Juttelin erään ison perheen äidin kanssa ja kysyin että miten ehtii antamaan huomiota kaiklile lapsilleen

En saanut huomiota kummaltakaan vanhemmalta.
Olin kotiorja.
Äiti vain käskytti tekemään asioita, esim iltamyöhäsellä silittämään 2h kaikkii kalsaritkin yms.
Kun sitten sanoin, että tykkään silittää, että olisin saanut kiitosta tai huomiota, äiti lynttäsi ison kasan lisää vaatetta ja sanoi hyvä!
Muistan ne väsyneet illat, kun hoidin sairasta vauvaa.
Olin ala-asteella ja äiti myös hakkasi minua purkaakseen omia turhautumiaan.
isä oli aamusta iltaan firmansa pauloissa.

 

Kuka on tarkoittanut?

Luonto-äiti, evoluution avustuksella.

 

Työni kautta tiedän ja tunnen suurperheitä.Äidit ovat usein aivan loppuunpalaneita ja hoitavat lapsiaan mekaanisesti. Uutta vauvaa pukkaa silti melkein joka vuosi. Isoimmat kärsivät huomionpuuteesta ja vauvakin on tottunut jo siihen että kukaan ei tule vaikka itkee...

Hmm perhetyöstä minullakin kokemusta ja tämän kokemuksen pohjalta kyllä juuri nämä suurperheiden äideillä on koti, perhe ja lapset hallinnassa. mutta joo kyllähän sitä voi netissä nimettömänä sanoa olevansa vaikka minkä alan ammattilainen ja siihen vedoten esittää vaikka mitä johtopäätöksiä.

Itse uskon, että ihan yhtälailla niitä väsyneitä (ja hukassa olevia) vanhempia/äitejä on niin suur- kuin pienperheissä.


Minua kiinnostaisi tietää mitä se aika ja yksilöllinen huomio on, mitä kenenkin mielestä lapsi tarvitsee? Niin paljon näkee sitä, että perheen yhdessä olo on pelkkää suorittamista mennään sinne ja tänne, tehdään sitä ja tätä, eletään aikataulukierteessä. Toki yhdessä tekeminen on kivaa, mutta minun oman kokemuksen mukaan lapset nauttivat juuri eniten kiireettömyydestä. Siitä, että ollaan vain kotosalla, ilman aikatauluja, ilman suurempaa suorittamista kunhan vanhemmat ovat läsnä.

 

Suurperheitäkin on tietysti erilaisia, ap:n tutun perhettä en tunne.

Itse olen 6-lapsisesta perheestä ja viimeaikoina sattuneista syistä paljon miettinyt lapsuuttani. Meillä oli kyllä riittävästi tilaa, suurimman osan ajasta kaikilla omat huoneet (jossain vaiheessa pienemmät, alle kouluikäiset jakoivat huoneen) + ylimääräistä leikkitilaa päälle. Ruokaa oli niin että sillä voitiin ruokkia naapureidenkin lapset, samoin sukulais- ja tuttavaperheiden lapset jotka usein viettivät meillä lomia + viikonloppuja.

Vaatteet olivat siistit ja niitä oli riittävästi, merkkivaatteista nyt en tiedä mutta ei niitä 80-luvulla kai lapset niin miettineet, saatiin kyllä toivoa vaatteita ja niitä toiveita täytettiin mahdollisuuksien mukaan. Leluja löytyi runsaasti ja kaikki urheiluvälineet jne tietenkin.

Kalliilla etelänmatkoilla tms (minne olisin halunnut kun kaveritkin kerta...) ei käyty vaan ulkomaanmatkat rajoittuivat naapurimaihin. Kotimaassa käytiin kyllä joka kesä huvipuistoissa ja mm korkeasaaressa. Matkusteluja rajoittivat myös lemmikit jotka toisaalta olivat meille lapsille tärkeitä.

Kunnon syntymäpäiväjuhlat järjestettiin kaikille ja jouluna saatiin paljon lahjoja. Mitään ökykalliita harrastuksia ei ollut mutta mm kuvataidekerhoa, sähköurkujen soittoa, partioa, 4h-kerhoa, koripalloa, jumppaa, musiikkikerhoa, ratsastusta (ei niin usein kuin olisi halunnut) jne kuitenkin harrasteltiin.

Äiti oli kotona joten aikaa saatiin mielestäni ihan hyvin. En tosin silloin tajunnut että se äidin sylissä ollut vauva jotenkin häiritsi kahdenkeskeistä jutteluamme. Eikä nyt muutenkaan osattu näissä määrin vaatia että sen vanhemman antaman ajan olisi pitänyt olla jotain kahdenkeskeistä, aivan erityistä laatuaikaa. Isä oli kyllä paljon töissä mutta meistä oli aina kiva päästä kanssaan jonnekin asioille tms. Samoin oli kiva käydä isän kanssa uimassa tai hiihtämässä ja oli ihan huippua kun isä rakensi meille pihaan oman "leikkipuiston" ja talvisin komeat lumilinnat.

Mielestäni minulla oli todella hyvä ja onnellinen lapsuus.

 

miks siitä lasten kanssa elämisestä pitää tehdä niin helvetin vaikeeta. meillä on monta lasta. kukaan ei oo saanut yksin sitä ruhtinaallista aikaa, jot nyky ajan mammat jaksaa toitottaa. paljon on tehty hommia yhdessä ja harrastettu, kaikkien kanssa. ovat oppineet jakamaan asioita keskenään. ja ovat ylimpiä ystäviä keskenään nyt kun ovat aikuisia. maatalon emäntänä oon ollut kotona ja lapet on olleet siinä aina läsnä ja kulkeneet myös työssä mukana. mitä helvetin aikaa vielä olis pitänyt järjestää. voi huoh tätä höpötystä ja niiden syyllistämistä, joilla on paljonlapsia

 

Varsinkin aikuisena on aika iso asia että on niitä sisaruksia olemassa.

Ei välttämättä, minulle olisi helpompi jos ei olisi sisaruksia. Eivät kanna vastuuta ja tekemisissäkään ei olla.
Mikä vika jos äiti kahdestaan lapsen kans kaupas? Sehän on yhteistä aikaa hyvinkin!!

 

Välillä tuntuu että näitä asioita katsotaan vähän erilaisten lasien läpi, riippuen siitä lapsimäärästä.

Jos vaikka kahden lapsen äiti kertoo että lapsillaan on tietyt vastuuhommat kotitöissä ja nämä osallistuvat mm siivoamiseen ja ruuanlaittoon sitä pidetään lähes poikkeuksetta hyvänä asiana. Täytyyhän lapsille opettaa vastuuta ja kotitöitä! Mutta jos suurperheen äiti kertoo ihan samat jutut omista lapsistaan niin yllättävän moni haluaa tulkita sen niin että lapset elävät jonain kotitalousorjina.

Jos kahden lapsen äiti sanoo ettei hirveästi leiki lastensa kanssa vaan pikemminkin ohjailee lapsia leikkimään keskenään niin sekin on hyvä. Lasten pitää oppia leikkimään keskenään ja kehittämään omaa mielikuvitustaan. Suurperheen äidin kohdalla taas nähdään surullisena asiana ettei hänellä ole edes aikaa eikä kiinnostusta leikkiä lastensa kanssa.

Jos siihen 1-2 lapsiseen perheeseen syntyy vauva ja isosisarukset haluavat tätä hoitaa ja leikittää se on tietysti upeaa. Suurperheessä taas se vauvaan ihastunut isosisarus on pakotettu lapsenhoitaja joka ei noin pääse omille menoilleen.

Kun pienemmässä perheessä lapsen kaikkia toiveita ei täytetä se on hyvää kasvatusta. Isossa perheessä on taas surullista kun vanhempien lapsitehtailun takia se esikoinen ei taas saanut sitäkään asiaa...

 

Jokainen nainen haluaisi monta lasta <3 ja kadehtii SALAA suurperheen äitejä.

No ei kyllä halua. Ahdistaa ajatuskin.

 

Ainoa suurperhe, jonka olen hyvin läheisesti tuntenut, ei kyllä tuntunut onnelliselta perheeltä. Lapset jakoivat huoneita keskenään, harrastuksia ei ollut paitsi perheen ainoalla pojalla, kotiintuloaikoja ei ollut vaan alakouluikäiset saivat vapaasti heilua ulkona kavereiden kanssa jne. Mitään matkoja perhe ei koskaan tehnyt tai käynyt yhdessä missään.

 

Ainoa suurperhe, jonka olen hyvin läheisesti tuntenut, ei kyllä tuntunut onnelliselta perheeltä. Lapset jakoivat huoneita keskenään, harrastuksia ei ollut paitsi perheen ainoalla pojalla, kotiintuloaikoja ei ollut vaan alakouluikäiset saivat vapaasti heilua ulkona kavereiden kanssa jne. Mitään matkoja perhe ei koskaan tehnyt tai käynyt yhdessä missään.

Juuri näin mitataan elämänlaatua suorittamisen ja materian mukaan. Koetaan, että pitää olla materiaa (omaa huonetta, sellaista ja tällaista lelua, ulkomaanmatkoja jne.) Ja harrastuksia pitää olla oma ja perheen yhteisiä, ainoa oikea tapa olla yhdessä on suorittamisen kautta. Ja sit viel ihmetellään miksi nykyajan lapset on niin levottomia....

 

Ainoa suurperhe, jonka olen hyvin läheisesti tuntenut, ei kyllä tuntunut onnelliselta perheeltä. Lapset jakoivat huoneita keskenään, harrastuksia ei ollut paitsi perheen ainoalla pojalla, kotiintuloaikoja ei ollut vaan alakouluikäiset saivat vapaasti heilua ulkona kavereiden kanssa jne. Mitään matkoja perhe ei koskaan tehnyt tai käynyt yhdessä missään.

Mä kasvoin kaksilapsisessa peheessä. Jaoin huoneen siskoni kanssa, meillä ei ollut kotiintuloaikoja, matkoja ei perheenä tehty, ei harrastettu mitään, yhdessä ei käyty kuin sukujuhlissa.

Että näin ihan "normaalin kokoisessa" perheessä.

Mikä ihme siinä on, että aina pitää arvostella niitä toisten valintoja! Eikö perkele riitä, että keskittyy siihen omaan elämäänsä?

 

Meitä on ollut neljä, enkä myöskään ole osannut kaivata kahdenkeskistä aikaa vanempien kanssa, mutta silti kyllä muistan että äiti oli tosi työllistetty meidän kanssa, hän kun ei jostain kumman syystä ymmärtänyt jakaa kotitöitä meille lapsillekin. Emme siis koskaan joutuneet tekemään mitään roskien ulosviemisen lisäksi, vaikka hyvin olisi voinut meitäkin "nakittaa" kotitöihin. Olisin ennemmin halunnutkin perheen jossa kaikki osallistuu, kuin sellaisen missä äiti tekee kaiken (osottaen vielä siinä huonoa esimerkkiä lapsilleen), ja uupuu töttensä alle.

Vaikka tavallaan ajattelen ettei monilapsiset perheet ainakaan kauheasti kärisi, niin kyllä ajattelen että on vähän järjen vastasista tehdä lapsia kymmenen tai niillä nurkin. Joku raja pitäisi olla tässäkin. Joillain se raja siis ei tule koskaan vastaan.

Ja jos niitä lapsia tuhatpäin puskee, niin se on mielestäni virhe jos nakittaa vanhemmat lapset lapsenvahdeiksi. Itse ne lapset pitää hoitaa jos tekeekin.

 

Ma oon 11-lapsisesta perheesta ja ei me ikina nykystandardien mukaan ns. tehty mitaan. Oltiin vaan. Eika kylla aidin ja/tai isan kanssa varmaan koskaan viettanyt aikaa niin, etta ei olisi ollut sisarus tai useampi lasna. Oman huoneen taisin saada 16-vuotiaana.
Harrastuksia ei ollut. Asuttiin ihan korvessa ja ei vanhemmillani todellakaan ollut aikaa kuskata yhtaan mihinkaan.

Ihan hyva musta, tai meista, tuli.

 

[QUOTE="viiraska";29671656]OLETTEKO lukeneet Jari Sinkkosta? Hänen mukaansa ongelma on nykyisin se, että lapset ovat kaiken aikaa keskipisteenä.

Ihminen (ja ihmisen lapsi) on laumaeläin. Sen on tarkoitus kehittyä yhtesön jäseneksi. Mikä voi olla parempaa sosiaalisuuden kasvatusta kuin olla osa kiinteää laumaa? Kolmen hengen ryhmä ei ole lauma. Yksi lapsi ei ole lauma. Lapset saavat isossa perheessä toisiltaan seuraa ja läheisyyttä. Lapsen psyykkiselle kasvulle on myös äärimmäisen tärkeää olla laumalleen tarpeellinen, eli osallistua kotitöihin voimiensa ja taitojensa mukaan. Tämäkin toteutuu keskimäärin isoissa perheissä paremmin kuin pienissä.

EN väitä, että pienet perheet olisivat huonompia, mutta isoissa perheissä on myös hyvät puolensa. Älkää olko mustavalkoisia (turha toivo...?)[/QUOTE]

Olen lukenut lähes kaikki Jari Sinkkosen kirjat ja pidän hänen näkemyksiään todella asiantuntevina ja luotettavina. Hän ei ole missään sanonut, etteikö lapsi tarvitsisi hyvään kasvuunsa ja kehitykseensä vanhempiensa aikaa ja huomiota vaikka lapsella olisi runsaasti kavereita, sukulaisia ja sisaruksia. Vanhemman läsnäoloa ei korvaa mikään muu ihmissuhde lapsen elämässä, lapsi ikävöi aina vanhempiaan.

 

En kertakaikkiaan ymmärrä ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä että suurperheitä ei pitäisi olla ja että lapsia ei saisi hankkia kuin korkeintaan se 3. Mietitäänhän vähän aikaa taaksepäin, niin suurperheet olivat normi perheitä. Esimerkiksi minun mummoni oli vanhin 12 lapsesta. Ja luuletteko että siinä tosiaan oli aikaa niille lapsille kun piti navetta hoitaa ja maata viljella jne. Ja ukkokin oli vielä sodassa. Silti ihan tervejärkistä sakkia tuo 70v ja yli, jos ei oteta huomioon sairauksia kuten dementiaa.

t. Kahden lapsen äiti, joka ei kauhullakaan voisi kuviteella itseään suurperheen äitinä, mutta joka ihailee jokaista sellaista joka on

 

Juuri näin mitataan elämänlaatua suorittamisen ja materian mukaan. Koetaan, että pitää olla materiaa (omaa huonetta, sellaista ja tällaista lelua, ulkomaanmatkoja jne.) Ja harrastuksia pitää olla oma ja perheen yhteisiä, ainoa oikea tapa olla yhdessä on suorittamisen kautta. Ja sit viel ihmetellään miksi nykyajan lapset on niin levottomia....

Ai sinusta on ok, että ainoastaan perheen pohjalla saa olla harrastus, muilla ei? Ok, että koskaan ei saa omaa huonetta? Ok, että perheen kanssa ei koskaan käydä missään matkoilla? (huom. matka tarkoittaa ihan kotimaankin matkailua) Mitä hiton suorittamista se on, että lapsilla olisi joku harrastus ja vanhemmat asettaisivat lapsille kotiintuloaikoja?

Jösses.

Ja sit vielä ihmetellään, miks nykyajan lapset on levottomia...

 

En kertakaikkiaan ymmärrä ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä että suurperheitä ei pitäisi olla ja että lapsia ei saisi hankkia kuin korkeintaan se 3. Mietitäänhän vähän aikaa taaksepäin, niin suurperheet olivat normi perheitä. Esimerkiksi minun mummoni oli vanhin 12 lapsesta. Ja luuletteko että siinä tosiaan oli aikaa niille lapsille kun piti navetta hoitaa ja maata viljella jne. Ja ukkokin oli vielä sodassa. Silti ihan tervejärkistä sakkia tuo 70v ja yli, jos ei oteta huomioon sairauksia kuten dementiaa.

t. Kahden lapsen äiti, joka ei kauhullakaan voisi kuviteella itseään suurperheen äitinä, mutta joka ihailee jokaista sellaista joka on

No eipä se noin helppoa ollut, miltä laitat sen kuulostamaan. Kyllä isoäideillä ja sodan aikana lapsia olleilla vanhemmilla on todella suuria henkisiä vammoja sota-ajoista, jälkeisistä pula-ajoista. Eikä ne miehet sieltä sodasta todellakaan tervejärkisinä takaisin tulleet ja se todellakin vaikutti muuhun perheeseen.
Isovanhempien (nykyään iso-iso-vanhempia kai jo?)

Olen aina ihmetellyt sitä miten todella vanhat ihmiset pitävät nämä asiat sisällään niin tiukasti, niistä ei puhuta mielellään edes lähimmille. Oma mummonikin kertoi näistä vasta elämänsä ehtoopuolella ja täytyy sanoa että ei ne helppoa kuultavaa ollut.

Silloin ei vain ollut vaihtoehtona että sekoan, mihin ne lapset olisi mennyt?
Mä uskon että nuo vanhat sota-ajat ovat vaikuttaneet TODELLA

 

Musta se on ärsyttävää nykypäivänä, että tahallaan pusketaan pentuja tähän kamalaan maailmaan ja kun ei jaksa enää niin sysätään toisten huoleksi nämä pennut. Kamalaa sivusta seurattavaa. Suurperheen äidit on läheisriippuvaisia saamattomia henkilöitä. Ei viitsitä kouluttautua ja mennä töihin niin kuin muut yhteiskuntakelpoiset henkilöt. Säälittävää!

 

Lapsi tarvitsee vanhemman aikaa ja huomiota koko pikkulapsiajan, ei vain vauvaiässä. Eritoten jossain 4-5 vuoden iässä oli se vaihe, että oikein janoaa vanhemman hyväksyntää. Toki selviää hengissä ilmankin, mutta mutta. Itse lastensuojelutyössä olen nähnyt näitä naperoita, jotka eivät kotoa saa sitä vanhemman huomiota ja tarttuvat sitten kehen tahansa aikuiseen kuin takiaiset. "Huomaa minut, hyväksy minut." Eivätkä ole siis mitenkään muuten laiminlyötyjä, on ruokaa ja vaatetta riittävästi, mutta kun se ei lapselle riitä. On myös se henkinen kasvu, mitä pitäisi vanhemman pystyä tukemaan. Riittävää ja aitoa läsnäoloa ei ole joku kymmenen minuuttia, se ei vaan lapselle riitä. Näin sanoi mm lastenpsykiatri Terttu Arajärvi. Ohjelma jossa näin sanoi (Itse asiassa kuultuna) oli Yle Areenassa vielä mutta ei valitettavasti enää.

Ennenvanhaan oli tosiaan isovanhemmat ja vanhempien naimattomat sisarukset (vanhapiiat) samassa taloudessa jopa, niin aikuisia riitti vaikka lapsia olisi ollut paljon hoidettavana. Ei nykypäivänä ole samanmoisia turvaverkkoja ihmisillä.

Lukekaa enemmän niin luulette vähemmän, vaikkapa just Sinkkosta. Lapsen kehityspsykologiasta on kirjoitettu hyllykilometreittäin.

 

En kertakaikkiaan ymmärrä ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä että suurperheitä ei pitäisi olla ja että lapsia ei saisi hankkia kuin korkeintaan se 3. Mietitäänhän vähän aikaa taaksepäin, niin suurperheet olivat normi perheitä. Esimerkiksi minun mummoni oli vanhin 12 lapsesta. Ja luuletteko että siinä tosiaan oli aikaa niille lapsille kun piti navetta hoitaa ja maata viljella jne. Ja ukkokin oli vielä sodassa. Silti ihan tervejärkistä sakkia tuo 70v ja yli, jos ei oteta huomioon sairauksia kuten dementiaa.

t. Kahden lapsen äiti, joka ei kauhullakaan voisi kuviteella itseään suurperheen äitinä, mutta joka ihailee jokaista sellaista joka on

Määrittele tervejärkinen... ehkäpä jostain perheestä sellaisia kasvoikin, mutta jos tarkastellaan koko sukupolvea niin aika kaukana siitä... humalahakuisuus, masennus, väkivaltaisuus on niitä kansanvitsauksia. Osaan voisi tarttua jo varhaiskasvatuksella kun tehtäisiin jotain eri tavoin kuin edellisissä sukupolvissa.

Arvo Ylppö opetti että lapsi pidetään sylissä vain neljän tunnin välein (syöttäminen). Kuka näin enää tekee, että kieltäisi lapseltään sylin? Kaikki tietävät haitalliset vaikutukset sylittömyydelle.
Ja kuitenkin tuo sota-ajan sukupolvi oli sitä, joka oli näin tunnekylmyyteen kasvatettu ja varmasti suurin osa siirsi eteenpäinkin nämä tavat.

 

Juu, vanhaan aikaan kun oli nälänhätiä ja lapsia paljon, niin oli 'onni', jos lapsi menehtyi. Silloin riitti muille pidemmäksi aikaa ruokaa. Karua, mutta totta.

 

Vastuutonta ja kamalaa hankkia monta lasta perheeseen. Siinä ei todellakaan ehdi antamaan jokaiselle lapselle sitä huomiota, mitä lapsi oikeasti TARVITSEE. Juurikin sen takia, että niitä tunteja on vuorokaudessa saman verran kaikilla. Se on surullista ja säälin suurperheiden lapsia. Vanhempia en tietenkään sääli, hehän ovat itsekkäistä syistä halunneet monta lasta ajattelematta omien lastensa parasta.

 

[QUOTE="vieras.";29671584]Ei ne lapset sitä varmaan itse noin koe tai aikuisennälkäänsä välttämättä huomaa. Ovat tottuneet tuohon elämään ja sellaista mitä ei ole ollut, ei osaa kaivata! Isossa perheessä on sekä etuja että haittoja. Kuten siinäkin, että on vain yksi lapsi.[/QUOTE]

Eiväthän alkoholistienkaan lapset osaa kyseenalaistaa omia vanhempiaan, koska ovat tottuneet pitämään sitä normaalina. Ei se tarkoita sitä, että se lapselle hyvä kasvuympäristö olisi.

 

Kumma juttu, että nykyään on niin paljon pahoinvoivia lapsia, vaikka täälläkin kaikki on näköjään jotain kasvatusasiantuntijoita. Mistäköhän tämä mahtaa johtua? Ei mun (70-luvulla syntyneet) ikäpolvella tuntunut olevan niin paljon ongelmia kuin nykylapsilla. Mitäköhän nykylasten lapsista mahtaa tullakaan? Syntymästään häiriintyneitä "minäminäminä"-aikuisia? Ei hyvältä näytä.

 

Kumma juttu, että nykyään on niin paljon pahoinvoivia lapsia, vaikka täälläkin kaikki on näköjään jotain kasvatusasiantuntijoita. Mistäköhän tämä mahtaa johtua? Ei mun (70-luvulla syntyneet) ikäpolvella tuntunut olevan niin paljon ongelmia kuin nykylapsilla. Mitäköhän nykylasten lapsista mahtaa tullakaan? Syntymästään häiriintyneitä "minäminäminä"-aikuisia? Ei hyvältä näytä.

Ennen ei kiinnnitetty huomiota lasten ongelmiin kuten nykyään. Aina niitä ongelmia on ollut, niistä ei vaan ole saanut puhua.

Eikä entisajan suurpereet olleet valinta, vaan tulos siitä ettei ollut samanlaista toimivaa ehkäisyä kuin nykyään. Ei 12 lapsinen perhe ollut ennenkään mitenkään tavoiteltavaa. Eikä se, että lapset siitä selvisi hengissä tarkoita ettäkö se olisi ollut ideaali perhekoko.