M
memmu76
Vieras
Pakko on ihan vähän kirjoittaa aiheesta lapsen hoitoon vieminen. En tiedä onko osasto oikea, mutta tuntuu lähimmältä.
Meillä kohta 1-vuotias poika on ollut reilun kuukauden päivät hoidossa päiväkodissa. On siellä noin 2-3 päivää viikossa riippuen mun työvuoroista ja vapaista. Tällä viikolla 5 hoitopäivää, ehkä siitä tämä purkamisen tarve...
Alussa poika itkeskeli aika paljonkin päivän aikana, tottakai, kun yhtäkkiä oli vieras paikka ja vieraat tädit hoitamassa, eikä äitiä ja isää missään. Ensimmäisellä viikolla oli neljä hoitopäivää, joten poika tottui sinne sen viikon aikana, eikä sen jälkeen ole ongelmia ollut, vaikka välillä on ollut yli viikonkin taukoja, kun ollaan oltu vapailla. Nykyään poika viihtyy tarhassa hyvin, vain viedessä on pientä kitinää, joka lakkaa heti kun hoitotäti on vienyt pojan leikkimään. Ei siis mitään ongelmia.
Välillä vaan äidin valtaa joku kauhea syyllisyyden tunne, mikälie, kun tuntuu niin kamalan pahalta. Sitä miettii onko tehnyt oikein, kun on vienyt niin pienen lapsen hoitoon, olisiko voinut tehdä toisella tavalla jne. Oltaisiinko sittenkin pärjätty kotona yms. Tosiasia on se, että aloin olla kotona aika väsynyt, ja kaipasin jotain omaakin elämää, mitä työn kautta olen saanutkin. Nykyään olen ollut paljon paremmalla tuulellakin. Ja työni on sen laatuinen, että olen muutaman päivän töissä, ja sitten monta päivää vapaalla, joten poika saa olla myös paljon kotona, ja äiti pojan kanssa.
Mutta silti. Kamala ikävä on lasta, ja hirvittää ajatella, että siellä sitä hoitelee ihan vieraat tädit ihan vieraassa paikassa, ei äiti kotona. Tuo alku varsinkin oli ihan kamalaa, itkien palasin töistä kotiin ja itku kurkussa lähdin töihin. Järki sanoo, että lapsi on kuitenkin hoidossa aika vähän, tilanne voisi olla sellainenkin, että siellä oltaisiin 5 päivää viikossa ja 2 päivää kotona. Mutta ei se auta tunteisiin kovin paljoa.
En tiedä koska tämä murehtiminen helpottaa, ehkä sitten kun poika on aikuinen ja hänellä on oma perhe, tai ei sittenkään ;o)
Aikamoista on tämä vanhemmuus, huolen kantamista niin monesta asiasta. Onneksi toki sitä ihanaa vastapainoakin löytyy.
Tämmöisin ajatuksin. Kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti, kunhan ikävääni purkasin... :'(
Meillä kohta 1-vuotias poika on ollut reilun kuukauden päivät hoidossa päiväkodissa. On siellä noin 2-3 päivää viikossa riippuen mun työvuoroista ja vapaista. Tällä viikolla 5 hoitopäivää, ehkä siitä tämä purkamisen tarve...
Alussa poika itkeskeli aika paljonkin päivän aikana, tottakai, kun yhtäkkiä oli vieras paikka ja vieraat tädit hoitamassa, eikä äitiä ja isää missään. Ensimmäisellä viikolla oli neljä hoitopäivää, joten poika tottui sinne sen viikon aikana, eikä sen jälkeen ole ongelmia ollut, vaikka välillä on ollut yli viikonkin taukoja, kun ollaan oltu vapailla. Nykyään poika viihtyy tarhassa hyvin, vain viedessä on pientä kitinää, joka lakkaa heti kun hoitotäti on vienyt pojan leikkimään. Ei siis mitään ongelmia.
Välillä vaan äidin valtaa joku kauhea syyllisyyden tunne, mikälie, kun tuntuu niin kamalan pahalta. Sitä miettii onko tehnyt oikein, kun on vienyt niin pienen lapsen hoitoon, olisiko voinut tehdä toisella tavalla jne. Oltaisiinko sittenkin pärjätty kotona yms. Tosiasia on se, että aloin olla kotona aika väsynyt, ja kaipasin jotain omaakin elämää, mitä työn kautta olen saanutkin. Nykyään olen ollut paljon paremmalla tuulellakin. Ja työni on sen laatuinen, että olen muutaman päivän töissä, ja sitten monta päivää vapaalla, joten poika saa olla myös paljon kotona, ja äiti pojan kanssa.
Mutta silti. Kamala ikävä on lasta, ja hirvittää ajatella, että siellä sitä hoitelee ihan vieraat tädit ihan vieraassa paikassa, ei äiti kotona. Tuo alku varsinkin oli ihan kamalaa, itkien palasin töistä kotiin ja itku kurkussa lähdin töihin. Järki sanoo, että lapsi on kuitenkin hoidossa aika vähän, tilanne voisi olla sellainenkin, että siellä oltaisiin 5 päivää viikossa ja 2 päivää kotona. Mutta ei se auta tunteisiin kovin paljoa.
En tiedä koska tämä murehtiminen helpottaa, ehkä sitten kun poika on aikuinen ja hänellä on oma perhe, tai ei sittenkään ;o)
Aikamoista on tämä vanhemmuus, huolen kantamista niin monesta asiasta. Onneksi toki sitä ihanaa vastapainoakin löytyy.
Tämmöisin ajatuksin. Kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti, kunhan ikävääni purkasin... :'(
