Järki vs sydän työasioissa

[simpula]

Olen ehkä joutumassa tilanteeseen, jossa revitään kahtia perheen ja uran kesken. Olen nyt kotona pian 1v lapsen kanssa, mies on vakityössä. Olen akateeminen ja alallani työpaikat ovat kiven alla. Mies toivoisi minun menevän töihin mahd. pian jos vain töitä löytyy, koska rahallisesti on aika kituutusta. Itse haluaisin olla kotona mahd. pitkään (eli niin kauan kuin säästöt riittävät, hoitoraha ei kata kaikkia kuluja, asumme Etelä-Suomessa tavallisessa rivitalokolmiossa ja omistamme yhden auton pakon sanelemana, mutta silti on elo kallista).

Olen haeskellut laiskanpuoleisesti työpaikkoja (enemmänkin miehen mieliksi) ajatuksella, että ei se kuitenkaan tärppää, koska olen vaihtanut alaa ja uudelta alalta on kokemusta vielä aika vähän. Nyt sain kutsun haastatteluun ja se meni hyvin. Muitakin toki haastatellaan. Nyt pähkin, että otanko työn, mikäli sitä tarjotaan, lapsi olisi hoitoon mennessään noin 1v 2kk. Vai jätänkö täydellisesti opintoihini/uraani sopivan työn, vaikkakin määräaikaisen, ottamatta vastaan, koska sydämeni sanoo, että haluan hoitaa omaa lastamme kotona ja nauttia hänen kasvunsa seuraamisesta. Kotona olo on ollut elämäni parasta aikaa, vaikka ennen lasta olin hyvin voimakkaasti urasuuntautunut. Jos en ota työtä nyt, saattaa mennä pitkään, että toinen alani paikka kenties tärppäisi ja tietysti mitä pidempään uraputkesta on pois, sitä vaikeampaa työn saanti on.

Lapsi nukkuu kahdet päikkärit, joskus kolmetkin, herättelee toisinaan öisin, mutta on pienestä pitäen nukkunut omassa huoneessaan ja perhe voi hyvin niin. Nukahtaa yleensä aina syliin/rinnalle, osittaisimetän vielä, joskin olen pikkuhiljaa vierottamassa (en imetä öisin/aamupäivisin). On hyvin herkkäuninen, herää joka kolahdukseen, joten päiväunien aikaan hissutellaan. Mietin sitäkin, että monissa hoitopaikoissa nukutaan vain yhdet päiväunet, joten kuinka lapsemme jaksaa mennä niin. Ja kuinka hän saa herkkäunisena nukutuksi, kun muut metelöivät jne jne. Vielä lisäksi yritämme toista lasta, mutta tuloksena on vain pari varhaista keskenmenoa, joten emme voi ajatella, että kohta olen raskaana kuitenkin. Ensimmäistäkin yritimme kauan, eikä elämää voi yrityksen ajaksi pysäyttää. Paljon on asioita päässä.

Vaakakupissa on siis perinteiset järki ja tunteet: uran kehittyminen ja taloudellinen etu tai lapsen kanssa kotona oleminen ja ”elämästä nauttiminen”. En toivoisi tuomitsevia lapsen paikka on kotona 3v. asti viestejä, vaan tarinoita siitä mihin ratkaisuun te muut olette päätyneet ja oletteko olleet tyytyväisiä ratkasuunne tai mitä olisitte tehneet toisin. Onko joku jättänyt potentiaalisen työn väliin ja jäänyt sittenkin kotiin / onko joku ottanut työn vastaan? Toivoisin vertaistukea! Kiitos etukäteen...

 

[vierailijan ajatuksia]

Olen ehkä joutumassa tilanteeseen, jossa revitään kahtia perheen ja uran kesken. Olen nyt kotona pian 1v lapsen kanssa, mies on vakityössä. Olen akateeminen ja alallani työpaikat ovat kiven alla. Mies toivoisi minun menevän töihin mahd. pian jos vain töitä löytyy, koska rahallisesti on aika kituutusta. Itse haluaisin olla kotona mahd. pitkään (eli niin kauan kuin säästöt riittävät, hoitoraha ei kata kaikkia kuluja, asumme Etelä-Suomessa tavallisessa rivitalokolmiossa ja omistamme yhden auton pakon sanelemana, mutta silti on elo kallista).

Olen haeskellut laiskanpuoleisesti työpaikkoja (enemmänkin miehen mieliksi) ajatuksella, että ei se kuitenkaan tärppää, koska olen vaihtanut alaa ja uudelta alalta on kokemusta vielä aika vähän. Nyt sain kutsun haastatteluun ja se meni hyvin. Muitakin toki haastatellaan. Nyt pähkin, että otanko työn, mikäli sitä tarjotaan, lapsi olisi hoitoon mennessään noin 1v 2kk. Vai jätänkö täydellisesti opintoihini/uraani sopivan työn, vaikkakin määräaikaisen, ottamatta vastaan, koska sydämeni sanoo, että haluan hoitaa omaa lastamme kotona ja nauttia hänen kasvunsa seuraamisesta. Kotona olo on ollut elämäni parasta aikaa, vaikka ennen lasta olin hyvin voimakkaasti urasuuntautunut. Jos en ota työtä nyt, saattaa mennä pitkään, että toinen alani paikka kenties tärppäisi ja tietysti mitä pidempään uraputkesta on pois, sitä vaikeampaa työn saanti on.

Lapsi nukkuu kahdet päikkärit, joskus kolmetkin, herättelee toisinaan öisin, mutta on pienestä pitäen nukkunut omassa huoneessaan ja perhe voi hyvin niin. Nukahtaa yleensä aina syliin/rinnalle, osittaisimetän vielä, joskin olen pikkuhiljaa vierottamassa (en imetä öisin/aamupäivisin). On hyvin herkkäuninen, herää joka kolahdukseen, joten päiväunien aikaan hissutellaan. Mietin sitäkin, että monissa hoitopaikoissa nukutaan vain yhdet päiväunet, joten kuinka lapsemme jaksaa mennä niin. Ja kuinka hän saa herkkäunisena nukutuksi, kun muut metelöivät jne jne. Vielä lisäksi yritämme toista lasta, mutta tuloksena on vain pari varhaista keskenmenoa, joten emme voi ajatella, että kohta olen raskaana kuitenkin. Ensimmäistäkin yritimme kauan, eikä elämää voi yrityksen ajaksi pysäyttää. Paljon on asioita päässä.

Vaakakupissa on siis perinteiset järki ja tunteet: uran kehittyminen ja taloudellinen etu tai lapsen kanssa kotona oleminen ja ”elämästä nauttiminen”. En toivoisi tuomitsevia lapsen paikka on kotona 3v. asti viestejä, vaan tarinoita siitä mihin ratkaisuun te muut olette päätyneet ja oletteko olleet tyytyväisiä ratkasuunne tai mitä olisitte tehneet toisin. Onko joku jättänyt potentiaalisen työn väliin ja jäänyt sittenkin kotiin / onko joku ottanut työn vastaan? Toivoisin vertaistukea! Kiitos etukäteen...

Sanoisin, että kuuntele sydäntäsi ja jää kotiin. Pikkulapsiaika on niin lyhyt, varsinkin verrattuna siihen, että työelämässä tulet olemaan vielä kymmeniä vuosia. Ja jos näin "helpolla" löysit tämänkin työn, niin ehkä se onnistuu jatkossakin?

Uskon, että lapsesi selviäisi kyllä hoidossakin, ehkä perhepäivähoito olisi toimiva vaihtoehto. Mutta jos itse viihdyt kotona ja haluat nähdä lapsen kasvavan, niin et ehkä nauti työstäsi tai voi antaa siinä sitä kaikkea, mitä haluaisit.

Ite vein lapseni hoitoon juuri saman ikäisenä ja kaikki on mennyt ihan ok. Mutta jos voisin valita toisin, niin jäisin kotiin. Tilanne oli kyllä eri, palasin vakityöhön ja ymmärrän, että asia mietityttää. Ja se perhesopukin on tärkeää

 

[hankalaahan se on]

Samoilla linjoilla edellisen kanssa. Töitä ehtii tehdä lopun elämää, aikaa lapsen kanssa ei saa koskaan takaisin. Se ei ole kiva tilanne, että joutuu myöhemmin katumaan ettei saanut viettää lapsen kanssa aikaa silloin kun olisi tahtonut. Tai katkeroituu puolisoa kohtaan kun hän painosti töihin. Toki ymmärrän senkin että nykyään töitä ei ole välttis silloin kun haluaa ja rahaakin on saatava, mutta... Hankalia juttuja. Itse menin töihin vakipaikkaani kun lapsi oli alle vuoden, mutta ihan omasta tahdosta.

 

[akat. kotiäiti]

Pikkulapsiaika on ehkä parasta äidin ja lapsen elämässä. En luopuisi siitä ihan vähällä. Kannattaisiko keskustella miehen kanssa?

Itse olen kohta 2-vuotiaan kanssa kotona, kotihoidontuki 326 e/ kk. Hoidan omat menoni ja lapsen (lapsilisä), mies hoitaa asumisen ja omansa, tulot ei ole suuret. Hyvin pärjäämme, en vaihtaisi tätä mihinkään. Imetänkin vielä, koska pikkuiseni kovasti haluaa. Enkä lopeta heti. Haluan olla lapseni kanssa enemmän kuin mitään muuta. Ja muun ehtii myöhemminkin.

Oma kokemus akat. koulutuksellakin töistä on, että työ voi loppua koska tahansa koulutuksestani ja kokemuksestakin riippumatta, joten miksi uhraisin sille mitään. Olen ilman nyt yhtä hyvin hyvästä syystä kuin vuoden tai kahden päästä. Uraa en tee ikinä, töitä korkeintaan. Sen verran olen saanut kärsiä esim. työpaikkakiusaamisesta, pätkätöistä ja rasittavista työajoista.

Asiat tärkeysjärjestykseen. Oman lapsen kanssa on ihanaa. Saan olla parhaassa seurassa ikinä ja lapseni saa parhaan mahdollisen hoidon 24/7. Joku muukin voi hoitaa, mitä väliä. Mutta jos rakastan lastani, haluan hänelle parasta ja viihdyn hänen kanssaan, ei ole mitään miettimistä. Mitä kauemmin asiaa katsoo, sen selvempi. Mikään ei estä minua olemasta elämäni tärkeimmän ihmisen kanssa silloin, kun se on tärkeintä.

 

[ed.]

Niin ja kyllä, pätkätyö loppui äitiysvapaan aikana. En ole hakenutkaan toista. Katsotaan myöhemmin. Töistä ei siis ole tarvinnut kieltäytyä, mutta tiedän, että pätkä olisi jatkunut kauankin, jos olisin mennyt töihin heti kun mahdollista. Missään tapauksessa ei olisi ollut ajan, rahan ja vaivan arvoista.

 

[Akateeminen lehmä]

Sen verran olen saanut kärsiä esim. työpaikkakiusaamisesta, pätkätöistä ja rasittavista työajoista. -- Asiat tärkeysjärjestykseen.

No, tuossa yllä sinä kerrot, että sinua on kuisattu, työelämä on paskaa, olet pettynyt ja petetty. Ja SITTEN olet valinnut lapsen. Ei se ole mikään oikea tärkeysjärjestys vaan sellainen järjestys, jossa olet ensin valinnut työn pois, sitten lapsen sisään. Vihaat työtäsi ja käytät lasta melkein tekosyynä töistä pois olemiseen.

Miksi uhrata uralle? Jos työstään sattuu pitämään. Jos haluaa olla hyvä siinä mitä tekee. Sinun kannattaa varmaan harkita uran vaihtoa.

Pikkulapsivaihe on niin lyhyt, muun ehtii myöhemminkin, plaa plaa, tuttua settiä. Mutta miksi lapsen kanssa ei olisi tärkeää olla sitten kun hän on koulussa? Murrosiässä

Eniten vihana sitä, että tärkeysjärjestyksiustä ja kotona olemisen merkityksestä ja lapsen edusta puhuvat aina vain ne äidit, jotka ovat juuri sinun laillasi katkeroituneet työelämään ja keksivät sitten lapsen kautta syitä kotona oleilulleen. Ole ihan vapaasti kotona vaikka vuosisata, mutta muista, että työ oln tärkeä osa elämää ja identiteettiä -- myös naisella.

 

[jepsis,]

Samaa mieltä edellisen kanssa. Ei se lapsen kanssa olemisen tärkeys lopu kolmeen ikävuoteen kun tuet loppuvat. Itse sain juuri unelmatyötarjouksen, mutta jouduin siitä valitettavasti kieltäytymään, koska olen raskaana. Olen mielessäni itkenyt tämän työn perään, koska tiedän, että tällaista tilaisuutta ei tulla enää tarjoamaan. Oli todella vaikeaa sanoa ei, mutta toisaalta en halunut salata raskauttani, mikä pisti heti omalta osaltani työnsaannin jäihin.

Tiedän kyllä itsestäni, että en viihdy pelkästään kotona ja työ on yksi iso asia elämässäni. Tietenkään en laittaisi koskaan lapsiani kärsimään töitteni takia, mutta en myöskään ajattele olevani huono äiti, jos käyn töissä normaalisti kun lapset ovat pieniä. Olen tehnyt myönnytyksiä töitteni suhteen, jotta saisin olla mahdollisimman paljon lapsien kanssa. En tee matkatöitä, teen vain 30h viikkossa töitä ja pidän aina pitkät lomat. Näin saan tehtyä rakastamaani työtä ja saan myös olla paljon kotona lapsien kanssa.

 

[toinen pohtija]

Mulla vähän vastaavanlainen tilanne, mutta lapsi on vasta 8 kk. Edellinen pätkä loppui juuri äitiysvapaan aikana, ja ajattelin hakea uutta syksyksi. Lapselle on hoitopaikka hakusessa syksyksi (1-vuotiaana), mutta ongelma on se, että eipä noita töitä niin vain ole tarjolla.

Taloudellisen pärjäämisen kanssa kahden pienituoloisen aikuisen perheessä on vähän niin ja näin, jos hoitovapaa venyy määrittelemättömän pitkäksi ajaksi. Lisäksi hoitopaikan saaminen sitten, kun ehkä äkkiäkin työpaikka aukeaa, on tosi hankalaa ainakin meidän asuinalueella. Mutta jotenkin olen tähän asti saanut pohdittua asian niin, että se ratkeaa omalla painollaan... Menisin mielelläni töihin, jos saisin kivan työpaikan, mutta epäilen, että en saa. Minkäänlaista uraorientaatiota mulla kyllä ei ole, teen työtä koska työtä on tehtävä, mutta en myöskään ole ehkä sitä tyyppiä, että viihtyisin kotona kolme vuotta. Toinen lapsikaan ei ole suunnitteilla, joten se ei sinänsä ole este.

Ap:n tilanteeseen sen verran, että raskauden yrittäminen tai edes raskaus ei todellakaan ole syy sille, ettet hakisi työtä! Minäkin sain edellisen työni juuri tehtyäni positiivisen raskaustestin vuoden yrittämisen ja muutaman keskenmenon jälkeen, ja tästä pätkästä jäin sitten äitiyslomalle pätkän puolessavälissä. Työpaikassa tähän suhtauduttiin ihan kivasti, etenkin kun pomolleni valotin taustoja kehityskeskustelussa. (Akateemisten) pätkätyöläisten elämä vain on tällaista, eikä sille mitään voi. Mikäli työpaikka oikeasti on sellainen, että se lisäisi mahdollisuuksia saada toinen työpaikka tulevaisuudessa, niin ottaisin työn ilman muuta. Kaikkea hoitopaikan vaatimaa voi lapsen kanssa harjoitella kotioloissa etukäteen. Asia kuitenkin on niin, että jos olet poissa työelämästä esim. 5 vuotta saatuasi kaksi lasta, ja edeltävää työkokemusta on suhteellisen vähän, niin olet työnhakujonossa aika häntäpäässä tämän jälkeen. Faktaa, vaikkakin surullista kuultavaa.

Tsemppiä tilanteeseen! Et ole yksin asian kanssa...

 

[*marjaana*]

Sivusta ei voi ymmärtää perheen kokonaistilannetta, mutta avauksesi perusteella kommentoisin:

- Lapsi mitä luultavimmin sopeutuisi hyvin päiväkodin oloihin, älä siis pelkää sitä

- Älä mene töihin vain miellyttääksesi miestäsi, siis jos vastustat sitä itse

- Mihin muutoksiin mies on puoleltaan valmis, jos ja kun menet töihin? Onko hän esimerkiksi valmis olemaan tarvittaessa pois töistä?

Perusvire kirjoituksessasi oli, että haluaisit vielä olla kotona. Silloin pitää olla hyvä syy mennä töihin. Puntaroi, onko kohdallasi niin. Moni kaipaa kotonaoloaikaa myöhemmin.

 

[susiruma]

Minustakin kuulosti siltä tuo kirjoituksesi, että etsit syitä, joiden varjolla olet oikeutettu jäämään kotiin. Tämä on kuitenkin sellainen asia, että sinun pitää itse punnita se, missä vaiheessa asetat myös taloudelliset edut merkittävään asemaan.

Olen itse ollut vastaavassa tilanteessa, joten tiedän täysin, millaista on olla ns. kahden tulen välissä. Itse kuitenkin päädyin siihen (raskain sydämin), että minun uurastamiseni opintojen parissa saattaisi pahimmassa tapauksessa mennä täysin hukkaan, jollen ole valmis myös tekemään perheen osalta uhrauksia työtä ajatellen. Tein kuitenkin kompromissipäätöksen. Menin töihin, kun esikoinen oli 10 kk vanha, mutta päätin, että kun seuraava lapsi syntyy, jään pidemmäksi aikaa kotiin ja vaikkei toista lasta ikinä saisikaan, niin kun esikoinen menee kouluun, niin jättäydyn osa-aikatöihin siinä vaiheessa.

Käytännössä siis menin töihin, kun lapseni oli 10,5 kk vanha. Lapsi kuitenkin sopeutui päivähoitoon nopeasti, sillä lapset ovat mukautuvaisia. Tietysti tämä tarkoitti sitä, että iltaisin ei tosiaankaan raaskinut lähteä mihinkään, vaan meni pitkä aika, ennen kuin itse malttoi aloittaa harrastuksia jne. Työn kannalta oli kuitenkin loistava asia, että menin töihin, koska kyseessä oli työpaikka, jossa on pitkiä työsuhteita ja sinne on tosi vaikea saada vakituista työsuhdetta. Toisaalta niitä poissaoloja tuli töistä tosi paljon, sillä esikoinen sairasteli alussa paljon, joten loppujen lopuksi sain olla aika monta päivää kuukaudesta lapsen kanssa joka tapauksessa kotona kahdestaan. Unirytmikin löytyi nopeasti.

Yritimme melkein heti uutta raskautta, mutta se ei onnistunut. Panostin työhön parinvuoden ajan, kunnes vihdoin tulin raskaaksi. Siinä vaiheessa olin ylennyt, vakiinnuttanut asemani työpaikalla ja palkka oli lähes tuplaantunut siinä ajassa. Kun jäin toisen lapsen osalta äitiyslomalle, ansiosidonnaiset korvaukset olivat tosi hyvät, asuntolainaa oli ehditty lyhentää reippaasti, auto oli jo maksettu velattomaksi jne. Jäin pariksi vuodeksi kotiin ja en laittanut esikoista tarhaan, vaan vietimme ihanaa aikaa kotona.

Menin sen jälkeen taas töihin, kunnes esikoinen meni kouluun, jonka jälkeen aloin tehdä työajanlyhennystä, mihin 1.-2. luokkalaisten vanhemmat ovat oikeutettuja. Sain taas kullanarvoista aikaa lisää perheelle, mutta tulot olivat sen verran hyvät, että pärjäsimme loistavasti.

Nyt odotan kolmatta lasta ja tilanne on uran kannalta sellainen, että pystyn olemaan kotona niin kauan kuin haluan. Tulen tekemään ainakin joitakin hommia työn ohessa kodista käsin, joten ihan kokonaan en tule putoamaan kärryiltä, vaikka olenkin kotiäitinä vähintään 2 vuotta.

Haluan tällä esimerkikilläni rohkaista myös siihen, että uran valitseminen ei automaattisesti merkitse sitä, että lapsen etu ei toteudu. Olen pystynyt yhdistämään pienet lapset JA uran. Tällä on myös se merkitys, että meiltä on taloudellinen huoli poissa, joten jos lapset sairastuvat, voimme milloin tahansa viedä heidät yksityiselle lääkärille ja tiedämme, että taloutemme kestää myös sen, että toinen jää työttömäksi tai on kotiäitinä, koska emme ole miehen uran varassa. Itse asiassa tällä hetkellä ansaitsen enemmän kuin mieheni, joten ei pidä vähätellä naisen ansioita.

Edelleen lapset ovat tärkeintä elämässäni. Kompromisseja on joutunut tekemään, mutta kun katsoo asioita pidemmällä tähtäimellä, niin kivasti asiat ovat loksahtaneet omille paikoilleen. Parisuhdekin voi hyvin, kun kummallakin lapset on ykkösenä, mutta itseään saa toteuttaa myös töissä. Tiedän myös sen, että jos ero tulisi, en olisi tyhjän päällä. Se helpottaa parisuhdetta, kun kumpikin on siinä vapaaehtoisesti eikä siksi, että oltaisi yhdessä lasten tai rahan takia. Moni ikätoverini (35-40 v) on siinä tilanteessa, että raha hiertää ikävästi parisuhdetta ja tuntuu olevan välillä ainoa syy olla yhdessä.

 

[Haloja]

Minulle pisti silmään kommentti:

-Älä mene töihin vain miellyttääksesi miestäsi, siis jos vastustat sitä itse

Onko äiti siis täysin oikeutettu olemaan hoitovapaalla sen ajan kuin itse haluaa, vaikka sillä olisikin merkittävä vaikutus perheen taloudelliseen tilanteeseen? Onko tämä todellakin vain äidin itsensä päätettävissä oleva asia? Eikö lapsi (ja tämän hoidon järjestäminen) olekaan vanhempien yhteinen asia, vaan äidin oma pikku projekti? Tiedän tässä kärjistäväni vähän asioita, mutta silti...

Ok, pikkulapsiaika on lyhyt, mutta silloin tehdyillä valinnoilla voi olla pitkäaikaisia seurauksia. Tiedän yhden äidin, joka keskeytti opiskelunsa kolmeksi vuodeksi, "kun piti saada olla kotona mahd. pitkään" ja sitten valitti, kun opinnot olivatkin vanhentuneet tuona aikana. Hei haloo, älkää nyt hyvät äidit sentään jättäkö kolmeksi vuodeksi aivojanne narikkaan!

Ap, kukaan ei voi tehdä päätöksiä puolestasi, mutta muista, että vaikka pikkulapsiaika on lyhyt ja siitä haluat nauttia, niin elettävä on sen jälkeenkin. Ja kyllä, mielestäni isänkin mielipide on otettava huomioon.

 

[*marjaana*]

Minulle pisti silmään kommentti:

-Älä mene töihin vain miellyttääksesi miestäsi, siis jos vastustat sitä itse

Onko äiti siis täysin oikeutettu olemaan hoitovapaalla sen ajan kuin itse haluaa, vaikka sillä olisikin merkittävä vaikutus perheen taloudelliseen tilanteeseen? Onko tämä todellakin vain äidin itsensä päätettävissä oleva asia? Eikö lapsi (ja tämän hoidon järjestäminen) olekaan vanhempien yhteinen asia, vaan äidin oma pikku projekti? Tiedän tässä kärjistäväni vähän asioita, mutta silti...

Minusta on väärin, tyhmää ja lyhytnäköistä mennä töihin VAIN jos äijä keksii niin vaatia.

Sen sijaan taloudellinen "pakko", liian herkullinen uratilaisuus tai ihan vain oma halu tai yhteinen sopimus ovat vallan mainioita syitä.

Mutta jos äiti menee töihin omasta mielestän liian pian ja kokee että siihen ajaa mies, niin se tuppaa kostautumaan ennemmin tai myöhemmin.

 

[möhis]

Haluan tällä esimerkikilläni rohkaista myös siihen, että uran valitseminen ei automaattisesti merkitse sitä, että lapsen etu ei toteudu. Olen pystynyt yhdistämään pienet lapset JA uran. Tällä on myös se merkitys, että meiltä on taloudellinen huoli poissa, joten jos lapset sairastuvat, voimme milloin tahansa viedä heidät yksityiselle lääkärille ja tiedämme, että taloutemme kestää myös sen, että toinen jää työttömäksi tai on kotiäitinä, koska emme ole miehen uran varassa. Itse asiassa tällä hetkellä ansaitsen enemmän kuin mieheni, joten ei pidä vähätellä naisen ansioita.

Edelleen lapset ovat tärkeintä elämässäni. Kompromisseja on joutunut tekemään, mutta kun katsoo asioita pidemmällä tähtäimellä, niin kivasti asiat ovat loksahtaneet omille paikoilleen. Parisuhdekin voi hyvin, kun kummallakin lapset on ykkösenä, mutta itseään saa toteuttaa myös töissä. Tiedän myös sen, että jos ero tulisi, en olisi tyhjän päällä. Se helpottaa parisuhdetta, kun kumpikin on siinä vapaaehtoisesti eikä siksi, että oltaisi yhdessä lasten tai rahan takia. Moni ikätoverini (35-40 v) on siinä tilanteessa, että raha hiertää ikävästi parisuhdetta ja tuntuu olevan välillä ainoa syy olla yhdessä.[/QUOTE]


Itsellä vasta yksi lapsi, mutta en voisi olla enempää samaa mieltä kanssasi! Varmasti lähes kaikki äidit miettivät näitä asioita, enkä ole koskaan ymmärtänyt sitä kahtiajakoa, mikä mielipiteissä tuntuu olevan.

Uskon vahvasti, että on oikeasti mahdollista yhdistää perhe ja ura. Ei välttämättä onnistu ihan helposti, mutta itse ainakin aion tehdä parhaani ja uskon, että se on loppujen lopuksi koko perheen etu. Ei pelkästään rahan takia vaikka meidänkin perheen tapauksessa silläkin on merkitystä, koska miehen kanssa tienataan suurin piirtein saman verran, mutta myös oman itseni takia; nautin kotona olosta suunnattomasti, mutta silti olen onnellinen kun saan tehdä sitä työtä, johon kouluttautumiseen olen kuitenkin nähnyt vuosikausien vaivan ja pidän siitä.

Vaikka lapsi on päivät hoidossa, on meillä silti yhteistä aikaa iltaisin ja viikonloppuisin ja se on ihanaa. Toki riippuu hieman työstä, miten työn ja perheen yhteensovittaminen onnistuu. Toisaalta työpaikkaa voi ainakin yrittää vaihtaa tai yrittää sopia esim. lyhennetystä työviikosta, jotta aikatauluista ja esim. hoitopäivistä saisi järkevämpiä.

Täältäkin tsemppiä kaikille asian kanssa painiskeleville!

 

[älä kiirehdi]

Minä jäisin tilanteessasi ehkä kotiin. Itse olen akateeminen ja ehdin olla työelämässä jo lähes kymmenen vuotta työstäni nauttien. Sitten sain lapsen ja jäin kotiin, toinen lapsi syntyi hiukan ennen kuin ensimmäinen täytti kolme, joten kotona olen edelleen ja siis vielä pari kolme vuotta ellei tule lisää lapsia (ei olla vielä päätetty asiasta - toki lapsia ei aina tule kun "tilaa"). Tilanteeni on kuitenkin eri koska minulla on vakipaikka mihin palata (levänneenä? ja asiat unohtaneena?). Mieheni oli alkuun sitä mieltä, että lapsi hoitoon ja äiti töihin, mutta sitten hän tutustui aiheeseen paremmin ja lopulta kannustikin minua jäämään kotiin. Siihen vaikutti jonkin verran sekin, että esikoisemme on todella arka eikä niin vain suostukaan muiden hoidettavaksi... Mutta siis jos sydämessäsi tunnet, että lapsellesi olisi parempi olla kotona kuin hoidossa, niin jää ihmeessä kotiin. Moni sanoo menevänsä töihin, koska ei ole varaa olla kotona - kotona ollessa menot voi kyllä pitää niin minimissä, että minusta väite on valhetta. Keskustele asiasta miehesi kanssa, mutta älä mene töihin jos koet sen vääräksi valinnaksi, siitä ei seuraa kuin katkeruutta. Kyllä miehesikin sen ymmärtää että elämässä muutama vuosi sinne tai tänne on se ja sama, mutta lapsen elämän ensivuodet ovat ne jotka merkkaavat pitkälle tulevaisuuteen.

 

[ap simpula]

Kiitos teille tarinoistanne / mielipiteistänne. Oikeasti ihana lukea kirjoituksianne ja ne ovat herättäneet paljon ajateltavaa (mielelläni luen niitä lisääkin). Oikeassa moni on siinä, että jos olisi mahdollista, olisin kotona 3v asti. Mutta takataskussa ei ole lottovoittoa ja tosiaan pitää ajatella työllistymistä tulevaisuudessakin, jos olen pitkään pois työelämästä. Mieheni on ihana puoliso ja juteltuamme hänkin on sitä mieltä, että jos tuntuu pahalta laittaa lapsi hoitoon, niin sitten ei vielä laiteta. Teemme päätökset yhdessä, emme toisen painostuksesta, joskin mieheni on kallellaan työn suuntaan (ja minä kodin suuntaan), muttei tosiaan pakota siihen. Molemmat kuitenkin kärsimme rahatilanteesta (säästöjä kuluu siis) ja tiedämme työllisyystilanteen. Itse jäin työttömäksi 3kk ennen laskettua aikaa, koska olin raskaana ja määräaikaiseen sopimukseen "ei löytynyt jatkorahoitusta". Siksi työnhaku on edessä myöhemmin tai ennemmin ja nyt tosiaan olisi uran kannalta loistavaa työkokemusta tulossa. En siis ratkaisua ole vielä tehnyt. Järkeni sanoo, että ota työ, sydän halajaa kotiin... :/ : )

 

[ääkkis]

Ihanaa kuulla,

edes,
kun täällä monet kuulosti siltä, että kaikki syyt laittaa oma lapsi laitokseen, ovat hyviä. Kärjistän, koska itse en näe mitään syytä olla luopumatta vähäksi aikaa työstä ( ja rahasta) elämäni tärkeimmän ihmisen vuoksi. Ja näin sanon, koska ammattikasvattajana olen sitä mieltä, että kotonaolo äidin, isän tmv. kanssa vähintään 3 ensimmäistä vuotta on lapselle todella ratkaisevan tärkeää.

Aivan varmasti laitoslapsetkin jäävät eloon, mutta mikään hoitopaikka ei voita hyviä, rauhallisia kotioloja. Riippuu tietenkin vanhemmistakin, mutta perustilanne on ilmiselvä: lapselle on parasta olla kotona lähimmän aikuisen kanssa mahdollisimman pitkään enne koulua, ellei aikuisessa ole jotakin todella pahasti vialla. Selitykset ovat tekosyitä: oman, pienen lapsen paras vs. aikuisen miehen hetken halut, äidin pätemisentarve, rahan himo jne.

Kysynpä vain, että mihin käytetään aika ja raha, joka aadaan laittamalla oma pieni lapsi toisten hoitoon. Siis mkiksi lopulta jätetään muille pieni olento, joka kaipaa eniten ja todella kipeästi äitiä ja isää eikä muita.

 

[puuh]

Vaikka lapsen on teoreettisesti parasta olla kotihoidossa 3-vuotiaaksi asti, on myös muistettava että lapsetkin on yksilöitä. Ja joo joo, on tutkittu niin ihmis- kuin apinalapsiakin, mutta ei se hoitoon laittaminen sitä lasta pilaa. Minua usein jurppii se, että kotiäidit vierittää kamalan syyllisyyden töissä käyvien niskaan, että "kyllä kai se lapsi nyt hengissä selviää ja ihan ok ihmiseksi kasvaa" -tyyppisesti. Meillä lapsi meni perhepäivähoitoon noin yksivuotiaana ja on ollut nyt kolmisen kuukautta hoidossa 3-4 pv viikossa, muut päivät kotona joko minun tai isoäitinsä kanssa. Ja mitä nyt maalaisjärjellä lastani olen seurannut ja sitä miten hoito on häneen vaikuttanut, niin en edes keksimällä keksi mitään negatiivista vaikutusta. Päinvastoin, hän on sopeutunut äärettömän hyvin, nauttii muiden lasten kanssa olemisesta, oppii paljon isommilta lapsilta, saa leikkiä ja touhuta paljon enemmän kuin ehkä itse jaksaisin kotona virikkeitä keksiä. Hänet haetaan hoidosta 3-4 välillä joka päivä ja loppupäivän plus viikonloput hän saa olla vanhempiensa kanssa. Hoitopäivän jälkeen iltaisin nukahtaa kuin unelma ja nukkuu 12 h heräämättä. Itse saan käydä töissä, ja tiettyjä periaatteita noudatan, en esim. tuo koskaan töitä kotiin enkä tee ylitöitä, vaan kun ovi sulkeutuu työpaikalla, alkaa aika jonka pyhitän vaan lapselleni. Ja kun saan tehdä muutakin, jaksaa sitä lapsenkin kanssa olla paljon paremmin. Ja koko perhe on tyytyväisiä. Jos taas lapseni olisi sellainen että ei hoitoon sopeutuisi tai olisi muita ongelmia, en edes miettisi meneväni töihin, vaan silloin katsoisin että paras paikka lapselleni on olla kotona äidin tai isän kanssa. Mutta kun näin ei ole. Joten suhteellisuudentajua ja tervettä järkeä, jokaisen lapsen tilanteen ja parhaan tuntee vain vanhemmat itse, ulkopuolinen ei voi sanoa mikä on lapselle paras hoito.

 

[harmaan sävyjä]

Komppaan täysin edellistä. Meidän 1v 6kk meni vuoden alussa tarhaan. Eli siis 1v 2kk ikäisenä. Pph:ta haettiin, ei päästy eli isoon ryhmään joutui. Homma on silti mennyt loistavasti. Lapsi tykkää olla hoidossa kovasti. Monet taidot ovat petraantuneen kovasti hoidossa aloituksen jälkeen. Mm. pottailu, syöminen itsestään, rohkeampi on myös uusien ihmisten kanssa. Hänellä on ihana omahoitaja ja hoidossa hän on vaihtelevasti 3-4 pvä/vko. Hoitoaika on noin 6-7 tuntia.

Kaikki ei siis ole mustavalkoista. Ei sen tarvi olla niin, että lapsi on täysin kotihoidossa, tai sitten 5 päivänä viikossa hoidossa täydet päivät. Teen itse vain 70% työaikaa, miehen työajat ovat myös joustavat. Siten pystymme sumplimaan lapselle lyhyet hoitopäivät ja hoitoviikot. Tässä asiassa auttavat myös isovanhemmat. Minusta on ihanaa kun ei tarvitse kituutella pienellä rahamäärällä. Minusta on ihanaa kun ei tarvitse olla vain kotona tai olla vain töissä. Molemmat, sekä perhe-elämä ja työ, täydentävät toisiaan. Jaksan molempia paremmin kun on se toinen siinä tasapainottamassa.

Ja jos joku tulee minulle sanomaan, että itsekkyyttäni tässä lastani kieroon kasvatan ja hänestä "laitoslapsen" olen tehnyt, niin siitäpä vaan. Lapseni on tyytyväinen elämäänsä. Hyväntuulinen ja onnellinen. Ja se johtuu pitkälti siitä, että minä olen sitä myös. Ja sitä en olisi jos joutuisin vain kotona kökkimään 3 vuotta. Ei sovi minulle.

 

[yfty]

Komppaan täysin edellistä. Meidän 1v 6kk meni vuoden alussa tarhaan. Eli siis 1v 2kk ikäisenä. Pph:ta haettiin, ei päästy eli isoon ryhmään joutui. Homma on silti mennyt loistavasti. Lapsi tykkää olla hoidossa kovasti. Monet taidot ovat petraantuneen kovasti hoidossa aloituksen jälkeen. Mm. pottailu, syöminen itsestään, rohkeampi on myös uusien ihmisten kanssa. Hänellä on ihana omahoitaja ja hoidossa hän on vaihtelevasti 3-4 pvä/vko. Hoitoaika on noin 6-7 tuntia.

Kaikki ei siis ole mustavalkoista. Ei sen tarvi olla niin, että lapsi on täysin kotihoidossa, tai sitten 5 päivänä viikossa hoidossa täydet päivät. Teen itse vain 70% työaikaa, miehen työajat ovat myös joustavat. Siten pystymme sumplimaan lapselle lyhyet hoitopäivät ja hoitoviikot. Tässä asiassa auttavat myös isovanhemmat. Minusta on ihanaa kun ei tarvitse kituutella pienellä rahamäärällä. Minusta on ihanaa kun ei tarvitse olla vain kotona tai olla vain töissä. Molemmat, sekä perhe-elämä ja työ, täydentävät toisiaan. Jaksan molempia paremmin kun on se toinen siinä tasapainottamassa.

Ja jos joku tulee minulle sanomaan, että itsekkyyttäni tässä lastani kieroon kasvatan ja hänestä "laitoslapsen" olen tehnyt, niin siitäpä vaan. Lapseni on tyytyväinen elämäänsä. Hyväntuulinen ja onnellinen. Ja se johtuu pitkälti siitä, että minä olen sitä myös. Ja sitä en olisi jos joutuisin vain kotona kökkimään 3 vuotta. Ei sovi minulle.

Eikös tämä nyt mene vähän aiheen ohi. Ap:han nimenomaan olisi halunnut olla vielä kotona. Mun mielestä ihan eri juttu niillä, jotka tuntee ettei enää jaksa olla kotona. Tästä on ollut monia ketjuja.

 

[pph]

Perhepäivähoitajana voin kertoa näkemykseni omalta kannaltani. Lapset jotka ovat aloittaneet päivähoidon luonani ovat olleet erilaisia, eri ikäisiä. Olen hoitanut noin 90 lasta.
Lapset jotka ovat aloittaneet päviähoidon 10 kk:n ikäisiä ovat sopeutuneet kaikkein parhaiten. Tottuneet, ja ovat kasvanee ttodella sosiaalisiksi.
Lapset, jotka ovat aloittaneet 3 vuotiaina ja olleet siihen asti vain kotihoidossa, etvät vielä esikouluiässäkään ole sosiaalistuneet siihen malliin että pärjäisivät toisten kanssa ja saisivat kavereita.
Kolme vuotiaina suuret muurokset, hoitoon lähteminen ja esim. hoitopaikasta toiseen vaihtaminen ovat jonkin tutkimuksenkin (en muista mikä) mukaan pahin ikä, jolloin tällaista pitäisi tehdä. Vaikeaa lapselle.

Suosin kuitenkin kotihoitoa, oma perhe on lapselle parasta, jos kotona on riitävästi virikkeitä, kavereita, säännöllisyyttä, johonmukaisuutta jne.

Rakkautta ja läheisyyttä sekä huomiota pitää vain jaksaa antaa työtäivien jälkeenkin ja lomilla. Ei lapsen elämä ole joko tai, sitä aikaa pitää riittää molempiin. joten vanhemman työn pitää olla sellaista, että sitä sitten vapaalla jaksaa nauttia lapsestaan ja yhdessä tekemisestä.

 

[älä kiirehdi]

Lapset jotka ovat aloittaneet päviähoidon 10 kk:n ikäisiä ovat sopeutuneet kaikkein parhaiten.

Tämä on mielenkiintoinen kommentti ja erityisesti hoitoalan ihmiseltä kun joka paikassa toitotetaan miten tuo 8-10kk ikä on dramaattisin vierastusvaihe ja jolloin hoitoonmeno on juuri pahinta... samalla ikä on kuitenkin se jolloin tuloihin sidottu vanhempainvapaa loppuu ja siksi yleinen hoitoonlaittamisaika, mutta siis lapselle väärä. Tietysti 10kk huutaa hiljempaa ja väsyy itkuunsa nopeammin kuin 3v, mutta siitä ei voi tehdä päätelmää, että se olisi pienemmälle lapselle vähemmän traumaattista!

 

[työläinen]

"Lapset jotka ovat aloittaneet päviähoidon 10 kk:n ikäisiä ovat sopeutuneet kaikkein parhaiten"

Tämä tosiaan on tosi mielenkiintoinen väite, jota ei moni kasvatusalan tai varhaisen vuorovaikutuksden ammattilainen tue. Ehkä perhepäivähoitaja kokee näin omaan empiiriseen tutkimukseensa, mutta mielumin uskon hieman lukeneempia ja asiaa oikeasti tutkineita tahoja. Tietääkseni kukaan tai mikään tutkimus ei tue hoitoon viemistä kun vierastus on pahimmillaan, ja monella se on juuri tuohon aikaan.

 

[yuotyo]

"Lapset jotka ovat aloittaneet päviähoidon 10 kk:n ikäisiä ovat sopeutuneet kaikkein parhaiten"

Tämä tosiaan on tosi mielenkiintoinen väite, jota ei moni kasvatusalan tai varhaisen vuorovaikutuksden ammattilainen tue. Ehkä perhepäivähoitaja kokee näin omaan empiiriseen tutkimukseensa, mutta mielumin uskon hieman lukeneempia ja asiaa oikeasti tutkineita tahoja. Tietääkseni kukaan tai mikään tutkimus ei tue hoitoon viemistä kun vierastus on pahimmillaan, ja monella se on juuri tuohon aikaan.

Minäkin olen kuullut tuon, mutta eihän sillä ole mitään tekemistä sne kanssa, miköä on lapselle lopulta hyvä. Toki vauva tottuu päivähoitoon parhaiten ihan mahdollisimman pienenä, mutta ei kukaan sano, että siksi vauva pitäisi päivähoitoon laittaa! Tietenkin mitä myöhempi, sitä parempi.

 

[yhden äiti]

Kiitos teille tarinoistanne / mielipiteistänne. Oikeasti ihana lukea kirjoituksianne ja ne ovat herättäneet paljon ajateltavaa (mielelläni luen niitä lisääkin). Oikeassa moni on siinä, että jos olisi mahdollista, olisin kotona 3v asti. Mutta takataskussa ei ole lottovoittoa ja tosiaan pitää ajatella työllistymistä tulevaisuudessakin, jos olen pitkään pois työelämästä. Mieheni on ihana puoliso ja juteltuamme hänkin on sitä mieltä, että jos tuntuu pahalta laittaa lapsi hoitoon, niin sitten ei vielä laiteta. Teemme päätökset yhdessä, emme toisen painostuksesta, joskin mieheni on kallellaan työn suuntaan (ja minä kodin suuntaan), muttei tosiaan pakota siihen. Molemmat kuitenkin kärsimme rahatilanteesta (säästöjä kuluu siis) ja tiedämme työllisyystilanteen. Itse jäin työttömäksi 3kk ennen laskettua aikaa, koska olin raskaana ja määräaikaiseen sopimukseen "ei löytynyt jatkorahoitusta". Siksi työnhaku on edessä myöhemmin tai ennemmin ja nyt tosiaan olisi uran kannalta loistavaa työkokemusta tulossa. En siis ratkaisua ole vielä tehnyt. Järkeni sanoo, että ota työ, sydän halajaa kotiin... :/ : )

Tuo osui silmään, että olit työttämänä. Jos siis olet ollut työttömänä, niin silloin taidat saada vanheimpainvapaan jälkeen työttömyyskorvausta, joka taitaa olla aika paljon enemmän kun se kotihoidontuki?

Oletko jutellut miehesi kanssa siitä vaihtoehdosta, että hän jäisi osittaiselle hoitovapaalle, jos työllistyt? Näin lapsellanne olisi lyhyemmän hoitopäivät, jos vielä voisitte jotenkin niitä hoitoon viemisiä/hakemisia sovitella. Tuo olisi myös kompromissa kummankin puolelta: sinä menisit töihin ja mies mahdollistaisi lyhyemmät hoitopäivät.

Ja entä se työ, jos se on määräaikainen, niin kuinka pitkä on määräaikaisuus? Voisitko sanoa heille, että olisit käytettävissä vasta myöhemmin, siis sen määräaikaisuuden loputtua? Tiedän, ei välttämättä tule tapahtumaan, se määräaikainen voidaan vakinaistaa tms, mutta minusta tuotakin kannattaisi kysyä.

 

[ap simpula]

Tuo osui silmään, että olit työttämänä. Jos siis olet ollut työttömänä, niin silloin taidat saada vanheimpainvapaan jälkeen työttömyyskorvausta, joka taitaa olla aika paljon enemmän kun se kotihoidontuki?

Oletko jutellut miehesi kanssa siitä vaihtoehdosta, että hän jäisi osittaiselle hoitovapaalle, jos työllistyt? Näin lapsellanne olisi lyhyemmän hoitopäivät, jos vielä voisitte jotenkin niitä hoitoon viemisiä/hakemisia sovitella. Tuo olisi myös kompromissa kummankin puolelta: sinä menisit töihin ja mies mahdollistaisi lyhyemmät hoitopäivät.

Ja entä se työ, jos se on määräaikainen, niin kuinka pitkä on määräaikaisuus? Voisitko sanoa heille, että olisit käytettävissä vasta myöhemmin, siis sen määräaikaisuuden loputtua? Tiedän, ei välttämättä tule tapahtumaan, se määräaikainen voidaan vakinaistaa tms, mutta minusta tuotakin kannattaisi kysyä.

Saan vain hoitovapaaseen kuuluvia tukia, en ansiosidonnaista ole edes hakenut. Olen ajatellut, etten halua joutua työkkärin pakottamaksi tehtävään, joka ei kiinnosta tai liity alanaani. Lisäksi en ole varsinaisesti edes ollut kunnolla töitä hakemassa vaan lähetellyt tosi harvoin just tällasiin uran kannalta sopiviin paikkoihin. Olin itse ajatellut, että alan oikeasti töitä hakemaan vasta vuoden vaihteessa, jolloin ilmottautuisin työkkäriinkin, koska olisin valmiimpi menemään töihin ja säästöt olisivat varmasti huvenneet. (Lottovoittajana olisin ehdottomasti vain kotiäiti ja heitäisin urankin kankkulan kaivoon.) En halua kuluttaa ansiosidonnaista hoitovapaaseen, mitä jos sen jälkeen olisi tuki käytetty eikä töitä löytyisikään. Nyt sitten vaan tämä yksi tehtävä tärpännee yllärinä "liian aikaisin".
Määräaikaisuus olisi vuoden, mahdollisesti jatkuisi sen jälkeenkin. Tehtävien hallitseminen vie useita kuukausia, joten tuskinpa minua odottelisivat. Mies kolmivuorotyössä, jossa öisin/viikonloppuisin ollaan yksin päivystämässä, osittainen hoitovapaa on mahdottomuus. Kesällä mies jättäisi työnantajan pulaan, jos jäisi hoitovapaalle, syksyllä se olisi mahdollistakin. Mutta meillä minä akateemisuudestani ja uramietteistäni huolimatta haluaisin olla kotona edes vuoden vaihteeseen, kotiäitinä olo lapseni kanssa on ollut elämäni parasta aikaa tiukasta rahatilanteesta huolimatta, uran kannalta tilaisuus taas olisi arvokas. Miltei harmittaa koko hakemuksen lähettäminen alun alkaen (ja järki huutaa takaraivossa että älä hulluja puhu). Mikään ratkaisu ei ole hyvä, mutta sen kanssa on elettävä...