Kirjoittelin viime syksynä ja keväänä tällä alueella, ja monen negan, yhden kesken menneen raskauden jälkeen parisuhde oli sillä tolalla, että meidän piti ottaa tuumaustauko kaikkeen. Parisuhde on nyt jollakin perustalla tuumaustauon jälkeen, mutta lapsettomuus on elänyt mukanamme näidenkin kuukausien aikana. Se on vahvasti parisuhteemme kulmakivi, lapsi jota niin kovasti toivomme.
Rachel Itku tuli, kun luin kuulumisiasi. :heart: Kaikkea hyvää teille ja yritä nauttia ihanasta aarteestasi, joka kulkee mukanasi läpi elämän :hug:
Haikala Voimia ja suuuuret halit :hug:
piu_pau Ikävää, että hoitojakso epäonnistui, mutta toisaalta mahtavaa lukea että fiiliksesi ovat hyvät. Toivon, että teidän taival päättyy onnellisesti sitten kun sen hetki koittaa.
Ja kaikille teille jotka olette tässä välissä löytäneet tämän mahtavan ryhmän niin lämpimästi tervetuloa. :flower: Tästä ryhmästä saa voimaa ja tietoa, mutta se voi olla myös se musta kuilu mistä Rachel puhui (olen kokenut itse molemmat).
( . )
Muutamia viikkoa sitten posti toi kirjeen, kutsu viimeiseen ICSI-hoitoon (lokakuussa sumuttelu alkaisi). Ei, en tänä päivänäkään vielä tiedä olenko todella valmis viimeiseen isoon pettymykseen. 1. hoitojaksolla minua lähinnä jännitti miten hoitojakso käytännössä menee; kaikki oli uutta ja ihmeellistä. 2.hoitojaksolla jännitin, että saammeko yhtään mitään pakasteeseen; saatiinhan me 2 alkiota siirtoon ja 2 pakkaseen, joista ei ollut mihinkään tai ainakin siltä tuntui, kun kauan odotettu plussa vaihtuikin pettymykseen. 3.hoitojakson lähestyessä elämäni ensimmäistä kertaa näissä asioissa rehellisesti PELKÄÄN. Pelko on hiipinyt sydämeen, mieleen kaikkeen. Totuus on niin vasten kasvoja, että kyyneleet ovat jokapäiväistä. Näen odottavan äidin kyynelehdin, näen pienen lapsen kyynelehdin, näe kun miesystäväni katsoo kaihoisasti puistossa leikkiviä lapsia/lapsia koulutiellä isojen reppujen kanssa kyynelehdin. Ja kaiken tämän takana pelko siitä, että kolmas = viimeinen hoitojaksokaan ei tuo meille sitä mahdollisuutta olla vanhempia. En saa koskaan kokea sitä isoa ihanaa pyöreää massua, en koskaan saa tuntea oman pienen ihmisen tuoksua, en kuule maailman kauneinta sanaa äiti
. En koskaan voi tarjota miehelleni mahdollisuutta leikkiä oman pienen ihmeen kanssa puistossa tai opettaa rakentamisen jaloja taitoja.
Toisaalta haluan syöksyä kohti viimeistä mahdollisuuttamme. Saada tietää mitä elämä on suunnitellut meidän varallemme. Voisiko meillä sittenkin olla mahdollisuus omaan pieneen ihmeeseen? Mutta jos kaikki meneekin perseelleen, vaikka hoitavalääkäri viime jaksolla jaksoikin kehua joka kerta kuinka kroppani vastaa ihanteellisesti annettuun/määrättyyn lääkitykseen/hoitoon. Mutta jos kroppani onkin nyt minua ja unelmaani vastaan? En oikein tiedä mitä minun tulisi vaatia tukilääkitykseen lisäksi? Kun haluaisin jotain muutakin lisäksi kuin Lutinukset. Haluaisin tietää, että kaikki on varmasti tehty mitä julkisella voidaan tehdä. Siten olisi ehkä helpompi luovuttaa ja kohdata raadollinen totuus, että olemme loppuelämänne kaksin.
Kaikkea hyvää teille ihanat vahvat Naiset :heart: