henkimaailman juttuja pitkälti nuo.
Aivokemiassani ei ole häikkää, vaikka jonkinlainen serotoniinivaje varmasti tämän kaiken jälkeen onkin.

 

<3

 

Hei, miten ap menee tänä päivänä?

 

Itse en koskaan antaisi raskauden jatkua.
Kerran olen ollut samassa tilanteessa vahinkoraskauden kanssa ja meinasin painostettuna suostua jatkamaan raskautta. Luojan kiitos en niin tehnyt.
Tulisin vihaamaan lastani aina, kuten myös itseäni.
Ei ole kyse masennuksesta tai oireesta vaan syystä. Lapsi on se syy. Virhe jota ei koskaan olisi saanut tapahtua ja jos se kuitenkin tapahtui niin siitä on pakko huolehtia ja hyvin.
Silti rakastan vauvoja, tulen toimeen lasten kanssa ja olen hyvä kasvattaja. Mutta en olisi mitään niistä omalle lapselle. Olisin hirviö.

 

Mihin lapsen isä katosi? Onko hän kuollut? Entä onko sinulla sukua, isovanhempia, omat vanhemmat Ei ole viisasta tehdä itsestään marttyyriä, vaan olla terveesti itsekäs!!!

 

MInusta on vain täysjärkisyyttä ja tuntee itsensä. tietää mihin omat voimat varat riittää ja mihin ei.

Kerron järkyttävän tosiasian: kaikki naiset eivät halua lapsia, vaikka saisivat.
Laittavat munasarjat poikki heti kun on mahdollista.

 

Mitähän mahtaa kuulua AP:lle tänään, oliko tarinalla millainen loppu, saivatko kaikki tarvitsemansa avun?

 

Lopeta e ja minipillerit, ne laskevat mielialaa.

 

Olet oikeassa tuossa, ettei noiden asioiden murehtiminen tuota muuta kuin pahaa oloa, mutta tässäkin asiassa minun on pitänyt nimenomaan järkeillä.
Järkeillä, että en saavuta epäkohtiin ja vääryyteen (lähinnä oman elämänpiirin, ei ole ollut resursseja murehtia vuosikausiin mitään nälänhätää tmv.) jumittamalla mitään muuta kuin vihaa ja katkeruutta.
Järkeillä, että pitäisi opetella rakastamaan ja löytää rakkaus sisältäni.
Mietiskellä, että minä itse olen rakkaus.

En voisi olla enempää eri mieltä kanssasi tuosta, että järkeily ja mietiskely tulisi lopettaa.
Itselleni ne ovat avain pois kärsimyksestä, jos joku ylipäätään voi olla.

Lisäksi kirjoitit, että tulisi TEHDÄ asioita ja lopettaa mietiskely.
Asioiden tekeminen ei onnistu, jos ja kun on ihan pohjalla.
Pohjalta edes vähän ylemmäs pääsyyn pitää siis tehdä jotain henkistä, että olisi joskus voimaa tehdä ihan fyysisestikin.
Mietiskely ja keskustelut viisaiden ihmisten kanssa ovat ainakin itselleni olleet suuri apu tässä, ei niinkään psykologien neuvot.
Itseasiassa suurinosa tapaamistani psykologeista eivät osaa antaa mitään toimivia neuvoja tai auta, luonnollisestikaan, koska harvan kanssa synkkaa ja ollaan samoilla aaltopituuksilla.
Ne harvat joiden kanssa ollaan, ovatkin sitten olleet avuksi ja heidän lauseensa ovatkin usein alkaneet sanoilla "jos sä ajattelet", "ajattelepa, että..", "mieti.." jne.
Henkimaailman juttuja pitkälti nuo.
Aivokemiassani ei ole häikkää, vaikka jonkinlainen serotoniinivaje varmasti tämän kaiken jälkeen onkin.

Moi, miten menee nykyään? Ootko nepsy? Onhan neuropsykologiset suljettu pois, ettei selityksiä löydy sieltä puolelta?