Kadun lastani eniten elämässä

http://www.iltalehti.fi/perhe/2014050218260145_pr.shtml

Moni isä tai äiti painii ikävän tunteen kanssa: olisiko sittenkin pitänyt jättää lapset tekemättä?

 

Lapsi itse pelkää sijoitukseen joutumista ja puhuu kuinka haluaa olla kotona äidin kanssa jne.
Se estää.
Lapselle olisi helpompi käsitellä äidin kuolema kuin se, että hän vaan joutui toiseen perheeseen ja äiti elää omaa elämäänsä kotona yksin.

-Ap

Tottakai lapsi haluaisi olla sun kanssasi! Niin kaikki lapset tekevät. Ja pelkäävät vieraaseen paikkaan joutumista.

Mutta tuosta loppuosasta olen eri mieltä.

Nyt otat itseäsi niskasta kiinni ja järjestät lapselle vakaamman kodin ja sit nautit vapaudestasi ja laitat elämäsi kuntoon.

(jos taas itsemurhan haluat tehdä niin älä syytä siitä lasta vaan omaa päätäsi)

 

En varmasti ole oikea ihminen tähän asiaan mitään sanomaan, mutta sanonpa silti.

Tosiaan kehottaisin kääntymään uudelleen ammattiavun puoleen ja sitä kautta myös sitten sijaisperheeseen. Siten lapsella säilyy äiti olemassa ja voitte mahdollisesti tavata kun olet paremmassa kunnossa.

 

Kun on tullut vanhemmaksi ei ole oikeutta itsetuhoisuuteen.
Nyt loppuu paskanjauhanta itsemurhalla. Hanki itsellesi apua, ja ole lapsellesi se vastuuntuntoinen aikuinen, jonka hän ansaitsee.

Sinä olet hyvä äiti, eikä lapsesi halua muuta kuin olla kanssasi.
Älä hylkää pientä oman aivokemiasi oikuttelun vuoksi.

 

Tottakai lapsi haluaisi olla sun kanssasi! Niin kaikki lapset tekevät. Ja pelkäävät vieraaseen paikkaan joutumista.

Mutta tuosta loppuosasta olen eri mieltä.

Nyt otat itseäsi niskasta kiinni ja järjestät lapselle vakaamman kodin ja sit nautit vapaudestasi ja laitat elämäsi kuntoon.

(jos taas itsemurhan haluat tehdä niin älä syytä siitä lasta vaan omaa päätäsi)

En syytä lasta yhtään mistään, vaan itseäni ja osittain myös huonoa tuuria.

Ilmaisen itseäni ilmeisen huonosti jos tästä sen kuvan saa, että lasta syyttäisin tai että onnellisuuteni olisi jostain näennäisestä vapaudesta kiinni.
Kun elämänhalua ei ole, on vapauskin vankila ihan sama sille, vaikka puitteet olisivat kuinka loisteliaat ja vapaus toteuttaa itseään tmv.

Lasta kadun siis siksi eniten, koska olen synnyttänyt tähän maailmaan ihmisen jonka asiat sössin omieni rinnalla.
Mitä tahansa päätänkin, on tuloksena traumainen lapsi.

 

Siis sä et jaksaisi elää ja vituttaa kun on lapsi jonka vuoksi et voi tehdä itsemurhaa?

 

Ja ei! Sä ET ole niin tärkeä, että mitä tahansa teetkin, on lapsesi elämä piloilla.

Teet sen mikä on oikein eli haet apua ja järjestät lapsen asiat ja sit alat miettiä omaa elämääsi.

 

Äh, ei. Et vaan tajua.

Ja apua on haettu, tässä on niin massiiviset tukitoimenpiteet takana, mutta edes ammattilaiset ei ole mitään taikureita, niinku tuolla kirjotin.

-Ap

 

Ja ei! Sä ET ole niin tärkeä, että mitä tahansa teetkin, on lapsesi elämä piloilla.

Teet sen mikä on oikein eli haet apua ja järjestät lapsen asiat ja sit alat miettiä omaa elämääsi.

Tuo on ihan väärä tapa vastata ihmiselle joka tarvitsee apua. Et voi hakkua ja syyttää. Siitä ei ole kuin haittaa, ja haukkuja voi olla osin jopa syyllinen siihen että asiat menevät huonompaan suuntaan. Et kai sellaisesta halua olla vastuussa?

 

Tuo on ihan väärä tapa vastata ihmiselle joka tarvitsee apua. Et voi hakkua ja syyttää. Siitä ei ole kuin haittaa, ja haukkuja voi olla osin jopa syyllinen siihen että asiat menevät huonompaan suuntaan. Et kai sellaisesta halua olla vastuussa?

No mut on se nyt hullua, jos joku kokee olevansa niin tärkeä, että on parempi kuolla kuin antaa lapselle mahdollisuus uuteen kotiin!

Elämä menee aina edelle. Ja lapsi sopeutuu. Ei sen takia kannata itsemurhaa harkita!

 

No mut on se nyt hullua, jos joku kokee olevansa niin tärkeä, että on parempi kuolla kuin antaa lapselle mahdollisuus uuteen kotiin!

Elämä menee aina edelle. Ja lapsi sopeutuu. Ei sen takia kannata itsemurhaa harkita!

Parempi että jätät vastaamiset muille. Teet vain vahinkoa omillasi.

 

Itsemurha ei ole ratkaisu ongelmaasi, älä edes mieti tuollaisia tekoja!
Lapsesi tarvitsee sinua vuosien saatossa, vaikka tällä hetkellä tunnet vastenmielisyyttä lastasi kohtaan.
Ota yhteyttä paikkakuntasi sosiaaliviranomaisiin, jotka voivat opastaa sinua saamaan tilapäistä lapsen hoitoapua viikonloppuihin/arkeen. Heillä on kapasiteettia ehdottaa lapsellesi perhettä, joka toimii sinulle tukiperheenä lapsen hoidon suhteen. Voitte tehdä keskenänne jatkuvan "hoitosuhteen", jolloin kaikki osapuolet ovat tyytyväisiä.
Et menetä mitään, vaikka kokeilisit

 

Sun pitää hakea apua itsellesi. Käytkö terapiassa, tai käytätkö mielialalääkkeitä ? Niistä voisi olla apua.
Lapselle tukiperhe tai tukihenkilö, jossa hän voisi olla esim. yhden viikonlopun kuukaudessa.
Voin kuvitella, että ahdistaa jos ei ole sinut itsensä kanssa ja toisestakin pitää huolehtia.
Millä paikkakunnalla asut ? Käy ensin terveyskeskuksessa ja sitten ota yhteys sosiaalityöhön/lastensuojeluun.
Luullakseni tuon tukiperheen saa suht helposti. Kahden tuttavani lapsella on sellainen (ovat yksinhuoltajia, toinen työtön ja toinen työssä, joten siihen ei esim. taloudellinen tilanne vaikuta).

 

Meillä siis on tukiperhe ja hyvä sellainen onkin.
Lastensuojelun asiakkuus ollut reilun vuoden, minä olen ollut psykpolin asiakas myös reilun vuoden ja tämän vuoden aikana olen ollut melkein kuukauden suljetulla, kolme kuukautta kuntouksessa ja tuona aikana lapsi sijoitettuna kriisiperheeseen.

Silti tilanne on tämä, eli en kykene huolehtimaan edes itsestäni eikä elämänhalua ole yhtään.
Tällä hetkellä olen maannut kohta kolme päivää paskaisessa asunnossa sängynpohjalla välillä nukkuen, välillä lamaantuneena silmät päästä vollottaen.
No, ystävä on käynyt pari kertaa piristämässä ja se tietysti hetkeksi aina helpottaakin, ihan vaan se läsnäolo ja fyysisyys.
Lapsi on sukulaisten kanssa juhannuksen reissussa ja minä makaan täällä.
Jokainen puhelimeen tuleva "Ihanaa juhannusta!"-viesti on kuin puukko rintaan, tekisi mieli vaan huutaa, että älkää muistutelko paskuudestani.

Kuten tuolla jo useamman kerran olen kirjoittanut, ammattilaisetkaan eivät ole mitään taikureita ja heistä huolimatta tilanne on tämä ja oikeastaan pahempaan vaan mennyt.
Ehkä mä vaan olen sellainen ns. toivoton tapaus, jota kukaan tai mikään ei voi auttaa, kuihdun vaan hiljalleen pois kuin henkinen syöpäläinen.
Lapsen asiat pitää jotenkin järjestää, vaikka elämäni vaikein asia onkin ja jos lopullinen sijoituspäätös tehdään, olen kaiken menettänyt.
Mutta on ajateltava lapsen parasta.

-Ap

 

Edelleen jatkan vastaustani.
Hyvä että olet hakenut ja saanutkin apua.
Psyykkinen kuntoutuminen saattaa kestää pitkään, vuosiakin.
Usko pois, valoa on tunnelin päässä.
Sinun pitäisi löytää jostain elämäniloa. Onko mitään, mistä oikeesti tykkäät ? Jokin harrastus, haluaisitko opiskella ?
Voisitko saada jonkun siivoamaan kotisi, siisti ympäristökin voisi helpottaa olotilaa.
Olisiko sinulla varaa käydä hierojalla, entäs psykofyysinen fysioterapia ?
Selvännäkijällä käynti, ei kai nekään kaikki huijareita ole ?
Vanhemman itsemurha vaikuttaa lapsen koko loppuelämään traumaattisesti. Jopa silloin kun vanhempi tappaa itsensä lapsen ollessa jo aikuisiässä.
Älä järjestä lapsellesi sellaista taakkaa.
Ei ole sinun syysi että olet sairastunut, aivan kuin ei ole oma syy jos tulee syöpä tai jokin muu sairaus.
Jaksamista ! Itse ainakin olen sitä mieltä, että loputon puhuminenkaan ei auta, vaan tarvii jotain konkreettista.

 

Edelleen jatkan vastaustani.
Hyvä että olet hakenut ja saanutkin apua.
Psyykkinen kuntoutuminen saattaa kestää pitkään, vuosiakin.
Usko pois, valoa on tunnelin päässä.
Sinun pitäisi löytää jostain elämäniloa. Onko mitään, mistä oikeesti tykkäät ? Jokin harrastus, haluaisitko opiskella ?
Voisitko saada jonkun siivoamaan kotisi, siisti ympäristökin voisi helpottaa olotilaa.
Olisiko sinulla varaa käydä hierojalla, entäs psykofyysinen fysioterapia ?
Selvännäkijällä käynti, ei kai nekään kaikki huijareita ole ?
Vanhemman itsemurha vaikuttaa lapsen koko loppuelämään traumaattisesti. Jopa silloin kun vanhempi tappaa itsensä lapsen ollessa jo aikuisiässä.
Älä järjestä lapsellesi sellaista taakkaa.
Ei ole sinun syysi että olet sairastunut, aivan kuin ei ole oma syy jos tulee syöpä tai jokin muu sairaus.
Jaksamista ! Itse ainakin olen sitä mieltä, että loputon puhuminenkaan ei auta, vaan tarvii jotain konkreettista.

Kiitos vaivannäöstäsi vastailla.

Olen alkanut hyväksyä sen tosiasian, että jos elämääni jatkan, voi jaloilleen pääsyssä kestää jopa vuosia enkä ehkä vaadi itseltäni mitään mainittavia "nyt elämä muuttuu!"-tyyppisiä muutoksia viikoissa tai kuukausissa, kuten aika hemmetin monesti olen yrittänyt (tyyliin "huomenna muutun ja teen sitä ja tätä" ja aina petyn itseeni ja vajoan lisää).

On asioita joista oikeasti tykkään ja joita haluaisin tehdä, mutta helposti vajoan vaan sellaiseen henkiseen koomaan ja jos saankin jotain aikaiseksi, toimin todella puolitehoisesti enkä esim. kykene yhden päivän aikana keskittymään useaan asiaan kun jo yhden asian tekeminen/valmistautuminen ym. voi kestää tuntikausia.
Voisi siis sanoa, että olen todella, todella tehoton ja aikaansaamaton elämässäni nyt - ja ollut ehkä pitkään.
Joitain haluamisia rajoittaa sitten ihan taloudellinen tilanne, mutta pitäisi kai alkaa tehdä jotain pieniä juttuja, tyyliin kerran päivässä metsään/rantaan/kauniille kaduille kävelemään ja vaan hengittelemään.
Pitäisi lopettaa mösötys.

Nyt olen saanut hieman siivottua ja esim. tehtyä yhteen illanistujaisiin ruokia.
Yhtenä iltana tein pientä pikasiivoa, tiskasin, kutsuin kaverin kylään ja leivoin meille kakun.
Pyykkiä pesin tuossa kaksi viikkoa sitten ja ne samat pyykit on edelleen narulla kuivumassa.
Nyt on tämän viikon aikana pitänyt imuroida, pestä lisää pyykkiä, siivota lapsen huone ja hoitaa virastoasioita.
Suoritettuna: ei mitään noista ja lapsi tulee tänään kotiin.

Nyt ei ole onneksi niin kova kuolemanhalu kuin viime viikolla, jolloin mm. kirjoitin jäähyväiskirjeen vanhemmille ja kokeilin, kauan suihkun letkulla kestää kuristaa taju pois.
Kestämättömältä tuntuu myös tämä vuoristorata ja se, etten voi luottaa edes itseeni, en oikeasti osaa sanoa missä kunnossa olen esim. huomenna tai ensi viikolla.

-Ap

 

Ja edelleenkään ei ole tullut edes pientä tunnetta siitä, että en muuttaisi lasta syntymättömäksi jos voisin.

Vaikka kuinka yritän ajatella, että tekisitkö todella hänet olemattomaksi jos se vaan olisi mahdollista, niin kyllä, todellakin tekisin.
Tuntuu hirveältä kantaa sellaista(kin) taakkaa sydämellään, että on synnyttänyt tähän maailmaan ihmisen, jonka ei olisi pitänyt syntyä ja toisaalta sitten myös se, että kuinka hirveää kun jopa oma äiti on sitä mieltä, että olisi parempi, kun ei olisi edes syntynyt.
Vaikka enhän mä lapselle sitä tietenkään sano, mutta jo ajatuksena se tuntuu julmalta ja kylmältä.
Jos vaikka mun vanhemmat olisivat sitä mieltä, ettei mun olisi pitänyt koskaan edes syntyä, niin eihän se hyvältä tuntuisi.

 

Minusta sinä ajattelet hienosti lapsestasi. Kirjoituksestasi huokuu huoli lapsesta ja siitä mihin tilanteeseen olet hänet joutunut laittamaan.
Jos ei ole itse kunnossa, kuinka voi pitää huolta toisesta? Ymmärrän että tällöin ajatus on juuri se että olisi parempi ettei lasta olisi. Lapsi ei kärsisi tilanteesta.

Yritä saada itsellesi apua sekä lapsellesi. Tärkeää on saada sinut kuntoon. Silloin on lapsellakin on asiat hyvin.
Tsemppiä ja lämmin halaus!

 

Kirjoituksistasi välittyy, että sinä kuitenkin lastasi rakastat. Jos et rakastaisi, helppohan sinun olisi vain antaa hänet pois ja jatkaa elämääsi, kuin lasta ei olisi koskaan ollutkaan. Olisit varmasti päätynyt tällaiseen ratkaisuun jo aiemmin, jos se olisi tilanne. Myös lapsesi rakastaa sinua ja on jo sen ikäinen, että varmasti ymmärtää ja toivottavasti hänelle on kerrottukin, että äiti on nyt sairas eikä siksi jaksa tehdä asioita kuten terveet ihmiset. Mielenterveyden sairaudet ovat sairauksia siinä missä fyysisetkin, ongelmanasi tuntuu nyt vain olevan, että tunnet sairaudestasi ja sen seuraamuksista niin huonoa omatuntoa, että se haittaa kuntoutumistasi.

Ei lapsi ole syynä pahaan oloosi, vaan oma sairautesi. Sitä kautta lapsen olemassaolo toki voi oloasi pahentaa, että podet hänen vuokseen syyllisyyttä. Mutta koita siis päästä siitä eroon ja keskittyä pieniin asioihin. Jos tilanne pahenee siten, että lapsen on parempi olla muualla, ei se johdu siitä että sinä olisit huono ihminen ja äiti, vaan siitä että sinä olet sairas. Silloinkin sinun on hyvä olla lapsesi elämässä mukana siinä määrin kuin mahdollista ja kuntouduttuasi voisi lapsen taas hyvä olla luonasi. Itsemurhasi ei missään tapauksessa olisi lapsen etu!

Hyvä, että lapsella on myös muita välittäviä aikuisia elämässään (sukulaiset ja tukiperhe). Jos sinä et jaksakaan nyt tarjota hänelle kovin paljon aktiviteetteja yms., niin lapsi saa näitä kuitenkin ollessaan muualla ja jos sinä kuitenkin perusasiat pystyt hänelle antamaan, asiat ovat nyt ihan ok. Ainahan sitä voisi toivoa, että vanhempi/vanhemmat pysyisi terveinä ja pystyisi antamaan kaiken mahdollisen lapsilleen, mutta elämä ei aina mene niin. Sinulla on kuitenkin mahdollisuus vielä parantua, vaikka siinä aikaa vielä menisikin, joten asiat voisi olla huonomminkin. Eikä täydellisyyttä tarvitse tavoitella, kyllä vanhemmallakin saa olla heikkoutensa.

 

Oletko ap sinulta muut sairaudet suljettu pois? Tiedän henkilön, joka käyttäytyi aika paljon kuvaamallasi tavalla, hänellä tosin ei ollut lapsia. Miljoonien erilaisten terapioiden jälkeen hän pääsi tutkimuksiin (pohjimmaisena syynä tähän oli rintaan ilmestynyt patti, joka osoittautui rasvapatiksi). Tutkimuksissa selvisi (laajoja verikokeita tai jotain) että hänellä on ainakin kilpirauhasen vajaatoiminta ja keliakia. Nyt hänellä on lääkitys kilpirauhaseen ja ruokavalio keliakiaan ollut jo viime syksystä lähtien ja masennuslääkkeet ja unilääkkeetkin jätetty vähitellen pois. Tämä henkilö on kuin uusi ihminen. Sai juuri oppisopimuspaikan ja pääsi siten kiinni työelämää. Omien sanojensa mukaan ensimmäistä kertaa sitten yläasteen (tai ala-asteen, ei muistanut tarkkaan) hän on täynnä tarmoa ja elämäniloa ja toivoo, että koko elämä ei ole valunut hukkaan kun vasta 35 vuotiaana pääsi elämänsyrjään kiinni.

Se miten sinä tuot mieleeni hänet on tapa jolla puhut lapsestasi. Hänellä ei siis lapsia ollut, mutta iäkkäksi elänyt koira, jota rakasti yli kaiken, mutta puhui aina, kuinka sen olisi parempi olla muualla ja että kuinka hän kilahtelee sille kotona ihan vaan sen takia, että se koira tuijottaa häntä ja että kuinka hän haluaisi vaan olla ja nukkua, mutta kun on pakko viedä koiraa...

Mutta en siis ole koskaan nähnyt ketään, joka olisi koirastaan huolehtinut samoin kun hän. Nyt jälkeenpäin on sanonut, että hänellä oli sisällä niin paha olo omista tuntemuksistaan koiraa kohtaan, että hoiti sitä viimeisen päälle hyvin sen vuoksi. Ja että aina kun pystyi koko päivän toimimaan oikein, hän tunsi syvää mielihyvää, että onnistuu edes jossain. Tämä koira kuoli 2-vuotta sitten ja silloin alkoi myös tämän ystäväni voimakas alamäki...

 

Okei, ihan alkuun voit lopettaa katkeruutesi lapsen syntymästä. Aivokemiasi ei toimi oikein, joten olisit ihan yhtä huonossa jamassa ilman lapsen syntymääkin. Jos olisit tehnyt abortin, olisit todennäköisesti syyttänyt aborttia masennuksestasi. Masentunut olisit ihan joka tapauksessa. Halusi etsiä lapsesta syntipukkia johtuu masennuksesta, eikä päinvastoin; lapsesi ei ole aiheuttanut masennusta, vaan omat aivosi.

Masennus aiheuttaa sen, että pikkuasiat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä ja muodostuvat elämää suuremmiksi ongelmiksi, joille oma mieli etsii syy-seuraus-suhteita, jotka yleensä menevät täysin metsään. Tämän vuoksi pitää jättää tunteet huomiottaa, ja toimia, kuten niitä ei olisikaan. Pahinta on jäädä vellomaan pahaan oloon ja yrittää järkeillä siitä ulos. Järkeily ei onnistu, koska aivokemiassa on vikaa, eikä järkeily johda mihinkään. Pitää vain todeta, että paha olo johtuu masennuksesta, eikä sille ole mitään syytä, ja se pitää jättää huomiotta. Mitä enemmän on tekemistä, sitä vähemmän paha olo muistuu mieleen.

Jos et kykene huolehtimaan lapsestasi kunnolla, anna hänet adoptoitavaksi. Sinulla ei ole lupaa pilata lapsesi elämää vain omien viallisten aivokemioidesi vuoksi. Älä vaadi lasta takaisin itsellesi, ennen kuin olet selättänyt masennuksen kokonaan -- tosin tämä ei todennäköisesti tapahdu ikinä. Kuten sanottu, omat vialliset aivosi ovat masennuksen takana, ja aivoja ei helpolla korjata. Lääkketkin tuovat vain tilapäisen avun.

Itsemurha on kaikista typerin ajatus, pilaat sillä oman elämäsi lisäksi kaikkien läheistesi elämän. Itsemurha on kaikkein itsekkäin teko, jonka ihminen voi elämässään tehdä. Et tule saamaan keneltäkään sympatiaa, jos yrität tappaa itsesi. Jos kuitenkin aiot toteuttaa tämän, huolehdi ensin siitä, että lapsesi on saanut hyvän adotioperheen ja kotiutunut sinne ja muutaman vuoden ajan, jotta et pilaa hänenkin elämäänsä.

 

Ap täällä..

Ei siis ole siitä kyse, ettenkö lastani vilpittömästi rakastaisi...rakastan enemmän kuin mitään muuta, vaikkakin viimeisen vuoden aikana on ollut sellaista tunteettomuutta yleisestikin, ettei välillä lapsikaan "tunnu missään" enkä välttämättä tunne edes ikävää.

Lapsi on ihana eikä hän itsessään ole mitenkään "raskas" tyyppi jos lapsesta voisi edes niin sanoa, mutta yleisesti tämä tilanne on sellainen, että ihan rehellisesti sanottuna olisi kaikkien kannalta paljon parempi, ettei lapsi olisi koskaan syntynyt.
Niin umpikujaan olen itseni ajanut ja kuka siitä viimekädessä kärsii; lapsi.
Lapsi itsessään ihmisenä ja persoonana ei siis ole inhottava, mutta minusta ei ole äidiksi, vanhemmuus ei onnistu.
En kykene huolehtimaan edes itsestäni, kuinka sitten lapsesta?

Elän vähän kuin vankilassa, henkisesti siis.
Joka päivä jatkuvasti ahdistaa ja on tunne, että haluan vaan pois.

Ystävä kävi juuri kylässä ja totesi muutaman päivän jälkeen, että "olet kyllä ihminen, jonka ei olisi ikinä pitänyt saada lapsia" - ja se on totta.

Aivan hirveä syyllisyys tästä kaikesta, nämä ajatuksetkin tuntuu pahalta ja onhan se totta, että ihmisenä olen jotenkin viallinen ja hyödytön, kun en kykene äitiyteen.
Ja naisena etenkin oikein totaaliepäonnistuja, kun äitiys on kautta aikojen eri kulttuureissa ollut naiseuden "päätehtävä" jonka ympärillä velloo Madonna-maisia äitimyyttejä kaikkivoivasta äidinrakkaudesta ym.
Tosi epäonnistunut ja itsekäs olo.

Ei kukaan äideistä ole täydellinen ja raskaassa tilanteessa, oli se sitten psyykkinen, taloudellinen tai sosiaalinen tai kaikkia niitä, pitää ensin huolehtia omasta jaksamisestaan. Se EI ole itsekästä vaan tervettä. Kuulostaa enemmän sitä, että yrität selviytyä enemmästä kuin mihin sinulla on resursseja. Ei se ole heikkoutta vaan ihan inhimillistä. Joten anna ensin vähän armoa itsellesi ja hae apua. Jos olet töissä, käy työterveyshuollossa ja kerro lääkärille olostasi. Ellet, hae apua vaikka ihan terveyskeskuslääkäriltä. Itsetuhoiset ajatukset ovat oire ja voit sanoa että sinua neuvottiin niiden takia ottamaan yhteyttä. Sinuun tullaan suhtautumaan ihan asiallisesti ja ystävällisesti, eli ei kannata pelätä. Rankkaan elämäntilanteeseen joutuneita on nyt monia muitakin, joten et ole ainoa. Äitiyteen ei kyetä, siitä selvitään. Kukin omalla tavallamme. Jotkut jopa nauttivat siitä. Mikään itsestäänselvyys se ei kuitenkaan ole.

 

Se piti vielä kirjoittaa, että ammattiavulla on myös se puoli, että kun näin vahvasti on ammattiavun piirissä, tulee oikein extra epäonnistunut olo.
Että olen sellainen "tapaus", taakka läheisille ja yhteiskunnalle, haitaksi jopa omalle lapselle.

Ja tottahan se onkin, olen sosiaalitapaus ja lapsellani on rikkinäinen lapsuus.
Voitte vain kuvitella, miten ällöttävää on yrittää elää tällaisen ihmisen housuissa kuin minä.
Ja kaikki nämä ongelmat on lähtöisin: MINUSTA ja minun typeristä valinnoista kuten se raskauden jatkaminen silloin.

Jos olet hakenut apua ihmisiltä tuloksetta niin, voisitko hakea apua Jumalalta? Oletko koskaan rukoillut?

En usko että tarvitset terapeuttia, vaan Jeesusta. Hän on Vapahtaja. Jumalan silmissä olet ihana, rakas ja Hän voi kantaa:
"Ps. 139:13
Sillä sinä olet luonut minun munaskuuni, sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa.
14 Minä kiitän sinua siitä, että olen tehty ylen ihmeellisesti; ihmeelliset ovat sinun tekosi, sen minun sieluni kyllä tietää.
15 Minun luuni eivät olleet sinulta salatut, kun minut salassa valmistettiin, kun minut taiten tehtiin maan syvyyksissä.
16 Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani. Minun päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi, ennenkuin ainoakaan niistä oli tullut. "

Onko sinulla raamatun? Lue sitä. Pyytä apua Jeesukselta, Hän voi auttaa.

Rukoilen sinun puolestasi

 

Kiitos vaivannäöstäsi vastailla.

Olen alkanut hyväksyä sen tosiasian, että jos elämääni jatkan, voi jaloilleen pääsyssä kestää jopa vuosia enkä ehkä vaadi itseltäni mitään mainittavia "nyt elämä muuttuu!"-tyyppisiä muutoksia viikoissa tai kuukausissa, kuten aika hemmetin monesti olen yrittänyt (tyyliin "huomenna muutun ja teen sitä ja tätä" ja aina petyn itseeni ja vajoan lisää).

On asioita joista oikeasti tykkään ja joita haluaisin tehdä, mutta helposti vajoan vaan sellaiseen henkiseen koomaan ja jos saankin jotain aikaiseksi, toimin todella puolitehoisesti enkä esim. kykene yhden päivän aikana keskittymään useaan asiaan kun jo yhden asian tekeminen/valmistautuminen ym. voi kestää tuntikausia.
Voisi siis sanoa, että olen todella, todella tehoton ja aikaansaamaton elämässäni nyt - ja ollut ehkä pitkään.
Joitain haluamisia rajoittaa sitten ihan taloudellinen tilanne, mutta pitäisi kai alkaa tehdä jotain pieniä juttuja, tyyliin kerran päivässä metsään/rantaan/kauniille kaduille kävelemään ja vaan hengittelemään.
Pitäisi lopettaa mösötys.

Nyt olen saanut hieman siivottua ja esim. tehtyä yhteen illanistujaisiin ruokia.
Yhtenä iltana tein pientä pikasiivoa, tiskasin, kutsuin kaverin kylään ja leivoin meille kakun.
Pyykkiä pesin tuossa kaksi viikkoa sitten ja ne samat pyykit on edelleen narulla kuivumassa.
Nyt on tämän viikon aikana pitänyt imuroida, pestä lisää pyykkiä, siivota lapsen huone ja hoitaa virastoasioita.
Suoritettuna: ei mitään noista ja lapsi tulee tänään kotiin.

Nyt ei ole onneksi niin kova kuolemanhalu kuin viime viikolla, jolloin mm. kirjoitin jäähyväiskirjeen vanhemmille ja kokeilin, kauan suihkun letkulla kestää kuristaa taju pois.
Kestämättömältä tuntuu myös tämä vuoristorata ja se, etten voi luottaa edes itseeni, en oikeasti osaa sanoa missä kunnossa olen esim. huomenna tai ensi viikolla.

-Ap

Minä en leivo kuin max kerran vuodessa.
Pyykit on AINA narulla sen kaksi viikkoa.
Meillä on AINA sotkuista.
Käytän myös masennuslääkkeitä enkä kykene käymään töissä ja huolehtimaan lapsestani yhtäaikaa, joten olen vain kotona.

Näistä on usein huono omatunto mutta olen vuosien varrella oppinut elämään ajatuksen kanssa, että teen parhaani ja sen on riitettävä. Oikein masentuneena olen miettinyt, että elämäni olisi onnellisempaa ilman lasta mutta luultavasti, kun miettii aikaisempia elämäntapojani, asia olisi päinvastoin.
Tsemppiä!

 

Kirjoituksistasi välittyy, että sinä kuitenkin lastasi rakastat. Jos et rakastaisi, helppohan sinun olisi vain antaa hänet pois ja jatkaa elämääsi, kuin lasta ei olisi koskaan ollutkaan. Olisit varmasti päätynyt tällaiseen ratkaisuun jo aiemmin, jos se olisi tilanne. Myös lapsesi rakastaa sinua ja on jo sen ikäinen, että varmasti ymmärtää ja toivottavasti hänelle on kerrottukin, että äiti on nyt sairas eikä siksi jaksa tehdä asioita kuten terveet ihmiset. Mielenterveyden sairaudet ovat sairauksia siinä missä fyysisetkin, ongelmanasi tuntuu nyt vain olevan, että tunnet sairaudestasi ja sen seuraamuksista niin huonoa omatuntoa, että se haittaa kuntoutumistasi.

Ei lapsi ole syynä pahaan oloosi, vaan oma sairautesi. Sitä kautta lapsen olemassaolo toki voi oloasi pahentaa, että podet hänen vuokseen syyllisyyttä. Mutta koita siis päästä siitä eroon ja keskittyä pieniin asioihin. Jos tilanne pahenee siten, että lapsen on parempi olla muualla, ei se johdu siitä että sinä olisit huono ihminen ja äiti, vaan siitä että sinä olet sairas. Silloinkin sinun on hyvä olla lapsesi elämässä mukana siinä määrin kuin mahdollista ja kuntouduttuasi voisi lapsen taas hyvä olla luonasi. Itsemurhasi ei missään tapauksessa olisi lapsen etu!

Hyvä, että lapsella on myös muita välittäviä aikuisia elämässään (sukulaiset ja tukiperhe). Jos sinä et jaksakaan nyt tarjota hänelle kovin paljon aktiviteetteja yms., niin lapsi saa näitä kuitenkin ollessaan muualla ja jos sinä kuitenkin perusasiat pystyt hänelle antamaan, asiat ovat nyt ihan ok. Ainahan sitä voisi toivoa, että vanhempi/vanhemmat pysyisi terveinä ja pystyisi antamaan kaiken mahdollisen lapsilleen, mutta elämä ei aina mene niin. Sinulla on kuitenkin mahdollisuus vielä parantua, vaikka siinä aikaa vielä menisikin, joten asiat voisi olla huonomminkin. Eikä täydellisyyttä tarvitse tavoitella, kyllä vanhemmallakin saa olla heikkoutensa.