Mietteliäänä tänne pinoon taas aamun kunniaksi tulin - en osaa muutenkaan työpäivä enää aloittaa...(ja työnantaja varmaan kiittää - mielenkiintoista, seuraakohan ne jossain IT-puolella näitä nettisivuhittejä, että missä sitä tulee liikuttua). Kävin katsomassa myös facebookin kuulumiset tuttujen osalta mutta itse en osaa oikein päivittää sinne mitään kun tuntuu, että elän ihan kaksois(netti)elämää...
PeePeelle ja Popsylle lohdutusta ja voimaa katsoa eteenpäin. Kyllä te selviätte, niin kuin me muutkin. Se kipein pettymyksen pisto häviää pinnalta kyllä seuraavan kierron aikana mutta siellä taustallahan se pino pettymyksiä aina meillä kaikilla on. Ymmärrän tosi hyvin Raitista, joka on pyörinyt täällä viime päivä vielä ihan ahkeraan ja geriä, joka täällä edelleen välillä kirjoittaa (kivaa!) ja muitakin alkupinon onnellisia, jotka varmaan taustailevat vielä pitkän aikaa plussista huolimatta. Ei tämä unohdu, vaikka onnellisesti jossain vaiheessa kävisikin. Tai siis kun jossain vaiheessa käy!
Hapsu/helba: Itse olen päättänyt, että en jätä katsomatta uusia työkuvioita tämän elämän ykkösasiankaan takia. Olen tässä asiassa hyvin itsekäs ja feminismiin kallellaan - jos raskaus alkaa heti kun on aloittanut uudet duunit niin se on maailman onnellisin asia vaikka uutta pomoa kuinka vatuttaisi ja sitten vaan jään äitiyslomalle. Jos joku haluaa mut johonkin duuniin, se haluaa nimenomaan mut ja sitten se joutuu sen äitiysloman verran kärsimään. Näin se vaan menee. Mutta - tämä uhoaminen nyt ei tarkoittanut sitä, että siinä asiassa ei olisi mitään miettimistä. Tottakai se mietityttää ja puhututtaa ja niin pitääkin. Olen vain itse päättänyt, että jos ihan oikeasti tulee joku todella hyvä työkuvio vastaan, jonka todella myös pitkällä tähtäimellä haluan, niin varmasti otan sen, huolimatta näistä hoidoista. Yritän kaikin keinoin torjua pessimismiä ja olla ajattelematta, että "voihan se olla, ettei näillä hoidoillakaan tärppää ikinä", mutta yhden tuttuni elämää (ja 5 vuoden raastavia hoitoja sivusta seurattuani) on ollut pakko myöntää jossain sielun sopukassa itselleen, että omaa elämää EI voi lopettaa, tai ikään kuin jättää "holdiin" sen takia, että haluaisi lapsen/lapsia enemmän kuin mitään. Vanha kansa kai sanoisi jotain sellaista, että ei kaikki munia yhteen koriin...Tai yhteen olkeen, surullista naurua omalla kohdalla...Jotenkin en enää pysty ajattelemaan sanan "muna" kohdalla mitään muuta kuin munasolua.
Noniin, jotain piristävää...Hmm...Ei mulla kyllä ole mitään hauskaa kerrottavaa. Tänään on siis klinikkakäynti ja mua kyllä jännittää, miten se menee ja mitä lääkäri mulle tosta km:sta/ivf:sta kommentoi. Niin, ja ultrataan tietysti, että olenko toipunut ja olisko mahdollisesti ovis lähestymässä (poikkeuksellisesti en oikein itse tiedä, tuntuisi vähän siltä että ehkä olisi tuosta oikeasta munasarjasta tulossa, mutta en mä enää tiedä, tämä kropan kuulostelu on mennyt mulla nyt tässä viimeisten 4-5 viikon aikana niiiiin yli....). Kirjoittelen sitten iltapäivällä mitkä fiilikset ovat. Ilmeisesti ainakin Katilla on hyvät fiilikset käynnin jälkeen? Sitä mäkin toivon - että jotenkin lääkäri onnistuisi psyykkaamaan mut oikein toiveikkaaksi taas...Mä olen nimittäin huomannut, että pessimistikin pettyy, joten mieluummin olen toivoa täynnä, niin kuin tuossa ivf:ssä olin. Mä nimittäin oikeasti olin - itse asiassa, nyt sen voi jo tunnustaakin - mystisesti ihan varma, että plussaan. En osaa selittää. Mulle ei missään vaiheessa tullut sellainen olo, että se olis nega. Päinvastoin. Mulla oli vahvasti sellainen +-olo. Aidosti uteliaasti odotan seuraavaa empiiristä koetta, eli seuraavaa ivf:ää ja sitä, tuleeko se olo taas vai liittyikö se vaan 1.ivf:n aiheuttamaan toiveikkuuteen - vaiko sitten siihen, että tunnistin plussan.
Nyt meni omanapaiseksi potenssiin ziljardi mutta onneksi tällä palstalla kaikki on sallittua...
Halauksia.
S
