ITKUKETJU

Lääkäri kehotti välttelemään niitä ihmisiä joiden seurasta tulee paha olo ja paniikkikohtaus...mut kun en pysty! millä mä muka vältän nuo KAIKKI? töissä? harrastuksissa? (jotka olen siis jo tiputtanut pois, kun kaikki on raskaana/höyryää vauvoistaan) mä en uskalla mennä ees kauppaan, etten tapaa tuttuja ja joudu juttusille... Onko tällaisesta epäonnistumisen paniikista ja häpeän/kateuden pelosta enää mitään paluuta normaaliarkeen vaikka joskus viiden vuoden päästä saisinkin itseni kuntoon? "hei te vanhat tutut ihmiset, ottakaa mut takas, nyt mullon kaikki hyvin."

 

Vähän samaa mietin itsekin. Olen jonkin aikaa vältellyt kaikkia vauvoja saavia ihmisiä. Omaa lapsuudenperhettänikin välttelen. Pelkään, että aletaan udella, että milloin meille...

Entä, jos tulen raskaaksi, ja kaikki menee hyvin? Onko helppoa saada takaisin menetetyt kontaktit? Kyllä tämä tilanne ikuiset jäljet jättää.

Uskon, että tosiystävät kyllä ymmärtävät, jos kerron, miksi en ole pitänyt yhteyttä. Jos mua ei tässä ymmärretä, ei ystävyyssuhteella ole jatkoa.

 

Paha vika siinä vaan on se, ettei mulla ole enää kaikista tutuista/ystävistä jäljellä kovin montaa, joihin voin pitää yhteyttä ja välit napsuu katki sellaista tahtia että hirvittää. Haluaisin niellä oman ylpeyteni, mutta päätöksistä huolimatta en pysty. Saan aina itkukohtauksia väärissä paikoissa, koska en oo asian kanssa yhtään sinut. Tänään heräsin kauniiseen aamuun, pyysin ystäväpariskunnan kahville..lähdin kauppaan, ja jäin parkkipaikalla istumaan autoon ja haukkomaan henkeä. En voinut mennä isoon markettiin, jossa voi tavata vaikka ketä tuttuja, ja pääsyin kauemmas pikkuliikkeeseen, josta luikin ulos vain puolet ostoksista mukana. Kotiin päästyä purskahdin hirvittävään tunnin kestävään hysteriaitkuun ja huusin haluavani kuolla :'( vasta rauhoittava lääke tasoitti mielen horroksen tasolle. Ehdin onneksi laittaa tekstarin ystäville, ja perua kutsun.. Ei tästä tuu yhtään mitään enää, ja pelkään hitosti ettei tää koskaan muutu.

 

Kauheasti voimia kaikille pahaan oloon ja itkuun :hug:

Suosittelisin kyllä ihan vilpittömästi ammattilaisen kanssa puhumista, jos olo on päätynyt siihen pisteeseen, ettei normaalielämä enää onnistu. Heiltä voi saada työvälineitä sen pahan olon selättämiseen.

Elämä jatkuu joka tapauksessa ja jokaisessa päivässä on jotain pientä tai suurta hyvää, joka teki siitä elämisen arvoisen. Koittakaa löytää ne hyvät asiat ja koittakaa päästä surunne yli, vaikka se tuntuisi vaikealta. Pitäkää parisuhteestanne huolta, tai jos se on edennyt pisteeseen josta ei ole enää paluuta, päästäkää irti, mutta ennenkaikkea kuunnelkaa ja rakastakaa itseänne.

 

:'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( :'( |O |O |O |O |O |O :'( :'( :'( :'( :'( :'(
Kertoispa joku, et saanko mä koskaan lasta. Miksi h******ssä tää on näin vaikeeta mulle ja kaikille (paitsi yhdelle) mun tutuille, sukulaisille ja ystäville tulee lapsia vahingossa, vaikkei niitä edes haluaisi????
EN JAKSA ENÄÄ!!!!!
:'( |O :'( |O :'( |O :'( |O :'( |O :'(

 

MeaMimosa, eipä kukaan tiedä, samaa turhautumista täälläkin. Valvon öitä miettien, miksi lasten hankinnan pitää olla näin vaikeaa. Mikä pointti siinä on, miksi luonto laittaa meidät kärsimään siitä? Miksi se ei ole yhtä helppoa ja automatisoitua kuin eläimillä on. Mä en todellakaan usko siihen, että lapsettomuus voisi johtua siitä, että jumala ei vielä salli tms. Tuntuu että oman järjen säilyttämiseksi on pakko löytää jonkun selityksen, jonkun syyn tälle.

 

Hassua kun olen jotenki aavistanu aina että mulle ei tule olemaan lasten saanti helppoa. Olen siitä jo yläasteikäsenä puhunu, vaikka oli sillon ihan säännölliset menkat jne. Outoa, kait se on ollu joku etiäinen. Joo ja pistää niin vihaksi kaikki raskaana olevat jotka esm. polttaa, ryyppää ja valittaa ja valittaa joka pienimmästäki asiasta; lihomisesta ja kun ei voi pitää lempivatteita jne. jne. voisin kylllä kulkee ilomielen 9 kk vaikka jätesäkki päällä :kieh:

 

Mieitn tuossa tänään naikkarilta lähtiessäni, ett nyt ois hyvä kirjoitella itkuketjuun, kun oikeestikin vaan itkee. Mä oon niin pettynyt omaan kroppaani ja sen toimimattomuuteen. Mä en voi ees ketään syyttää tästä. En ees itteeni, kun en ole mielestäni ees tehnyt mitään väärää, ett joudutaan tästä lapsettomuudesta kärsimään. Elli, mä muistan kanssa pienenä miettineeni, etten koskaan tee lapsii vaan adoptoin. Näinköhän mun kroppa on siis siihen tuudittautunut??? Noh, mietinkin ett kuinka kauan mä jaksan näitä hoitoja ennenkuin ensimmäinen epätoivo iskee ja tänään se ainakin tuolla vastaanotolla jo iski. Ja meillä "vasta" vuosi takana näitä hoitoja, eli ollaan vasta alussa.

 

Minäkin voin tulla tänne itkemään :'( Onhan se helppoa kun enää ei tarvitse toivoa, menkat alkaa kellontarkkaa joka 28.päivä. Ensimmäinen vuosi meni jännätessä, alkaako ne vai ei, ovulaatiota mitattiin ja koivet kohti kattoa sitten makasin ja toiveet olivat korkealla. Minutkin tutkittiin ensin, kaikki oli ns. täydellistä, annetaan vähän keltarauhashormonia varalta loppukiertoon niin kyllä se siitä. Kunnes mieskin testattiin eikä ensimmäistäkään siittiötä.

Joulukuusta asti ollaan odoteltu että saataisiin edes se lähete matkaan hoitoa varten. Torstaina kuulen koska se lähete lähtee (unohtunut lääkärin pöydälle), vaikka luulin että me jonossa etanavauhtia edetään jo. Ois edes jotain mitä odottaa.

Kai se on tämä ikä kun kaikilla on vauvabuumi, vain yksi mun ystävistäni ei odota. Jotenkin kauhulla odotan hänen ilouutisia, tosin kun itku kurkussa kerroin ettei siittiöitä miehellä ole, hän totesi että mitä sitten, ei hänkään ilman hoitoja koskaan saa lasta.

Inhoan miehen rauhallista asennetta tähän, mikäs kiire tässä ja tulee jos on tullakseen, siis ne hoidot ja itketään sitten jos ne eivät onnistu. Sitten osa taas sanoo että rentoutukaa, lopettakaa yrittämästä, siittiöiden puutehan ei sitten rentona enää haittaa :headwall:

Mies täyttää pian 40 vuotta, adoptiokin on tainnut juosta meidän ajan ohi. Minä olen niin herkillä, masentaa ja itkettää nyt vaan.

 

Nyt pitää kesken työpäivän kirjoittaa tänne ku itkettää..hirveitä nää työpäivät ku mieli on maassa ja itku herkässä, ei pysty keskittymään töihin ku pyörii vaan hoidot ja koko lapsettomuus mielessä. Haluaisin vaan vajota johonkin kooman kaltaiseen tilaan ja herätä sitten kun olen raskaana..en kestä tätä odottelua ja epätietoisuutta.

 

Sammale täällä ollu ihan samanlaisia tuntemuksia :'( nyt tullu jotenki kuvaan ihan mieletön VIHA, tuntuu että vois hakata seuraavan joka utelee lapsiasioista tms. tekis mieli vastata kaikille kyselijöille että V....KO SE SULLE KUULUU!!!!!! :kieh: ja välillä taas märisee silmänsä päästä ja tuntuu että millään ei oo mitään väliä eikä merkitystä. mitä sitte jos ei oikeesti koskaan sitä lasta saa?? ei jotenki jaksa uskoa että tulisi joskus raskaaksi tuntuu nämä pettymykset nyt niin raskailta.

 

Minäkin voin tulla tänne itkemään :'( Onhan se helppoa kun enää ei tarvitse toivoa, menkat alkaa kellontarkkaa joka 28.päivä. Ensimmäinen vuosi meni jännätessä, alkaako ne vai ei, ovulaatiota mitattiin ja koivet kohti kattoa sitten makasin ja toiveet olivat korkealla. Minutkin tutkittiin ensin, kaikki oli ns. täydellistä, annetaan vähän keltarauhashormonia varalta loppukiertoon niin kyllä se siitä. Kunnes mieskin testattiin eikä ensimmäistäkään siittiötä.

Joulukuusta asti ollaan odoteltu että saataisiin edes se lähete matkaan hoitoa varten. Torstaina kuulen koska se lähete lähtee (unohtunut lääkärin pöydälle), vaikka luulin että me jonossa etanavauhtia edetään jo. Ois edes jotain mitä odottaa.

Kai se on tämä ikä kun kaikilla on vauvabuumi, vain yksi mun ystävistäni ei odota. Jotenkin kauhulla odotan hänen ilouutisia, tosin kun itku kurkussa kerroin ettei siittiöitä miehellä ole, hän totesi että mitä sitten, ei hänkään ilman hoitoja koskaan saa lasta.

Inhoan miehen rauhallista asennetta tähän, mikäs kiire tässä ja tulee jos on tullakseen, siis ne hoidot ja itketään sitten jos ne eivät onnistu. Sitten osa taas sanoo että rentoutukaa, lopettakaa yrittämästä, siittiöiden puutehan ei sitten rentona enää haittaa :headwall:

Mies täyttää pian 40 vuotta, adoptiokin on tainnut juosta meidän ajan ohi. Minä olen niin herkillä, masentaa ja itkettää nyt vaan.

Meilläkään ei miehen iän vuoksi ole adoptio mahdollinen. Hän on 42. Tai... voihan isomman lapsen adoptoida, mutta minä en halua. Olen mieluummin ilman. Traumat voi isommalla lapsella olla melkoiset, enkä ehkä jaksaisi sitä.

Sijaisvanhemmuus... Juupa juu... Oon nähnyt, että huostaanottoa viivytellään liian pitkään. Eli: traumoja sielläkin yllinkyllin. En usko, että minusta olisi tuohon, ellei ihan pienen lapsen sijaisvanhemmaksi pääse.

Ongelma mulla vain on se, että tää lapsettomuus on niin kipeä asia nyt, että en todellakaan jaksa miettiä muita vaihtoehtoja. Ja jos aikoo muita vaihtoehtojja, niitä on mieheni iän vuoksi mietittävä nyt. Tässäpä tilanne, jeps... Toivottavasti en oo 10-20 vuoden päästä katkera lapseton ämmä tämän vuoksi...

 

Mua surettaa se, että nyt kun hoidot on lähtenyt rullaamaan, niin se sellanen toiveikas ilolla odottelua ja oireitten kuuntelu on jääny pois...Ymmärrätte varmaan mitä tarkoitan. Vauvaa tehdään lääkkeitten ja inssien avulla, jokainen oire on vain sen hetkisten lääkkeitten sivuvaikutus ja joka kerta kun menkat alkaa niin iskee tajuton pettymys - paljon suurempi kuin luomukierroissa. Tämä on yhtä tunteiden sekamelskaa ja teknistä puurtamista.

 

En nyt jaksaisi työkavereita, jotka puhuvat lapsistaan. Tiedän, että lapset ovat heille tärkeitä, ja niin pitääkin olla. Ja työkaverit on mukavia.

Jotenkin kaikki puheet lapsista, lapsenlapsista jne tekevät nyt niin kipeää. En oikein jaksaisi. Olisi kiva, jos työpaikalla olisi toinenkin lapseton, jonka kanssa voisi puhua ihan muista asioista. Mutta kun ei ole.

 

Ei tässä näin pitänyt käydä? Eli oltiin onnellisesti raskaana vuonna 2008 luomuna ja lapsi kuoli kohtuun saman vuoden marraskuussa. Siitäpä sitten synnyttämään ja kotiin tyhjän sylin ja sydämen kans. Oltiin kaveriporukan ainoat vauvaihmiset ja muut tuskin asiaa edes harkinneet. Nyt puolitoista vuotta myöhemmin kaikilla on esikoinen kotona tai hyvää vauhtia kasvamassa mahassa, paitsi meillä!
Mun sydän repeää joka ikisen vauvauutisen vuoksi ja reaktio on niin primitiivinen, ettei sitä voi estää. Kestän kyllä pokkana sen 5 minuuttia puhelimessa, mutta sen jälkeen padot aukeaa. Paha olo tulee jostain keuhkojen takaa ja lamaannuttaa täysin. Miksi tämä tuntuu tältä, eihän toisten onni ole meiltä pois vai onko? Tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi ihmisenä, naisena, vaimona, siskona ja ystävänä, koska en aidosti voi iloita toisten onnesta!
Koska kyseessä on kaikilla esikoinen, on innostus suuri ja puhutaan synnytyksestä, raskaana olosta yms. Kaikki nämä asiat olen toki kokenut, mutta ne on olleet pelkkää mustaa pahaa oloa! Miten ihmeessä enää koskaan voi tuntea oloaan normaaliksi? Eikä tämä helvetin suru lähde kulumallakaan, ei jaksais enää itkeä vaan saada vihdoin ne kaksi viivaa siihen testiin, mutta se ei meidän kohdalla ainakaan mene yksinkertaisinta reittiä pitkin. Lisäksi tunnen vihaa ihmisiä kohtaan, jotka kaiken aikaa töissä valittavat kuinka raskasta on kun on lapsia, ne ei oikeasti tiedä mitä on kun on raskasta. Välillä tekis mieli sanoa, että toivotaan että sulta kuolee lapsi, niin onpahan yksi vähemmän!
Minä ja mies koetaan kumpikin, että ollaan jääty vähitellen kaveripiirin ulkopuolelle, koska kukaan ei tiedä mitä meille pitäisi sanopa, vaikka varmasti en ole tehnyt asiasta suurta numeroa vaan itkenyt itseni uneen kotona sängyssä.

 

Voi itku näitä päiviä! :'(

Tänään alkoi menkat taas pari päivää myöhässä parin päivän kuvotuksen jälkeen. Vaikka järki sanoo muuta niin toivo oli taas korkealla. Ei tämän hirveämpää voi olla!!! En osaa päättää kumpi on parempi, pitää toivoa ja positiivisuutta yllä ja uskoa ihmeisiin, vai luopua turhista toiveista. Kumpikaan vaihtoehto ei ole kovin houkutteleva...

Leikkausta odotellessa, päivä kerrallaan, suurta surua syvällä sisällä kantaen.

 

Tänään luin tapojeni vastaisesti kuolinilmoituksia sanomalehdestä ja silmiini sattui ilmoitus, jossa nainen oli kuollut yli 90-vuotiaana. Ilmoituksessa oli lyhyt runo ja kaipaamaan jäivät "sisarusten lapset ja lapsenlapset". Mietin miten yksinäisen elämän tämä nainen lienee elänyt. Toki hänellä on voinut olla mies, mutta puolisomme valitettavasti karistavat maalliset tomut jaloistaan meitä aiemmin.

Yhtäkkiä puhkesin kyyneliin kun tajusin että tämä voisi olla minun kuolinilmoitukseni.

Lumipuu

Kaivaten

Sisarusten lapset ja lapsenlapset.

 

Miksi? Miksi sitä suunnittelee elämänsä, että se menee tiettyä kaavaa? Ensin koulu, sitten naimisiin ja töihin, sitten oma koti ja jälkikasvua. Kaikkea muuta saa kyllä rahalla, mutta omia lapsia ei. Kaikki muu on valmiina ja lapsi on tervetullut, mutta miksi ei? Kyllä toiset saa lapsia heti naimisiinmenon jälkeen. Meillä kohta 2 -vuotishääpäivä, eikä edes yhtä plussaa testissä. 4. inssiä tehty ja rahaa mennyt ihan riittävästi, vaikka julkisella ollaankin. Toiset saa lapsia ilman lisämaksua ja me ei edes maksua vastaan. Kumpikaan meistä ei juo, tupakoi, käytä lääkkeitä tai huumeita. Molemmat ansiotyössä eli kaikin puolin olisi puitteet kunnossa. Toisinaan tuntuu, että ei jaksa katsoa huomista ja haluais vaan pois tästä maailmasta, jossa kaikki muistuttaa siitä mitä ei ole. Ehkä vielä joku päivä.........

 

Itkettää ja suututtaa etten voi koskaan tulla raskaaksi ilman kemiallista" apua, surettaa etten voi antaa miehelleni vauvaa, eattä me oltaisiin vielä yhtenäinen perhe!Raivostuttaa kun oma keho ei toimi, ainoa idiootti varma asia on kuukautuskierto päivälleen aina.V...ihmiset joille oon tästä kipeästä asiata kertonu niin jo on JOKAISELLA tarina jostain joka sai hoidoilla lapsn ja sitten niiden jälkeen raskautui helposti!!suututtaa myöskin se ettei ole rahaa laittaa moneen hoitokertaan, sitten on kai pakko tyytyä siihen ettei lasta tule kun rahat loppuu..tässähän näitä aiheita aluksi...

 

Pelottaa niin kovasti, että kevyemmät hoidot ei riitä ja joudumme kalliisiin ja raastaviin hoitoihin. Raha ei ole tärkeintä, mutta pienellä budjetilla mennään ja pelkään että kaikki tyssää siihen.


Odotettu ollaan ja välillä se sattuu niin paljon, kun sitä omaa lasta ei vielä ole. Matkaa meillä ei ole takana vielä kovin pitkästi, mutta raastaa tämäkin. Väsymyksen, ahdistuksen ja pelon huomaa jo olemuksestani, näytän väsyneeltä ja rähjäiseltä vaikka nukun loputtoman paljon. Itsetuntoni on laskenut pohjalukemiin ja se ei ainakaan helpota oloa millään lailla.


Koitan olla positiivisilla mielin, mutta se on hankalaa. Minä en vain jaksaisi tätä koettelemusta kaiken muun päälle. Hankalaa on ollut niin pitkään muiden asioiden takia. Emmekö vain voisi saada lasta? Takaisimme turvallisen ja rakastavan kodin pikkuiselle. Olemmeko tehneet jotain väärin? Luulin jo päässeeni näistä ajatuksista, mutta nämä taitavatkin olla vain alkua jollekin suuremmalle. En minäkään loputtomiin jaksa.


Nyt pari päivää on ollut paha olla taas. Clomit meneillään ja yritys käynnissä, välillä toivoa on ja välillä ei. Koitan turvautua kaikkeen, mikä voisi helpottaa, mutta ei. Koen olevani äiti, haluan olla äiti. Voisiko sen suoda minulle?

 

Tänään on Uskon päivä,.. se on multa kyllä pahasti kateissa, tuleeko koskaan mun Uskoni vuoro.. :'( vai ikuisestiko joku kadonneen uskon metsästäjä..

 

Alkaa todella pelottaa, miten yksinäiseksi tämä lapsettomuus voikaan viedä... :'(

Neljä vuotta sitten olin isosisko, jota pikkusisko piti monella tavalla esimerkkinään, kyseli ja kuunteli ja arvosti. Hetkeä myöhemmin minusta tulikin täti, joka piti pientä sisartaan esimerkkinään, kyseli, kuunteli ja arvosti.
Samoihin aikoihin paras ystäväni tuli raskaaksi, mutta sai keskenmenon. Olimme järkyttyneitä. Reilu puoli vuotta myöhemmin hän sai pojan. Alle vuosi kului ja poika sai pikkusiskon. Toinen ystäväni sai näiden sisarten välissä kaksospojat ja kolmas ystäväni vuosi sitten pojan, jonka kummiksi minu kutsuttiin. Kaikki nämä onnekkaat ihmiset ympärilläni ovat minua 2-8 vuotta nuorempia. Minä en ole koskaan nähnyt kahtaa viivaa. Eikä siihen löydy mitään syytä.
Lähelläni ei ole enää ketään, jolla ei olisi lasta. Olen jäänyt kaiken ulkopuolelle. Myös työpaikalla. Pomoni lähti äitiyslomalle ja hänen sijaisellaan on kaksi pientä. Kollegani jäi virkavapaalle, jotta saisi viettää enemmän aikaa kotona lastensa kanssa. Uudella kollegallani on kaksi pientä poikaa, joiden kuvat koristavat työhuonettamme. On äitiyslomia, vanhempainvapaita, hoitovapaita, osittaisia hoitovapaita, sairaan lapsen kotihoitoa ja ties mitä työuran katkaisijaa, mutta minä se vain pakerran ilman mitään lakisääteisiä oikeuksia elää muutakin elämää välillä - vuodesta toiseen...
Ystävilläni ei ole enää aikaa entisiin yhteisiin harrastuksiin, eikä edes puhelimessa oikein pysty puhumaan, kun pitää syöttää, kylvettää, vaihtaa vaippaa, nukuttaa tai olla hiljaa, ettei herää. Tervetullut olen kyllä kyläilemään katsomaan, miten lapset ovat kasvaneet, kehittyneet ja oppineet - kunhan osaan lähteä oikealla hetkellä pois, etten häiritse univalmisteluja.
En uskalla soittaa ystävilleni, kun soitan kuitenkin väärällä hetkellä.
Nyt yhteydenpidosta on jo niin kauan, etten uskalla enää sen vuoksi soittaa. En osaa enää oikein jutella heidän kanssaan. Pelkään, että he ovat loukkaantuneet, kun en ole pitänyt yhteyttä. Enkä suoraan sanoen ehkä kestä kuulla heidän lapsistaan.
Jos joku ystävä voisi taata yhden puhelun, yhden kahvihetken tai yhden shoppailuretken niin, että puhuttaisi minun elämästäni vaikkei se tietenkään ole lainkaan niin kiinnostava tai oikestaan edes minkään veroinen heidän perhe-elämäänsä verrattuna - mutta silti se olisi elintärkeää.

 

:hug: Relish: Melkein aloin itkeä tuota lukiessani, mutta niinhän se on vain kohtalotoveri voi ymmärtää toisen tuskan. Sen jota ei tahdo saada sanottua ulos edes kaikkein lähimmille, vaikka kuinka toisinaan haluaisi, mutta oman vajaavaisuutensa tunnustaminen edes itselleen on kipeää. . :'( Vaikkei siihen syytä olekaan.

Rumasta ankanpoikasesta ei ehkä sittenkään koskaan tule joutsenta.. Kaksi vuotta kesti ennenkuin pystyin myöntämään sen edes itselleni ja siinä vaiheessa koko hoitorumba oli vasta edessä.. Nyt takana on kohta neljä vuotta täyttymättömiä toiveita, plussattomia inssejä ja ivf sekä pas ja seuraava kierros alkaa noin kuukauden kuluttua ja jo nyt ahdistaa tämä kaikki ja itsetuntoa.. onko sitä?

 

Voi etä, miten minäkin tunnistin tuossa itseäni. Oon täällä jo tilittänyt...
Tuntuu, että joka puolella on vain ihmisiä, joilla on lapsia. Ja niistä lapsista puhutaan paljon. Onhan vanhemmuus tosi iso osa elämää. Koen esim. työssä jääväni ulkopuolelle tämän vuoksi. Kipeää tekee... Ärsyynnyn, kun työkaverini lapsi soittaa ja pyytää läksyissä neuvoa... Ja kyse ei ole siitä, että lapsi veisi kohtuuttomasti hänen työaikaansa. Kaikki tällainen tuntuu vain niin pahalta minusta. Niin, ja puhumattakaan valokuvista, joita välillä näytetään. Ei mulla ole mitään, mitä jakaa noiden rinnalla... Mä en tunne itseäni mitenkään kiinnostavaksi, vaan enemmän luuseriksi.

 

Kiitos teille kanssasisaret myötätunnosta. Onneksi on joku paikka, missä tulee ymmärretyksi, eikä tuomita, vaikka tuntuisi miltä. Meillä on täysi oikeus tunteisiimme, koska mehän tässä uhreja ollaan.

Itsetuntoa tämä todella koettelee. Mikä naisessa voisikaan olla enempää pielessä? Tämä on naiseuden ydin! Tulla raskaaksi, synnyttää ja huolehtia perheen jälkikasvusta. Antaa miehelleen mahdollisuus tulla isäksi ja vanhemmille oikeus tulla isovanhemmiksi. Tuntuu, ettei suurempaa pettymystä voi elämänsä lähimmille ja rakkaimmille ihmisille tuottaa ja siksi niin helposti alkaa syyllistää itseään... Onneksi tämä on nimeltään itkuketju, kun en keksi väkisinkään mitään kannustavaa tähän loppuun - vaikeaa on