KuivaOrava Mulla on se as:n kuulokkeellinen versio. Siinä ainakin pitää laittaa tosi reilusti liukastetta (itse käytin ihan perus liukkaria) ja näillä pienillä viikoilla tosi alhaalta kuunnella. En kyllä yhtään muista millä viikoilla aloin viime raskaudessa kuunnella ääniä. Toivottavasti saat nyt kuunnella niitä ääniä sinne jouluun asti 
Geesa mä kävin esikoisen raskausaikana pari kertaa ihan vaan kuuntelemassa sydänäänet neuvolassa ja kerran käyrillä synnärillä. Ja sitten aina itketti, kun itse tunsin itseni vähän höperöksi ja hoitsut oli aina niin empattisia ja sanoivat, ettei turhia käyntejä ole. Ne raskaushormonit Kakkonen oli mahassa jo aktiivisempi, niin sen suhteen oli vähän helpompi hengittää, mutta yhtenä yönä melkein lähdin keskellä yötä sairaalaan, kun en tuntenut liikkeitä enkä saanut sydänääniä kuulumaan. Ja viikkoja oli jo 36. Sitten yöllä, raskausdiabeteksestä huolimatta, vetelin joulusuklaata ihan kaksin käsin ja johan alkoi mahassa tapahtua! Mutta oli se ihan kamala yö. Aamulla olikin ultra-aika ja mä olin ihan paskana siellä. Itkin vaan lääkärille, että pää hajoaa enkä kestä enää yhtään tätä raskaana oloa. Pitkiä kuukausia siis vielä edessä, ellei tämä kolmas ole joku hyperaktiivinen jo mahassa Mutta pointtina tässä kaikessa siis se, että mene ihmeessä kuuntelemaan niitä ääniä jos ahdistaa. Ja muutenkin kannattaa neuvolassa puhua niistä peloista. Mulla se puhuminen ei pelkoa poistanut mihinkään, mutta musta oli hyvä, että th ja lääkäri tiesivät, että pelkään ja mitä pelkään. Ei tarvinnut esittää onnellista odottajaa, kun olo oli kaukana siitä. Eikä pelkästään pelkojen takia vaan muutenkin.
Mä en kuulu niihin raskauden hehkuisiin mammoihin, vaan koen jotenkin hankalana sen, että yhdeksän kuukauden ajan olen ikään kuin statistina omassa kehossani ja sen valtaa joku mulle vieras tyyppi, joka määrittelee mun olotilat, jaksamiset, syömiset, juomiset jne. Lapset on ihania ja synnyttäminenkin on ihan ok, mutta yhtään en panisi pahakseni yhdeksän kuukauden narkoosia raskausajalle Joskin onhan ne hetket ihania, kun ennen nukkumaan menoa saa rauhassa maata sängyssä ja vauva potkii kättä vasten.
Geesa mä kävin esikoisen raskausaikana pari kertaa ihan vaan kuuntelemassa sydänäänet neuvolassa ja kerran käyrillä synnärillä. Ja sitten aina itketti, kun itse tunsin itseni vähän höperöksi ja hoitsut oli aina niin empattisia ja sanoivat, ettei turhia käyntejä ole. Ne raskaushormonit
Kakkonen oli mahassa jo aktiivisempi, niin sen suhteen oli vähän helpompi hengittää, mutta yhtenä yönä melkein lähdin keskellä yötä sairaalaan, kun en tuntenut liikkeitä enkä saanut sydänääniä kuulumaan. Ja viikkoja oli jo 36. Sitten yöllä, raskausdiabeteksestä huolimatta, vetelin joulusuklaata ihan kaksin käsin ja johan alkoi mahassa tapahtua! Mutta oli se ihan kamala yö. Aamulla olikin ultra-aika ja mä olin ihan paskana siellä. Itkin vaan lääkärille, että pää hajoaa enkä kestä enää yhtään tätä raskaana oloa. Pitkiä kuukausia siis vielä edessä, ellei tämä kolmas ole joku hyperaktiivinen jo mahassa Mutta pointtina tässä kaikessa siis se, että mene ihmeessä kuuntelemaan niitä ääniä jos ahdistaa. Ja muutenkin kannattaa neuvolassa puhua niistä peloista. Mulla se puhuminen ei pelkoa poistanut mihinkään, mutta musta oli hyvä, että th ja lääkäri tiesivät, että pelkään ja mitä pelkään. Ei tarvinnut esittää onnellista odottajaa, kun olo oli kaukana siitä. Eikä pelkästään pelkojen takia vaan muutenkin. Mä en kuulu niihin raskauden hehkuisiin mammoihin, vaan koen jotenkin hankalana sen, että yhdeksän kuukauden ajan olen ikään kuin statistina omassa kehossani ja sen valtaa joku mulle vieras tyyppi, joka määrittelee mun olotilat, jaksamiset, syömiset, juomiset jne. Lapset on ihania ja synnyttäminenkin on ihan ok, mutta yhtään en panisi pahakseni yhdeksän kuukauden narkoosia raskausajalle
Joskin onhan ne hetket ihania, kun ennen nukkumaan menoa saa rauhassa maata sängyssä ja vauva potkii kättä vasten.