Limatulppa meni 22.7. keskiviikkoiltana. Masuasukki oli jotenkin hurjan energinen silloin. Oli vähän semmonen tulemisen meininki, vaikka silloin ei supistanut ollenkaan. Enkä edes tiennyt miltä supistukset tuntuu. Heräsin yöllä klo 02 pissalle ja paperiin jäi hennon vaaleanpunainen jälki. Menin takas sänkyyn sitä suuremmin miettimättä. Sängyssä masuasukki aloitti taas hurjan potkunyrkkeily-setin. Yleensä se ei paljon yöllä liiku. Kävin kohta uudestaan vessassa ja bongasin limaista verta. Sitä minä sitten ihmettelin hetken mielessäni (ja lueskelin netissä, että onko normaalia), kunnes alkoi supistaa. Supistukset alkoivat ehkä kolmen aikaan. En muista tarkasti. Kuuden aikoihina sain iinZilta hyviä vinkkejä ja kävinkin seiskalta saunassa ja suihkussa. Ihan uskomatonta, kuinka kuuma suihku alaselkään vie supistuskivuilta tehot. Käytiin miehen kans joskus yheksän jälkeen pienellä kävelylenkillä. Minä hengittelin ja puuskuttelin aina supistusten tullessa. Supistuksiahan tuli koko aamun tosi epäsäännöllisin aikavälein, lyhimmillään 5 min välein pisimmillään melkein 15 min välein. Klo 11 soitin synnärille, että mitä tehään. Käskivät jatkaa normaalia elämää. =) Heh.. Sanoivat, että tulla sitten, kun ei enää kotikonsteilla pysy kipu aisoissa. Joo.. Mulla on aika korkea kipukynnys ollut aina. Noh, siinä sitten tehtiin ruokaa ja ihmeteltiin ja puuskuteltiin. Käytiin toisenkin kerran vielä lenkillä. Kolmen aikaan sanoin miehelle, että nyt tuntuu siltä, että mennään synnärille. Se oli ihan, että nytkö!? Paistoi vielä paniikissa siinä makkaran grillissä, kun oli sen ehtinyt kuumentaa... =) Minä puhisin ja puhkuin. Lähettiin liikenteeseen, kunnes kilometrin päässä tajuttiin, että kaikki muu tuli mukaan paitsi neuvolakortti. Voitteko kuvitella! =) Tärkein jäi. Ja eikun takas. No, onneks meillä ei oo synnärille, kuin 10-15min matka. Mulla oli vähän semmonen olo, että käydään nyt ainakin tarkistamassa, mikä tilanne tuolla kohdunsuulla on. Voidaanhan me tulla aina takas kotiin, jos oonkin vasta tosi alussa.
Synnärillä kivut selässä olivat jo aika kovia. Klo oli 16.10. Päästiin tutkimushuoneeseen, jossa hoitaja (?) totesi, että olen 7 cm auki!!! Kääks! Niin paljon. Vähän meitä meinas miehen kans naurattaa. Siinä me sitten odoteltiin tutkimushuoneessa ehkä 15 -30 min. En tiiä oliko kaikki salit täynnä, vai mitä. Kätilö tuli esittäytymään ja oli ihan ihmeissään kuinka olin niin rauhallinen ja juttelin ja naureskelin aina supistusten välillä. Olin muuten kirjoittanut synnytystoiveisiini, että haluan mennä mahdollisimman pitkälle ilman lääketieteellistä kivunlievitystä ja epiduraalia en halua missään nimessä. Kohdunkaulan puudutus oli toiveissa, jos jotain on pakko ottaa. Kätilö totesikin, että tämä taitaa mennä aika pitkälle niin kuin olen toivonutkin. Sitten siirryttiin synnytyssaliin, jossa sain lämpöpakkauksen selänpuolelle ja Buscopania piikillä kankkuun. Kävelin supistusten aikana ja lopulta istuin jumppapallon päällä ja supistusten tullessa heiluttelin siinä itsenä sivulta sivulle. Joskus ehkä kuuden aikaan kätilö tarkisti kohdunkaulan tilanteen ja totesi, että sille ei ole tapahtunut mitään. Hän ehdotti, että puhkaistaan lapsivesi, jotta homma edistyisi tositoimiin. Tässä vaiheessa kätilö kyseli ties kuinka monetta kertaa, että enkö tosiaan halua mitän kivunlievitystä. Hän ehdotti, että laitettasiin kalvojen puhkaisun jälkeen kohdunkaulan puudutus. Suostuin tähän. Painoarvioksi saimme jossain vaiheessa vauvalle 3600 g. Itse olin veikannut 3300 g ja mies 3500g. Kun kalvot puhkaistiin, alkoikin tapahtua. Kohdunkaulan puudutus pystyttiin laittamaan vain toiselle puolelle. Ja sitten alkoi armoton ponnistamisen tarve! Kätilö oli ihan tohkeissaan. Ponnistelin välillä selällään ja välillä kyljellään. Olin toivonut synnytysjakkaraa, mutta kätilö oli sitä mieltä että parempi kun synnytän siinä sängyllä, että voimani riittävät. En pistänyt vastaan. Ponnistaminen oli melkeimpä mahtavaa! Supistuksen tullessa oli niin pakottava tarve ponnistaa, että oksat pois. Ja tajusin jossain vaiheessa, että mähän karjun kuin leijona aina kun ponnistan. En kiljunut, en huutanut, en kirkunut, vaan KARJUIN kunnolla. Naurattaa nyt. Mutta sekin tuli vaan jostain yhtä kovalla voimalla kuin se ponnistamisen tarvekin. Ponnistusvaihe alkoi klo 18.55 ja kesti 57 min. Musta ei todellakaan tuntunut sille, että olisin ponnistanut tunnin. Aika tuntui paljon lyhyemmälle. Mieheltä tuli itku, kun ponnistelin ensimmäisiä kertoja. Olin ihan ihmeissäni. Se ei itke ikinä. Sille oli tullut vaan niin tunteellinen olo, kun minä siinä synnytin ja kuulosti kait se aika eläimelliselle karjumisineen kaikkineen. Ja kun ei se paljon voinut tehdä. Ihanaa oli se, että mies paineli märkää rättiä mun otsalle, kaulalle ja kasvoille. Oli ihmeellistä, kun pään ponnistamisen jälkeen jäätiin odottamaan seuraavaa supistusta, jotta saadaan muukin kroppa ulos. Koskin siinä pojan tukaa. Ihan ihmeellistä. Seuraavan ponnistuksen tullessa, kuulin kätilön sanovan; "Jahas, täältään taitaa tulla herrasmies, kun on heti kättäpäivää sanomassa." Eli käsi oli jotekin kait koukussa tai jotain. Tämän vuoksi sainkin muutamia tikkejä. Lopulta ponnistin poikamme puoli-istuvassa asennossa maailmaan klo 19.52. Poika itki heti. Naurettiinki, että hän ei varmaan ehtinyt edes kokonaan ulos masusta, kun huuto jo alkoi. Ihana hetki. Sitten vaan poika rinnan päälle mun paidan alle. En edes itkenyt. Mä oon itkeny katsoessani Kätilö-sarjan synnytyksiä ja miettiessäni omaa synnytysta raskausaikana. Nyt ei sitten itkettänytkään. Hassua. Ja mies itki. Sekin oli hassua. Vauva söi rintaa salissa ja me saatiin miehen kans kahvit ja leivät. Kävin suihkussa ja käveltiin porukalla osastolle.
Mutta kaiken kaikkiaan synnytys oli mahtava kokemus! Mun mielestä avautumisvaiheen supistukset olivat kivuliaampia kuin ponnitusvaihe. En muista ponnistusvaiheen sattuneen ollenkaan. Siinä oli niin hurja tekemisen meininki. Kätilö on kirjoittanut synnytyksestäni näin: "Upea, luonnonmukainen ensisynnytys. Mandy pärjäsi hieosti supistuskipujen kanssa ja sairaalaan tullessa kohdunsuu oli jo 7 cm auki. Kivunlievitykseksi lämpöpakkaus ja Buscopan 20 mg im. sekä kohdunkaulan puudutus vain toiselle puolelle kalvojen puhkaisun jälkeen klo 18.35. Mandylle tuli voimakas työntämisen tarve ja sillä voimalla ponnisti hienosti vajaassa tunnissa virkeän poika-vauvan klo 19.52. Välilihaan emättimen pohjalle repeämä, joka ommeltiin Vigryl rapidillä. Ensi-imetys onnistui. Istukka täydellinen."
Lääkärintarkastuksessa pojan sydämessä kuului sivuääni, joka tutkittiin ultraamalla myöhemmin. Selvisi, että se oli ihan vaaraton ääni ja häviää n. 1 kk iässä. Sunnuntaina vauvan keltaisuusarvot olivat koholla ja sen vuoksi jäimme vielä neljänneksi yöksi sairaalaan. Maanantaina arvot vieläkin koholla, mutta ei niin korkeat, että olisi pitänyt valohoitoon mennä. Sovittiin, että saamme lähteä kotiin ja tiistai-aamuna pitää tulla käymään labrassa. Kävimme labrassa ja arvot olivat laskeneet eikä aiheuttanut jatkotoimenpiteitä.
Semmonen romaani. =)
Ja sitten voidaankin siirtyä tonne vauvailupuolelle...jääköhän tänne kettään?! 