isän kuolema

[isin tyttö]

Isäni kuoli pari päivää sitten. Se oli tiedossa ja odotettavissa pitkän sairastelun jälkeen. Hyvästelin hänet saattohuoneessa ja kävin vielä hyvästelemässä ruumiinkin kuoleman jälkeen.

Minkä takia siis en usko että isäni kuoli? Mikä mua vaivaa? Odotan että isä soittaa ja turistaan puhelimessa niinkuin ennenkin, että hän tulee käymään ja keitetään kahvit. Itkukaan ei ole ottanut tullakseen kun en jotenkin ole tajunnut koko juttua.

Hautajaisjärjestelyt piti jo aloittaa ja vaikka näin ruumiin, en silti pysty tajuamaan sitä etten enää ikinä näe isääni. Tuntuu että kaikki muut kyllä on tajunneet asian paitsi meikäläinen... Elän ihan kuin jossain sumussa, teen vain pakolliset hommat enkä jaksaisi tehdä edes niitä. Mitään ei jaksa ajatella eikä yhtään haluaisi mennä sinne hautajaisiin, liian rankkaa edes ajatella joutua hautaamaan isänsä.

2 lastani ja mies ja muu lähisuku on syitä miksi jaksan edes herätä aamuisin, auttaa edes vähän että on tietyt päivärutiinit lasten kanssa. Niistä hautajaisista on hirveä stressi kun muutenkin on vaikeaa, ei jaksaisi yhtään tehdä mitään järjestelyitä, sinnekin on tulossa niin hirveästi porukkaa ja mieluiten olisin vain kotona kääriytyneenä peittoon kun en jaksaisi ottaa surunvalitteluja vastaan kaikilta puolitutuilta...

 

[Glorinha]

En edes osaa kuvitella mitä tunteita ja ajatuksia käyt läpi nyt. Itse meinasin menettää isäni vuosia sitten ja se oli kamalinta aikaa elämästäni.

Olen pahoillani :hug: Paljon voimia sinulle surun keskelle! :heart:

 

[Grace]

:hug: Ihmismieli toimii noin, voimia sinulle hautausjärjestelyihin ja :hug: että saat surun surtua ajan kanssa. Muistot jää kuitenkin aina elämään ja isäsi elää sinussa ja lapsissasi. Se on sitä verenperintöä :heart:

 

[voi voi]

:hug: voimia kuitenkin sinulle!

 

[...]

Otan osaa. Voimia sinulle. Hautajaiset tulevat olemaan raskas kokemus ja tiedän tunteen, kun haluaisi vaan jäädä hautajaisista kokonaan pois. Se surun määrä tuntuu ylitse pääsemättömältä. Mutta hautajaisten tarkoitus ei ole ainoastaan hyvästellä läheinen, vaan myös se konkretisoi tilanteen ja pääset työstämään suruasi. Joskus se surukin vaihtuu ainoastaan ikäväksi, jonka kanssa pystyy elämään ja kauniiksi muistoiksi. Surua ei voi paeta, joten se tulee käsitellä.

 

[tytön iskä]

Menetys on niin suuri, ettei sitä pysty kerralla käsittelemään. Aivoissa on defenssimekanismeja jotka suojaavat minää - eivät päästä kerralla tietoisuuteen liian raskaita asioita. Ajan kuluessa käsittelet asiaa sillä tavoin kuin voimavarasi antavat myöten. Lopulta pääset suurimmasta surusta, olet hyväksynyt isäsi kuoleman ja ymmärrät, että hän elää ikuisesti muistoissasi. Ehkäpä tapaatte vielä joskus kaukana sinisen tähden takana.

 

[-]

Otan osaa. :'(

Oman vanhemman menettäminen... En osaa edes kuvitella.

Suru tulee kyllä... kunhan toivut alkujärkytyksestä. Se ottaa oman aikansa... Itse menetin tätini jokin aika sitten, enkä suru-uutisen kuultuani osannut reagoida asiaan kuin toteamalla "voi sentään..". Itku tuli vasta parin päivän jälkeen...

 

[mr]

Mun isä kuoli tammikuussa yllättäen ja vieläkin mun on ajoittain vaikea uskoa et isää ei enää oo. Välillä tulee asioita joita miettii et tämä pitää puhua isän kanssa ja melkein jo soittamassa isälle kunnes muistaa et ainiin eihän isää enää oo.
Mä kävin kanssa katsomassa isää kuoleman jälkeen. Silloin halusin itse nähdä et on varmasti kuollut (ihan kun mua olis huijattu). Jonkin ajan päästä tuntu et ei olis pitänyt käydäkään, kun päällimmäiseksi muistikuvaksi jäi isä arkussa, mutta nyt taas tuntuu et oli hyvä käydä hyvästelemässä.
Kyllä kai tämä tästä ajan kanssa. Nytkin alkaa taas itkettää tätä kirjottaessa.

Paljon voimia ja jaksamista sulle!

 

[miuu]

Mun isän kuolemasta tulee piakkoin puoli vuotta. Hassua tää ajan meno, jotenkin tuntuu että tapahtui eilen, toisaalta taas tuntuu että on hirveästi tapahtunut sen jälkeen...

suru tulee aaltoina. ensin isompina ja hyökyvinä, sitten ne rauhoittuu, mutta tulevat silti.

Otan osaa. Minusta oli tosi hyvä, että isämme hautajaisissa otti kuvia pyynnöstämme eräs läheisemme, koska itsellä meni paljon ohi, kun keskityin nenän niistoon ja silmien pyyhkimiseen.

 

[.....]

Isäni kuoli pari päivää sitten. Se oli tiedossa ja odotettavissa pitkän sairastelun jälkeen. Hyvästelin hänet saattohuoneessa ja kävin vielä hyvästelemässä ruumiinkin kuoleman jälkeen.

Minkä takia siis en usko että isäni kuoli? Mikä mua vaivaa? Odotan että isä soittaa ja turistaan puhelimessa niinkuin ennenkin, että hän tulee käymään ja keitetään kahvit. Itkukaan ei ole ottanut tullakseen kun en jotenkin ole tajunnut koko juttua.

Hautajaisjärjestelyt piti jo aloittaa ja vaikka näin ruumiin, en silti pysty tajuamaan sitä etten enää ikinä näe isääni. Tuntuu että kaikki muut kyllä on tajunneet asian paitsi meikäläinen... Elän ihan kuin jossain sumussa, teen vain pakolliset hommat enkä jaksaisi tehdä edes niitä. Mitään ei jaksa ajatella eikä yhtään haluaisi mennä sinne hautajaisiin, liian rankkaa edes ajatella joutua hautaamaan isänsä.

2 lastani ja mies ja muu lähisuku on syitä miksi jaksan edes herätä aamuisin, auttaa edes vähän että on tietyt päivärutiinit lasten kanssa. Niistä hautajaisista on hirveä stressi kun muutenkin on vaikeaa, ei jaksaisi yhtään tehdä mitään järjestelyitä, sinnekin on tulossa niin hirveästi porukkaa ja mieluiten olisin vain kotona kääriytyneenä peittoon kun en jaksaisi ottaa surunvalitteluja vastaan kaikilta puolitutuilta...

Multa kuoli äiti äkillisesti muutama kuukausi sitten. Vieläkin tuntuu, että saattaa kävellä milloin tahansa kylään, joskus olen jopa aikeissa soittaa hänelle. :/

 

[vieras]

Osanotto ja kyllä sinä olet ehtinyt jo surra aika paljon ennen kuolemaa. Hautajaisten jälkeen se alkaa pikkuhiljaa tulemaan totuus vastaan kun arki koittaa. Äitini kuolema oli kans niin että oli tiedossa pidemmän aikaa ja siinä ehti käsitellä aika paljon jo etukäteen, ei se sitten tuntunut niiiiiiiin karmealta. Ikävä on edelleen usein vaikka kuolemasta on 8 vuotta.

 

[isin tyttö]

Kiitos osanotoista. Onneksi en ole yksin tämän asian kanssa, veljet ja äitikin ovat suuri tuki.

Ja kiitos tuosta viestistä kun joku kertoi kokeneensa saman, etten olekaan ainoa joka ei voi ymmärtää ettei omaa isää enää ole. Ihan just niin minäkin ajattelin että pakko nähdä hänet että on varmasti kuollut, ja jättää ne viimiset jäähyväiset. Kai tämä aikaa tulee viemään että tajuaa mitä on tapahtunut. Kirjotankohan ihan sekavasti kun en osaa ajatellakaan oikein mitään...

 

[tuttu tunne]

Otan osaa.
Oma isäni löydettiin eilen kuolleena asunnostaan jossa oli ilmeisesti muutaman päivän jo kerinnyt olla kuolleena, hän oli vasta 48 vuotta. Itse asian lisäksi minulle on erittäin vaikeaa se että täytettyäni viime vuonna 18 hän teki minusta lähimmäisen omaisen.. Asunto, tavarat, auto, hautajaiset, muille läheisille ilmoittaminen on minun vastuullani. Teen mielelläni kaiken minkä vaan pystyn sillä se on isäni toive, tuntuu vaan että en pysty tähän.
Kuolinsyy on epäselvä, mahdollisesti itsemurha poliisin mukaan. Koska ei ollut sairauksia ja kun oli nuori hänet lähetetään poliisin toimesta oikeustieteelliseen ruumiinavaukseen.
Kävin asunnossa tänään, se ei ole sama paikka missä on monta yhteistä iloista muistoa isän kanssa. Avattuani oven kasa lehtiä mainoksia roskia muovipusseja vaatteita ja kenkiä vastassa, järkytyin jo tässä vaiheessa suunnattomasti en ikinä osannut kuvitella että isäni asui tuolla tavalla. olohuoneessa lukuisia tyhjiä viinapulloja, kaljatölkkejä ruokaa, roskia.. keittiöstä ei tietoakaan pöydällä hurja valikoima erilaisia lääkkeitä, muutamat tunnistin lihasten rentouttajiksi ja vahvoiksi kipulääkkeiksi. Sitten menin huoneeseeni. Sänkyni oli koskematon, juuri sellainen kun olin sen jättänyt. Lattialla oli isän sängystä patja jossa hän oli ilmeisimmin nukkunut ja siitä hänet myös löydettiin. Huoneessani vallitsi muuten täysin sama sekasorto kun muualla asunnossa, mutta sänkyni oli koskematon.
Tunnen niin suunnatonta kipua ja tuhansia kysymyksiä miksen koskaan tajunnut mitä siellä on meneillään, aina kun isän näin hän oli iloinen oma itsensä tämä tuli aivan yllätyksenä minulle.

Olen vaan hukassa nyt.

 

["hippu"]

Voi sentään! Ihmiset on taitavia suojelemaan läheisiään ja peittelemään ongelmiaan. Lapset tekee sitä vanhemmiltaan, ja jossain vaiheessa lapsi voi yllättyä tajutessaan että vanhemmat ovat tehneet samaa. Älä kanna syyllisyyttä asiasta - et voinut edes osata epäillä sellaista mistä sinulla ei ollut mitään hajua. Ja vaikka ajan kanssa oivaltaisit erilaisia vihjeitä, niin olet kuitenkin ihan liian nuori että kukaan voisi olettaa että sinun olisi pitänyt kyetä niitä poimimaan ja käsittämään.

Äläkä ala kovasti palvoa isää myöskään hyvittääksesi hänen kärsimyksiään. Kaverini isä kuoli alkoholistina alkoholistin kämppäänsä, ja tyttärelle tuli kova tarve remontoida se luola viimeisen päälle, isän kunniaksi. No, remonttiin meni vissiin enemmän kuin myyntihinta lopulta oli.

Toimit vaan materiaalisten asioiden kanssa ihan niinkuin järkevintä ja helpointa on, ja teet surutyön sitten päässäsi jälkikäteen. Jos tuntuu vaikealta hävittää jälkiä isän elämästä, valitse sieltä muutama esine joihin sitoudut, ja anna muun mennä. Isäsi henki ei ole niissä enää, vaan sinun päässäsi. Pidä päästäsi hyvää huolta!

Tuskin isäsi on lihasrelaksanteilla itseään ryhtynyt tappamaan, eli hänellä on varmaan ollut kipuja esim. selässä. Jos on oikein pahat kivut yhtään pitempään, niin se on voinut olla omiaan pilaamaan isän elämän ja pahentamaan alkoholin- ja lääkkeidenkäyttöä ja luomaan toivottomuutta.

Ota se tyhjä sänkysi rakkaudenosoituksena äläkä ala lukea siihen mitään sellaisia merkityksiä, että sinun olisi pitänyt pelastaa isäsi jos kerran olit hänelle niin tärkeä. Elämä nyt vain voi olla joskus liian rankkaa yhden miehen kannettavaksi, ja varmaan jokaisesta suvusta löytyy oma kärsimyshistoriansa. Älä pyhitä elämääsi katumiseen vaan ennemmin rohkeuteen, jotta sukusi tarina jatkuu valoisampana. Jos nyt tarvitsee mitään pyhittää edes. Isä eli omaa elämäänsä, sinä omaasi. Toisen elämän elämisestä yleensä seuraa vähemmän hyvää kuin huonoa.

otan osaa