Tässäpä tätä synnytyskertomusta, ei ihan lyhyt vieläkään, lukekoon ken jaksaa
Ei sisällä mitään hirveyksiä, eikä suurta dramatiikkaa...
Tiistai 20.12.2011
Neuvolassa kaikki hyvin, paitsi että vauva keikkuis edelleen hyvin korkealla, pää kylläkin alaspäin (taasen tarkastettu kahden terkkarin voimin). Meinasi, ettei tarvitse laittaa lähetettä äitipolille, itse olin kuitenkin viikon huonosti nukkuneena ja supistuksisssa kärvistelleenä sitä mieltä, että saisivat tarkistaa ainakin vauvan tilanteen. Laittoi sitten pitkin hampain lähetteen äidin nukkumattomuuden ja itkuisuuden/hädän vuoksi. No, aivan sama minulle.
Klo 12 poikaa hakemassa tarhalta, terkkari soitti, että saan äitipolille kätilön ajan, eli käyrille. Kiitos tästäkin. Nukkumattomuuteen unilääkettä neuvolalääkärin kautta. Juu ei kiitos, saan kyllä nukahdettua, en kärsi ahdistuksesta, vaan kivuista, KIITOS! Ei, en halua keskiviikolle neuvolalääkäriaikaa, odottelen milloin tulee kutsu koksiin. Päätin soittaa keskiviikkona, jos sitä ennen ei ole sieltä soittoa kuulunut. Soitto kuului noin yhden aikoihin, sopiiko tulla huomenna keskiviikkona klo 11 käyrille. Kitos, kyllä sopii. Nyt nukkumaan, väsyttää hitosti.
2vuotias poikani pyörii vieressä, miehen sisko soittaa, koita siinä sitten nukkua!
Poika pois makkarista ja ovi visusti kiinni, puhelin äänettömälle ja uusi yritys. Uni tuli heti. Heräsin kun ekaluokkalaiseni tuli kotiin kaverilta ja soitti ovikelloa. Ajattelin, että onpas ollut kauan, tuntui siis kuin olisin nukkunut todella pitkään! Kello oli kuitenkin vasta vartin vaille neljä. Ihmeesti piristi. Ruoka 16:15. Sitten alettiin joulukuusen kasaus- ja koristelupuuhiin kotosalla olevien poikien kanssa, keskimmäinen oli lähtenyt isin ja vaarin kanssa reissuun, joululahjoja viemään. Oman aikansa otti saada kuusi kuntoon, mutta nätti siitä lopulta tuli.
Äiskä nettiin, piti päästä ihan vain istumaan, kävi vähän voimille mokoma joulutohotus. Piparit suosiolla saivat jäädä keskiviikolle. Sanoin vielä mummille, että jos en jaksa sitten huomenna niitä leipoa, niin saa mummi sitten leipoa poikien kanssa, lupasi.
Hetken siinä koneella istuttuani katsoin kelloa,hupsis, sehän on jo yli puoli kahdeksan! Soitetaanpas missä matkalaiset luuraavat, joko ovat kohta kotona, pitäisi saada pojat nukkumaan, olisi vielä keskiviikkona sekä tarha, että koulupäivä! Mummi koitti ensin saada vaaria kiinni, ei vastaa. Sitten minä soitin miehelle, joo, ollaan JO viimeisessä vierailupaikassa, kahvipöydässä! SIIS HÄ! Olette missä? Ette edes matkalla kotiin, vaan kahvilla...!!! No, olkaa sitten, muista kuitenkin se tarhapäivä!
Muutama minuutti tämän jälkeen, ehkä max 10 min, vauva mylläsi. Tuntui kuin olisi työntänyt jotain tieltään ja tunkenut alaspäin ja samalla kuului tai tuntui napsahdus. Sen ehdin sanoa mummille että nyt tää vauva teki jotain tosi ikävän tuntuista, kun jo housuun lirahti ihan pienesti jotain. Vauhdilla vessaan ja mennessäni huikkasin, että taisi mennä vedet. Siinä vaiheessa en ollut ollenkaan varma, mutta heti seuraavassa hetkessä kyllä, sillä samalla hetkellä kun pääsin pöntölle, niin alapäästä syöksyi sellainen niagaran vesiputous, ettei paljoa tarvinnut arvailla. Siinä pöntöllä istuessa aloitin soitto rumban: ensin sairaalaan, tulenko heti vai odotanko supistuksia, saanko tulla omalla autolla itse ajaen. Sitten heti perään miehellelle, että kahvit seis ja kotiin, vedet meni heihei. Ja koska koksista sanottiin, että heti mentävä ja EI tarvitsisi itse ajaa, niin soitin vielä naapurille, josko lähtisi viemään sairaalaan. Tietysti lähti
Sairaalalla n klo 20, ajoaika n 10 min. Matkalla 1 supistus, ei kipeä.
Vastaan otti kätilö, joka oli hoitanut edellisen synnytksen. Ihanaa, tuttu ihminen! Tutki ks tilanteen, n. 3 cm auki kanavaa kuitenkin vielä jäljellä. Lapsivesiamnikaattori vahvisti sen minkä varmaksi jo tiesin, että vedethän ne, jotka lorisi. Lorahteli muuten kaiken aikaa. Supistikin jo tiheämmin, ei kovinkaan vielä kipeitä, muuta jo aika tiheitä. Käyrille, jonne piirtyikin ihan mukavasti supistukset, ensin n.5min välein, mutta aika pian jo parin min välein. Kyydin antanut naapuri (joka siis myös hyvä ystävä) oli lupautunut jäämään seuraksi, kun oma mies siis puolentoista tunnin ajomatkan päässä. Olikin ihan hyvä, että oli seuraa, olin siis tarkkailu/vastaanottohuoneessa ja supistukset alkoivat jo sattua.
Mies tuli klo 21:05, oli sitten ajanut aika haipakkaa. Päästiin saliin ja pyysin sekä sain saman tien ilokaasun. Mies lähti vielä hakemaan sairaalakassia, joka oli vielä kotona. Itse olin aivan tyytyväinen ilokaasumaskini kanssa. Mies palasi klo 21:45. Supistukset olivat jo todella kipeitä, tiheitä ja tuntuivat varsin vain kohdun suulla, eivätkä juuri käyrälläkään näkyneet.
Klo 22 pyysin puudutuksen, kätilö tutki ks tilanteen, kanava oli hävinnyt ja olin 5cm auki. Tuumasi, että varmaan pärjäät minispinaalilla. Käy, kiitos, kunhan saan jotain. Puolisen tuntia vielä jouduin odottamaan nukkumattia, siitä hyvin selvisin kaasuineni. Klo 22:30 sitten tuli nukutuslääkäri ja tuikkasi puudukkeen. Siis, todella nopeasti, taitavasti ja kivuttomasti kävi tuo puudutus! Nopeasti myös vaikutti ja seuraavat 1 tunti ja 15min olivat täysin kivuttomat. Klo 23 laitettiin supistusten tueksi niitä vahvistava tippa, joka saikin aikaan sen, että alkoivat tuntua puudukkeen läpi- eivät kipeinä, mutta niin, että tiesin milloin supistaa. Puoli tuntia pärjäilin vielä puudutuksen kanssa, muuta sitten se tuntui tyssäävän kuin seinään. Klo 00:05 tutkittiin tilanne, lähes auki aivan vähän reunaa parissa paikassa. Ilokaasu jälleen kovaan käyttöön, saatiin käsky soittaa kun alkaa painon tunne. Ajattelin, että ei kai nyt ihan kohta, mutta jo muutaman supistuksen jälkeen oli pakko pyytää mies soittamaan kelloa, että nyt painaa ja pahasti. MÄ NIIN EN HALUA TÄTÄ TYÖNTÄÄ ULOS, SATTUU!! Käyilö siis tutki uudelleen klo 00:15, täysin auki, koeponnista, asennon hakua, puoli-istuva, anna tulla. Ja eihän siinä auttanut kuin ponnistaa. Sain tehdä sen juuri niinkuin "hyvältä" tuntui, kertaakaan ei kätilö puuttunut toimintaan. Pään syntyessä piti rauhoittaa ja hartioiden kohdalla vähän tsemppasi isompaan ponnistukseen. Hartiat olivatkin oikeastaan ainoat joiden synnytys kirpaisi ja taisin vähän älähtääkin, muuten vauva kuulemma näytti miehen silmin vain liukuvan vaivatomasti ulos. Ponnistusvaihe kaikkineen kesti 10 min ja yllätykseksi tyttölupauksen vastaisesti syntyi poika 21.12.11 klo 00:25. Istukka syntyi myös melko nopeasti, aikaa en tullut katsoneeksi poikaa ihmetellessä, mutta tulla muljahti ihan nätisti ulos sekin.
Tämän lähemmäs en voi edes kuvitella pääsevän täydellistä synnytystä, jäi niin kaunis muisto tästä viimeisestä kuin vain on mahdollista.
Myöhemmin samana päivänä tehtiin sterilisaatio, jonka jälkeen olin paljon paljon kipeämpi kuin missään vaiheessa synnytystä!
Onnea vielä kaikille muillekin vauvansa saaneille ja tosi kovasti jaksuja vielä omaa nyyttiä syliin odottaville!