Voi Rakas pieni! halauksia ja voimia sinulle!luin kirjoituksesi ja se kaikki oli kuin isäpuoleni(oli minulle isä 29v) sairastelusta olisit kirjoittanut.Hän kuoli pian 2v sitten erittäin harvinaiseen syöpään...3vuotta diagnoosista alkoi alamäki...veriarvot oli päin prinkkalaa,laihtui luurangoksi,yskitti,ei pysytyny kunnolla puhumaan,hb oli 52...heinäkuussa v.2008 tasan 4vuotta diagnoosista lääkäri antoi tuomion;ei mitään enää tehtävissä.siihen romahti meidän maailma.puhuttiin päivistä,viikoista,kuukausista...isäpuoleni kunto romahti lopullisesti,aina työteliäs mies,ikänsä terveellisesti elänyt,töitä paiskinut,ollut riippumaton kaikista,makasi kotona sohvan pohjalla luurankona,vaipat jalassa,kääntyminen oli tuskaa,täynnä kipua...pää toimi kuin partaveitsi,tajusi oman tilansa,joka oli rankkaa katsottavaa...kyseli välillä,miksi eläimille annetaan lopetuspiikki,mutta hänen tarvitsee kokea tämä kipu ja tuska...neljää päivää ennen kuolemaansa sanoi äidilleni aamulla,että hän heräsi yöllä,joku silitti häntä olkapäästä.olen varma,ettei se voinut olla kukaan muu kuin enkeli,joka houkutteli hänet matkaansa.Sinä päivänä isäpuoleni pyysi päästä saattohoitoon sairaalaan .vuorokautta ennen kuolemaansa,sanoi että huone oli ollut täynnä ihmisiä yöllä...nyt oli aika luovuttaa,isäpuoleni nukkui pois seuraavana yönä.tuli helpottunut olo,nyt se on ohi,taistelu jota ei toivoisi kenellekkään,suru tuli myöhemmin...myös ne itse syytökset,koska en pystynyt olemaan tukena enää loppuvaiheessa.olin niin väsynyt,peloissani,että oman terveyteni vuoksi,minun oli pakko jättäytyä taka-alalle...syytin itseäni kauan...suru ei häviä koskaan,se muuttaa vaan muotoaan...
Paljon jaksamista sinulle,olet vahva ihana ihminen!
