Moi!
Vihdoin kotona, jee!!!

Kahdeksantena sairaalapäivänä päästiin kotiutumaan. Meillä on siis tyttö - suloinen, kaunis, ihana - 52 cm ja 4050 grammaa oli syntymäpaino. Vauva syntyi huimilla raskausviikoilla: 42+4. Nyt vauvalla painoa n. 3750 g.
Synnytystä käynnistettiin kolmatta päivää cytoteceilla, kunnes vedet meni ja alkoi supistelut. Sitten kuitenkin neljäntenä aloitettiin synnytyssalissa oksitosiini, jolla vauva saatettiin maailmaan. Synnytyksessä ei ollut mitään luonnollista tai pehmeää. En edes halunnut mitään kaurapusseja tai hierontoja. Piuhoja oli vaikka muille jakaa. Neljään senttiin olin ilman kivunlievitystä ja sitten sain epiduraalin. Viimeiset kolme tuntia meni ilman kivunlievitystä. En saanut edes ilokaasua, vaikka pyysin. Pään piti olla selvä. Vauva oli siis virhetarjonnassa. Puolitoista tuntia työnsin niin kovaa kuin pystyin, ja olisin voinut jatkaakin. Ilman kivunlievitystä se kyllä oli inferno on earth

Paineentunne virheasennosta johtuen oli järkyttävä!!!! Itse supistuskipu ei ollut mitään siihen nähden. Vauva oli vain sentin kohdunsuulta, ja siitä imupilla kolmella todella kovalla vedolla maailmaan. Seurauksena kolmannen asteen repeämä la tietysti episiotomia. Vain 0,5 % synnytyksistä tulee näin pahat repeämät. Sulkijalihas vaurioitui. Synnytyssali oli täynnä lääkäreitä ja kätilöitä. Itse syntymähetkestä muistan kauniit häpyhuulet, yhdeksän pistettä, "kyllä sulla on leveä lantio" ja "onpa hän iso tyttö" -huudahdukset.
Synnytyksen jälkeen mut siirrettiin leikkaussaliin, jossa olin neljä tuntia. Pelastava enkelini oli anestesialääkäri, joka silitteli hiuksia ja lohdutti. Siellä myös kauhea joukko ihmisiä mun kimpussa, mm. gastrokirurgi (onneksi). Kursiminen tapahtui spinaalipuudutuksessa. Jotain rauhoittavaa sain kyllä ja nukuin jonkin aikaa. Leikkaussalin jälkeen olin heräämössä (kai) kaksi tuntia. Menetin 1,5 litraa verta. Hb oli 70 päälle synnytyksen jälkeen. Sain verta kyllä heräämössä. Sitten pääsin keskellä yötä synnyttäneiden osastolle ja hoivasin pikkuista tunti ja kymmenen minuuttia.
Tällainen tarina mulla... Olin kätilöni ensimmäinen potilas Taysissa. Jes, sekin vielä. Hän ei siis osannut käyttää laitteita, vaan hänellä oli toinen kätilö vähän väliä apuna.
Miksi meidän ryhmässä on monella pitänyt olla synnytyksen ikävä kokemus? Mulla on kuitenkin nyt mieli tasaantunut. Olen jutellut lääkärin, mun kätilöni, toisten kätilöiden, seksuaalineuvojan ja fysioterapeutin kanssa. Paranemisennusteeni on hyvä. Lääkäri selitti, että lihasvastukseni oli poikkeuksellisen suuri (kuten ratsastajilla ja kilpaurheilijoilla), ja siksi repesin niin pahoin. Olin kuulemma ponnistanut ensisynnyttäjäksi hyvin, ja ponnistusten suunta oli oikea. Supistukset olivat kuitenkin olleet melko lyhyitä, vaikka oksitosiinit tippuivat täysillä.
Mulle on sanottu, että saan ilman muuta ensi kerralla sektion. Kuulemma synnytys voidaan myös käynnistää aiemmin (esim. 40+0). Ei kammoa jäänyt. Nyt naurattaa, että pelkäsin katetrointia ja puudutuksia. Olen ihan hemmetin ylpeä itsestäni. Kunto on myös jo hyvä.
Melli-rakkaalle lähetän onnea ja tsemppiä... Suloinen tyttö on nyt kuitenkin maailmassa.
amelie ja tyttö (melkein) neljä vrk