Kadun lastani eniten elämässä

Mitään muuta en sillä tavalla aktiivisesti (lähes) päivittäin kadu, kuin lastani.
Monta vuotta olen odottanut sitä päivää, kun voisin olla aidosti onnellinen lapsesta, mutta toistaiseksi sitä ei ole tullut ja lapsi nyt 6-vuotias.
Lapsi ei ollut suunniteltu eikä hänen isä ole kuvioissa. En ole oikeastaan koskaan halunnut lapsia, mutta jostain syystä sitten tuon yhden "tein", jatkoin siis raskautta.

Tietysti meillä on paljon kivaa ja hyvää, onnellisia hetkiä ja rakkautta, mutta niinä hyvinäkään aikoina/hetkinä/päivinä en voi tuntea, että olisin tyytyväinen valinnastani synnyttää lapsi, vaan jos pääsisin takaisin raskauden alkuun, tekisin ehdottomasti abortin.
Näin siis tunnen ja ajattelen huolimatta siitä, onko mielialani hyvä, huono vai jotain siltä väliltä.
Ei ole vain hetkiä jolloin katuisin lastani, vaan kadun häntä AINA.

Mm. tämä asia syö psyykkisesti ihan hirveästi ja inhoan itseäni.
Näin ei saisi tuntea, lapsi on lahja jne.
Vaan kun ei ole, minulle. En vaan TUNNE niin, vaikka kuinka yrittäisin.
Nyt pitäisi lähteä hakemaan lasta kotiin, mutta pyörin vaan itkuisena ja ahdistuneena kotona.
Hirttäisin itseni tuohon viereiseen leikkipuistoon, mutta nyt ei voi kun siellä on porukkaa.
Tuossa leikkipuistossa siis on hyvät telineet joihin tehdä se, siksi olen sinne ajatellut päiväni päättää.
Se vaan täytyy tehdä yöaikaan.

Kohtalotovereita? Tuliko joskus onni, vai kadutko edelleen?
Miten se vaikuttaa muuhun elämään? Äiti-lapsisuhteeseen?

 

Et ole ainoa:

http://www.hs.fi/elama/a1429675292332

 

Et ole ainoa:

http://www.hs.fi/elama/a1429675292332

Tuosta tuli tavallaan vielä enemmän "paska ihminen"-fiilis, koska nuilla naisilla oli sentään joku syy tuntea noin, heidän arki on oikeasti kuormittavaa ja raskasta (toisella erityislapset, toisella muuten vaativat).

Minun lapseni on terve, hyväkäytöksinen ja ihana ihminen, jonka kanssa on voinut mennä ja tulla aika huolettomasti.
Silti koen näin. Lapseni ei millään tavalla ansaitse näin tuntevaa äitiä.
Olen hänen elämänsä (ainoa) tukipilari ja se kaikista tärkein - ja juuri se tyyppi poistaisi koko lapsen olemassaolon jos vaan voisi.
Eli paras ratkaisu olisi poistaa itseni täältä, kun en varmasti lapselle hyvää tee pitkässä juoksussa ainakaan.
Hyvin osaan esittää, mutta eiköhän tämä joskus ala vaikuttaan lapseen.
Ja no, ahdistuneisuuteni ainakin vaikuttaa ja se, kun vihaisena puhun tosi rumia (olen mm. kerran vihaisena huutanut lapselle, että saatanan äpärä).

 

Tuosta tuli tavallaan vielä enemmän "paska ihminen"-fiilis, koska nuilla naisilla oli sentään joku syy tuntea noin, heidän arki on oikeasti kuormittavaa ja raskasta (toisella erityislapset, toisella muuten vaativat).

Minun lapseni on terve, hyväkäytöksinen ja ihana ihminen, jonka kanssa on voinut mennä ja tulla aika huolettomasti.
Silti koen näin. Lapseni ei millään tavalla ansaitse näin tuntevaa äitiä.
Olen hänen elämänsä (ainoa) tukipilari ja se kaikista tärkein - ja juuri se tyyppi poistaisi koko lapsen olemassaolon jos vaan voisi.
Eli paras ratkaisu olisi poistaa itseni täältä, kun en varmasti lapselle hyvää tee pitkässä juoksussa ainakaan.
Hyvin osaan esittää, mutta eiköhän tämä joskus ala vaikuttaan lapseen.
Ja no, ahdistuneisuuteni ainakin vaikuttaa ja se, kun vihaisena puhun tosi rumia (olen mm. kerran vihaisena huutanut lapselle, että saatanan äpärä).

No varmaan vähän jokatoinen on lapsellensa jotain yhtä typerää huutanut.
Oletkohan masentunut?

Ja syynsä kullakin miksi lapsiaan katuvat. Ei sinun syysi ole yhtään sen huonompia. Hienoa että tuon tunnustat, mutta oletkohan jäänyt kiinni siihen tunteeseen. Ehkä terapialla, ystävien avulla, harrastamalla jne voisit päästä tunteesta eroon?

 

Tuosta tuli tavallaan vielä enemmän "paska ihminen"-fiilis, koska nuilla naisilla oli sentään joku syy tuntea noin, heidän arki on oikeasti kuormittavaa ja raskasta (toisella erityislapset, toisella muuten vaativat).

Minun lapseni on terve, hyväkäytöksinen ja ihana ihminen, jonka kanssa on voinut mennä ja tulla aika huolettomasti.
Silti koen näin. Lapseni ei millään tavalla ansaitse näin tuntevaa äitiä.
Olen hänen elämänsä (ainoa) tukipilari ja se kaikista tärkein - ja juuri se tyyppi poistaisi koko lapsen olemassaolon jos vaan voisi.
Eli paras ratkaisu olisi poistaa itseni täältä, kun en varmasti lapselle hyvää tee pitkässä juoksussa ainakaan.
Hyvin osaan esittää, mutta eiköhän tämä joskus ala vaikuttaan lapseen.
Ja no, ahdistuneisuuteni ainakin vaikuttaa ja se, kun vihaisena puhun tosi rumia (olen mm. kerran vihaisena huutanut lapselle, että saatanan äpärä).

Älä todellakaan vie lapseltasi äitiä! On kyllä muitakin vaihtoehtoja. Se tuntuisi lapsesta todella pahalta. Kyllä muitakin vaihtoehtoja on ja kuoleminen ei ole vaihtoehtona! Itsemurha on itsekkäimpiä tekoja, mitä voi olla. Lapsi ei todellakaan arvostaisi tätä ja voisi saada elinikäiset traumat kun uskoisi tämän aiheutuneen hänestä itsestään. Mielummin etsit apua ja hankit lapselle sijaisperheen ja pystyt silloin myös käydä välillä moikkaamassa häntä. Tätä hän arvostaisi varmasti enemmän. Ja näin saisit myös onaa aikaa itsellelsi ja et vahingoittaisi ketään.

 

No mikä estää antamasta lasta sijaisperheeseen? Se on parempi vaihtoehto kuin itsemurha.

 

No mikä estää antamasta lasta sijaisperheeseen? Se on parempi vaihtoehto kuin itsemurha.

Lapsi itse pelkää sijoitukseen joutumista ja puhuu kuinka haluaa olla kotona äidin kanssa jne.
Se estää.
Lapselle olisi helpompi käsitellä äidin kuolema kuin se, että hän vaan joutui toiseen perheeseen ja äiti elää omaa elämäänsä kotona yksin.

-Ap

 

Joutuuhan se lapsi sijaisperheeseen tai johonkin perhekotiin vaikka itses tapatkin...Älä tee sitä. Mene psykologille juttelemaan. On ok katua lapsen saamista, mutta helpottais jos jotenkin hyväksyisit tilanteen. Ettei elämän ollut tarkoitus mennä näin, mutta se nyt vaan meni, ja yrität tehdä siitä mahdollisimman hyvää.

 

Rukoilin lapsesi ja sinun puolesta.

Vie nyt lapsi samantien lastensuojelun piiriin ja hae teille apua. Soita vaikka 112 jos paha olo on yöllä. Toivottavasti kaikki käy parhain päin.

Lapsen on paljon parempi elää toisessa perheessä, jos sinä et hänen kanssa halua elää. Vaikka lapsi nyt kertoo haluavan olla sinun kanssa, hän ymmärtää myöhemmin, että toinen perhe oli parempi ratkaisu. Mene puhumaan asiasta ja hae teille apua nyt heti tai heti huomenna aamulla. Yöllä 112 soitto.

 

Minullekin lapsen saaminen on tehnyt elämästä paljon vaikeampaa ja hankalampaa, mutta silti rakkaus lapseen on päällimmäisenä. Lapsen takia teen mitä vaan.

Jos tuntisin noin omaa lastani kohtaan, niin sanoisin sen suoraan lääkärille ja pyytäisin päästä psykologille. Sillä voin vain kuvitella, miten tuhoisaa tuo on lapsen psyykelle... Tuntea olevansa joka tavalla hylätty ja ei-toivottu. Hae apua, sen kautta ymmärrät varmasti mistä kiikastaa - ja rakkaus lapseen löytyy uudella tavalla, niin kuin olet toivonut.

TSEMPPIÄ!

 

Rukoilin lapsesi ja sinun puolesta.

Vie nyt lapsi samantien lastensuojelun piiriin ja hae teille apua. Soita vaikka 112 jos paha olo on yöllä. Toivottavasti kaikki käy parhain päin.

Lapsen on paljon parempi elää toisessa perheessä, jos sinä et hänen kanssa halua elää. Vaikka lapsi nyt kertoo haluavan olla sinun kanssa, hän ymmärtää myöhemmin, että toinen perhe oli parempi ratkaisu. Mene puhumaan asiasta ja hae teille apua nyt heti tai heti huomenna aamulla. Yöllä 112 soitto.

Tässä on hyvät ohjeet muuten, jos tuo itsemurha-ajatus jyllää. Kuulostaa pahalta masennukselta, ehkä pitkittyneeltä, Se saattaa selittää tunteesi ja tunteettomuutesi. Hae apua, niin saat. Se kannattaa, me kaikki tsempataan sua ja toivotaan parasta sulle ja lapsellesi.

 

tiettty tarvitset puheapua, sen lisäksi olisiko aika lopettaa se odottaminen ja vain hyväksyä että sulla on nyt lapsi? eiköhän moni meistä on varmaa tehnyt peruuttamia asioita mutta niiden kanss anyt vaan pitää elää

 

Voih. Toivoisin ettet kosta lapsellesi sitä että koet tehneesi virheen jatkaessasi raskautta aikoinaan. Ota yhteyttä lasuun heti ja kerro tunteesi. Hoidat itsesi kuntoon ja katsot sitten mitä tunnet lastasi kohtaan. Vaikuttaa nyt siltä ettet ole otse ihan kunnossa. Tai sitten olet. Tärkeintä on nyt se, ettet siirrä tunteitasi lapseen ja sillä tavalla sairastuta lasta mahdollisesti ikiajoiksi. Voimia koitokseen.

 

Minkä takia tunnet noin, myös onnellisina hetkinä? Mitä koet lapsen myötä menettäneesi?

Jos sinulla ei ole rationaalisia syitä katua lasta, minulle tulee mieleen että ehkä tuo katuminen on vain sinua piinaava pakkoajatus. Joka vaanii sinua sitä enemmän, mitä enemmän ajatus sinua syö. Ettei se siis olisi edes mikään oikea tunne, vaan ainoastaan tälläinen psykologinen häiriötila. Jos taas pystyt analysoimaan, mistä tunteesi kumpuaa, pystyisit varmasti tekemään asioita saadaksesi elämäsi tyydyttävämmäksi lapsen kanssa. Vaikkapa, jos kadut siksi ettei sinulla ole enää riittävästi vapautta ja omaa aikaa, vaadit ja hankit apua, jolla sitä järjestyy. Esim. tukiperhe ja/tai lastenhoitoapua kotiin. Sitä paitsi lapsen tarvitsevuus vähenee vuosi vuodelta, rajoittavin aika on jo takana.

Apua tarvitsette joka tapauksessa, mutta asiat voivat vielä muuttua.

 

Kannattaa sen verran ajatella lapsen etua, että annat hänet pois. Anna hänelle mahdollisuus hyvään ja tasapainoiseen elämään.

 

Lämmöllä suosittelen ottamaan yhteyttä viranomaisiin ja kertomaan todelliset tunteesi Ap. Todellakin toivon, ettet tee mitään harkitsematonta mutta ettet myöskään jatka tuossa tilanteessa. Se ei ole oikein lastasi eikä sinua itseäsi kohtaan.

Nyt vielä et ole tehnyt mitään tuhoa lapsen psyykelle mutta ajan myötä lapsi tajuaa enemmän ja enemmän.
Ei voi tietää kuinka vahva persoona lapsesi on mutta jäljet tuo jättää tavalla tai toisella.
Voithan hoidattaa itseäsi, jos olisitki vain sairas ja voisit antaa lapselle mahdollisuuden sijaisperheeseen jossa tuetaan ja rakastetaan aidosti. Voittehan olla yhteyksissä jos tilanne näin sallii.

Mutta mikäli olet kuin "äitini", joka teki lapset elatusta vastaan ja tuhosi 2/3 lapsen itsetunnot ym niin.. Hän teki jo pienestä pitäen selväksi ajatuksensa, lyttäsi minkä ehti ja aina kun ns.isäni ja muiden sukulaisten silmät vältti niin meno oli, noh, henkistä ja lopulta fyysistä väkivaltaa. Koska yritti hänkin alussa meitä sietää sanojensa mukaan kun oli pakko. Jokainen lapsi potkaistiin pihalle 16-vuotiaana, isän vastusteluista huolimatta. Eväät oli heikot ja ilman muita rakastavia ihmisiä meistä olisi tullut varmaan jotain psykopaatteja, heh.

Älä tee sinä samaa lapsellesi. Hän ansaitsee paremmat eväät elämäänsä. Vielä ei ole myöhäistä, tuntuuhan lapsen hylkääminen pahalta mutta pienempi paha se on kuin elää näennäisesti hoitavan äidin kanssa, jolta ei kuitenkaan saa vilpitöntä rakkautta ja huolenpitoa, kannustusta teini-iässä ja aikuisuuden kynnyksillä..

Terveisin 15 vuoden terapioiden jälkeen eheä kahden oman lapsen äiti-ihminen.

 

Miksi susta tuntuu tuolta? Koetko, että lapsi vie sulta elämästä jotain pois? Vapaa-aikaa, harrastuksia, ihmissuhteita, yms?

Mä en pidä sun tilannetta niin toivottomana kuin muut tässä ketjussa. Selvästi välität kaikesta huolimatta lapsestasi, koska sanot itsekin, että hän ansaitsisi paremman vanhemman kuin sinut ja koet surua siitä, ettet pysty iloitsemaan lapsestasi. Se tarkoittaa kuitenkin jo sitä, että ajattelet lastasi ja hänen parastaan. Jos et tippaakaan välittäisi lapsestasi, et kokisi syyllisyyttä etkä tännekään olisi kirjoittanut.

Ehkä jos pystyisit löytämään syyn sille, miksi et nauti vanhemmuudesta, voit asialle jotain tehdä. Itsemurhaa älä edes harkitse. Se on peruuttamaton vaihtoehto. Moni itsemurhaa yrittänyt on jälkikäteen todennut olevansa kiitollinen siitä, että on elossa. Elämä kun ei ole loputtomasti synkkää, vaikka se pahimmilla hetkillä siltä tuntuu.

Missä päin Suomea asut? Somessahan on näitä päiväkahviäitiryhmiä, jos arki tuntuu hetkittäin sietämättömältä, mutta kynnys ammattiapuun on vielä liian suuri.

Vaikka avun hakeminen voi tuntua nöyryyttävältä ja vaikeammalta vaihtoehdolta kuin jopa se niskakiikku, niin apua saamalla asiat lähtee paranemaan. Hakeudu muiden aikuisten seuraan. Jos siitä ei ole apua, yritä rohkaistua ja hae ammattiapua.

Ammattiavun hakeminen on osoitus siitä, että olet vahva ja viisas ja kaikesta huolimatta rakastat lastasi.

 

oikein pahaa tekee, kun ajattelee kuinka tuolla nukkuu niin sydämessään yksinäinen lapsi. Ainoa ketä hän varauksettomasti rakastaa ei tunne samoin ja on ilmaissutkin asian hänelle, koska lapsi ei osaailman syytä sanoa että mielummin jää äidin kanssa.

Yksinäisyys... Anna lapsellesi muitakin läheisiä ihmisiä jotka häntä rakastaa.

 

Ap täällä..

Ei siis ole siitä kyse, ettenkö lastani vilpittömästi rakastaisi...rakastan enemmän kuin mitään muuta, vaikkakin viimeisen vuoden aikana on ollut sellaista tunteettomuutta yleisestikin, ettei välillä lapsikaan "tunnu missään" enkä välttämättä tunne edes ikävää.

Lapsi on ihana eikä hän itsessään ole mitenkään "raskas" tyyppi jos lapsesta voisi edes niin sanoa, mutta yleisesti tämä tilanne on sellainen, että ihan rehellisesti sanottuna olisi kaikkien kannalta paljon parempi, ettei lapsi olisi koskaan syntynyt.
Niin umpikujaan olen itseni ajanut ja kuka siitä viimekädessä kärsii; lapsi.
Lapsi itsessään ihmisenä ja persoonana ei siis ole inhottava, mutta minusta ei ole äidiksi, vanhemmuus ei onnistu.
En kykene huolehtimaan edes itsestäni, kuinka sitten lapsesta?

Elän vähän kuin vankilassa, henkisesti siis.
Joka päivä jatkuvasti ahdistaa ja on tunne, että haluan vaan pois.

Ystävä kävi juuri kylässä ja totesi muutaman päivän jälkeen, että "olet kyllä ihminen, jonka ei olisi ikinä pitänyt saada lapsia" - ja se on totta.

Aivan hirveä syyllisyys tästä kaikesta, nämä ajatuksetkin tuntuu pahalta ja onhan se totta, että ihmisenä olen jotenkin viallinen ja hyödytön, kun en kykene äitiyteen.
Ja naisena etenkin oikein totaaliepäonnistuja, kun äitiys on kautta aikojen eri kulttuureissa ollut naiseuden "päätehtävä" jonka ympärillä velloo Madonna-maisia äitimyyttejä kaikkivoivasta äidinrakkaudesta ym.
Tosi epäonnistunut ja itsekäs olo.

 

Ammattiapua olen hakenut jo aikoja sitten, ehkä liian myöhään kuitenkin?

Toisaalta on tullut selväksi sekin, ettei ammattilaisetkaan ihmeisiin kykene.
Esimerkiksi lastensuojelulla on käytännössä tarjota perhetyötä (muutama tunti viikossa jotain kotona tapahtuvaa puuhastelua vaikkapa) tai sijoitus (lapsi on ollut jo kerran pienen pätkän kriisiperheessä sijoitettuna, kun olin psyk. osastohoidossa ja tämän jälkeen lapsi onkin sanonut usein, ettei halua enää toiseen perheeseen) ja lisäksi heidän kauttaan voi saada tukiperheen (tämä meillä onkin jo ja olen siitä tosi kiitollinen, sattui hyvä tukiperhe).
Mikään em. tukimuodoista ei kuitenkaan auta tai muuta tunteitani eikä kai ole tarkoituskaan, vaan nuo on juurikin LASTENsuojelua, lasta ajatellen tehtyjä tukimuotoja.

Oma hoitoni takkuilee ja on takkuillut jo kauan, toivon löytäväni pian sopivan terapeutin, jonne pääsisin 1-2krt viikossa.
Tällä hetkellä en kykene huolehtimaan itsestä enkä lapsesta, siksipä hän onkin ollut viimeaikoina lähinnä mummilassa, tukiperheessä ja ystävillä.
Jos vaikka katsonkin lasta, alkaa monesti ahdistamaan ja nyt vielä uutena tullut kuvioihin sellaiset jutut, että lasta katsoessa menen mielessä omiin lapsuuskokemuksiin ja elän tavallaan uudestaan niitä asioita, en hallitse itseäni ja olen taas tavallaan 5-vuotias.
Lisäksi olen nähnyt hirveitä painajaisia niistä asioista joita itselleni on lapseni ikäisenä tapahtunut, mutta unissani ne tapahtuukin lapselleni ja aamulla kun herään, olen aivan niissä tunnelmissa jopa koko päivän enkä kykene välttämättä edes katsomaan lastani, vaan joudun työskentelemään kokoajan, etten vaan saisi jotain kohtausta kuten joskus (kaadun lattialle ja itken niin hysteerisesti, että hiukset menee kurkkuun jne).

Se tässä onkin toivottominta kun on ollut massiivisia apuja ammattilaisilta, eikä tilanne parane.
Tajunnut sen, ettei ne ammattilaisetkaan mitään taikureita ole.
Siksi oma kuolema tuntuu hyvältä ratkaisulta, ulospääsyltä pois vankilasta.
Pääsisi ikuiseen vapauteen ja rauhaan.

 

Se piti vielä kirjoittaa, että ammattiavulla on myös se puoli, että kun näin vahvasti on ammattiavun piirissä, tulee oikein extra epäonnistunut olo.
Että olen sellainen "tapaus", taakka läheisille ja yhteiskunnalle, haitaksi jopa omalle lapselle.

Ja tottahan se onkin, olen sosiaalitapaus ja lapsellani on rikkinäinen lapsuus.
Voitte vain kuvitella, miten ällöttävää on yrittää elää tällaisen ihmisen housuissa kuin minä.
Ja kaikki nämä ongelmat on lähtöisin: MINUSTA ja minun typeristä valinnoista kuten se raskauden jatkaminen silloin.

 

hyvä että olet hakenut apua, toivottavasti sinulle oikea terapeutti osuu nopeasti kohdallesi.

 

Ei kaikki ole pullantuoksuisia muumimammoja, mutta ei se tee niistä ihmisistä vähemmän hyviä äitejä. Millainen kuva sulla on "hyvästä äidistä"? Asetatko itsellesi liian korkean riman?

Paras äiti lapselle on aina lähtökohtaisesti biologinen äiti, vaikka äiti ei olisi sellainen, joita näkee mammalehtien mainoksissa.

Sulla ei ilmeisesti ole ollut helppo lapsuus tai elämä. Mutta elämä tällä hetkellä on voi olla juuri sellaista, jollaisen siitä itse teet. Menneisyys tai siellä tapahtuneet vaikeatkin asiat ei määritä sitä, millainen sun tulevaisuutes voi olla. Sinä olet sinä ja voit vaikuttaa omiin tekoihisi ja tehdä asiat oman lapsesi kanssa eri tavoin kuin mitä sun lapsuudessa asiat on tehty.

Ymmärrän miltä tuntuu, kun on voimat täysin loppu. Mutta itsemurha ei silti ole ratkaisu siihen. Sä olet lapsellesi tärkein ihminen, vaikka kuinka puutteellinen sellainen. Vähintä, mitä voit lapselles tehdä, on se, ettet vie sitä vähää häneltä pois. Ja varmasti sulla on muitakin ihmisiä, jotka haluaa, ettet tuohon ratkaisuun päädy.

Vaikka sulla ei olis voimaa muuhun, huomenna ota lapsestas kiinni, katso häntä silmiin ja sano, että äiti rakastaa sua, vaikka äiti on kuinka väsyny. Vaikka olisit kuinka paska äiti tahansa ja et sillä hetkellä usko itsekään noihin sanoihin, lapselle tuon asian ääneen sanominen on äärimmäisen tärkeää. Kävi sulle kuinka kävi, lapsi muistaa tuon asian.

Jos elämä tuntuu ihan umpikujalta ja et muuta keksi, niin laita mulle vaikka sähköpostia osoitteeseen shinx@luukku.com

Olen itse pienen vauvan äiti ja en ehdi ehkä heti vastata, mutta lupaan kyllä vastata, jos se sua yhtään auttaa!

Muista ainakin se, että sä et ole huono ihminen tai äiti siksi, että sulla on rankkaa.

 

Itsemurha ei ole koskaan oikea vaihtoehto!

 

Miksi et anna lastasi sijaisperheeseen? Löytyykö lähipiiristäsi oikeasti läheisiä ihmisiä jotka voisivat toimia sijaisperheenä? Silloin lapsi ei menisi minnekään tuntemattomaan paikkaankaan. Mummolaa, siskoa, veljen perhettä tai ystäväperhettä? Oletko ajatellut sitä vaihtoehtoa? Sijaisperheeksi voi ryhtyä aika nopeastikin kun sitä tuetaan niin hyvin. Ei koidu taloudellisestikaan mahdottomaksi eikä edes vaikeaksi.

Olen toiminut ystäväni lapsen sijaisperheenä jo vuosia ja tämä on varmasti parempi ratkaisu kuin ystävän itsemurha.

Meidän tapauksessa lapsi menee joka toinen viikonloppu äidilleen ja ratkaisu on toiminut hyvin.