Ihan uusia vauvahaaveita

Eipä ole ollut ei.
Nyt lähinnä ihmettelen kun muuan ystäväni sai joku viikko sitten vauvan ja onittelinkin heitä ihan kortin lähetin...Mutta kun tämä ystäväni ei vastaa puhemileen, ei edes tekstiviestiä saata laittaa. =( Törmäsin tässä hänen mieheensä ja hänelle sanoin samaa...hän siihen vaan tuumasi ettei tämä "Maija" taida ihan nyt puhelinta päivystää...Ja tämä sanottiin oikein silleen ylimielisesti.Minä tuumasin että ei tietenkään, mutta luulisi sitä nyt joskus joutavan edes viestiä laittaa. =(

No olen tullut siihen johtopäätökseen että antaapa sitten olla.Miksi pahoittaa omaa mieltään kun ei kerran seurani kelpaa.

Tuo on varmaan sinun ystävällesi vaikea paikka kun kärsii lapsettomuudesta.Miksei hän hakeudu hedelmöityshoitoihin? Kun kerran vauvaa noin kovin haluaisi.

 

heilläon sellainen tilanne, että syy miehessä, mies masentui asiasta, ja nyt ei enää halua kai yrittää. Miehelle kai helpompi tehdä tollanen ratkaisu, ja nyt nainen marttyyrinä... eli ihan parisuhdeongelma tosiaan..

Meillä oli samanlainen juttu kun sulla; mieheni kaveri sai vaimonsa kanssa vauvan, tämä tuore isä pyysi lasta katsomaan, mutta vaimo perui kyläilyn 3 eri kertaa , eri viikkoina, että äiti ja vauva tarttevat vähän rauhaa..
ja ymmärrän kyllä sen , mutta mies selvästi halusi jo ihmisiä kylään. Ja tota puhelimeen vastaamattomuutta en kanssa tajua, kaverini tiuskaisi mulle kerran, että nyt on vähän toinen tärkeysjärjestys ku ennen, kun kysyin miksei soita takasin tms.
ehkä en sitten ymmärrä, että normaali elämä kuten puhelimeen puhuminen, tai ääneen puhuminen tai sosiaalinen kanssakäynti rajoittuu noin paljon jollain..
Maalaisjärjellä ajatellen vauvahan tulee perheeseen, elämään ja arkeen, ja vauvan kaa opetellaan elämään, muttei muu elämä saisi romahtaa kai kokonaan..

 

Hauskaa sunnuntaita kaikille!

Ei ole ollut vastaavaa täälläkään. Tai no, miehen kaveri joskus kyselee, että tikittääkö biologinen kello, mutta se tyhmä kysymys kyllä lähinnä vaan huvittaa. Mutta tuota lapsi + yhteyden pito -juttua olen miettinyt kanssa. Ystävälläni on 2 vee tyttö, ja minua niin harmittaa se, että meidän yhteyden pito on kyllä tosi vähäistä. Olen tässä taas odotellut jo yli viikon mailia. Hmmm... Joo, totta on, että ei tietokoneen ääressä voi mitenkään istuksella samanlailla kuin ennen lapsen syntymää, mutta kyllä minusta sen mailin voisi siedettävässä ajassa kirjoittaa. En ole mitenkään vaativa ystävä, mutta minkäs minä tunteilleni voin.

 

No oh-hoh, matkailijarouva! Ei kyllä minun ystäväni ole noin pahasti eristäytynyt. Huh! Yksi toinen ystäväni lupasi, että sitten kun heillä on vauva (joskus tulevaisuudessa), niin hän pitää puhelimensa varmasti aina vieressä. Hän epäilee, että kun hän on kotona vauvan kanssa, niin tarvitsee varmastikkin seuraa ja tukea ja kaikkea. Hän on nyt sellainen ihminen, että häntä on tod. vaikea tavoittaa puhelimitse työajan ulkopuolella.

 

"Matkailijarouva" Niin se on todella outoa...tuo yhteyden pidon jättäminen.Kun meillä ei nyt niin kovin usein ole kyllä ollut viime aikoina tapanakaan soitella, mutta kuitenkin pari kertaa kuussa...niin oletin että ehtinee se sen verran mutta ei.

Eräs toinen, minulle läheisempi ystävä synnytti toisen lapsensa viimeviikolla...hän on kyllä vastaillut ja juuri laittanut viestiä aina siinä sivussa.Toki ymmärrän ja annan hänellekkin aikaa.Meneehän sitä lapsi perheessä varmaan erilailla aika käsistä, kun se menee itsellänikin.Mutta ettei unohdeta aivan kokonaan. No äidit kaiketi ajattelevat aivan uusilla aivoilla synnytettyään...onneksi eivät kaikki. =)

Aika ikävä tilanne, eipä siinä juuri ole muita vaihtoehtoja kuin se lapsettomuus tai keinohedelmöitys tai adoptio jos siis tahtoo pysyä yhdessä...monethan eroaakin jos noin ikävästi käy.Siinä on monta asiaa mietittävänä.Mutta ethän sinä voi olla siinä "samassa veneessä" tämän ystäväsi kanssa...vai luuletko voivasi?
Tuskin, sinulla on oma elämä elettävänä ja varmaan tahdot sitä jälkikasvuakin kun täällä kirjoittelet. =) Ja sinulla on siihen täysi oikeus, toivottavasti saatte sen vauvan.

 

Tuntuu täällä kovasti puhuttavan se, että kaverit unohtuu, kun tulee vauva. Ja ihan samanlaisia kokemuksia on minullakin kuin esim. Leenalla.
Oikein harmittaa parin entisen hyvän ystävän takia, jotka vauvat saatuaan eivät ota yhteyttä enää ikinä. Jonkin aikaa heille laittelin viestejä ja soittelin, mutta ei yhteyttä yksin voi ylläpitää. Olen sittemmin antanut olla. Onneksi on muita ystäviä, jotka pitävät yhteyttä. Ja aion kyllä ottaa tästä myös opikseni, jotta itse en olisi samanlainen. Tuntuu silti aika pahalta.
Nyt onkin ongelmana, että ketä kutsutaan häihin... Eli vaikka ollaan oltu vuosia ystäviä, mutta nyt ei olla enää missään tekemisissä, niin miksi kutsuisin sellaisia ihmisiä häihimme? Toisaalta, jos en kutsu, niin se on sitten viimeinen tikki ja voin todella unohtaa ne "ystävyydet" lopullisesti. Onko siinäkään mitään järkeä?

Hups, pitää mennä omenavarkaisiin! Palaan taas...
No, ei me oikeesti niitä omenoita varasteta.

 

Juu jotkut kaverit tosiaan alkaa ajatella toisilla aivoilla heti synnytettyään (vai miten sen joku jo sanoi). Onneksi suurin osa pysyy samoina ihmisinä kuin ennenkin, mitä nyt vauva vie suurimman osan ajasta (luonnollisesti).
Tylsimpiä on ne jotka ryhtyvät jakamaan ihmiset äiteihin ja lapsettomiin ja katsomaan lapsettomia ikäään kuin nenänvartaan pitkin. (tuolla vela-palstalla on näistä paljon juttua, tosin pitkälti porvoon malliin). Se ikävä asenne kertoo kyllä enemmän heidän yleisestä maailmankuvastaan ja suhtautumisestaan eri tahtiin tai eri reittejä elämänsä eläviin ihmisin kuin heidän äitiydestään.

 

Illalla kotiin päästyäni rupesin miettimään mitä tämä palsta onkaan minulle antanut.Ihanaa jakaa näitä mietteitä! En ole näinen ongelmenine yksin. =)

Mietitytti myös mitä Matkailijarouva osuvasti sanoi että vauva otetaan mukaan elämään ja opitaan sitä elämää niinkuin uudelleen, muttei se vauva saisi romuttaa elämänarvoja kokonaan...jotenkin tähän malliin.Se on aivan totta mielestäni.Mutta aika monet tuntuvat laittavan oman elämänsä narikkaan ja ajattelevat että ottavat sen esiin sitten "joskus"...ihmeellistä.

Pitää koettaa muistaa nämä puheet kun ja jos sitä itselle suodaan sitä äitinä olemisen iloa. =)

 

Osuvasti sanottu Leena!

Tottakai lapsi muuttaa elämää, mutta muistakaa että:
Sinä itse olet oman elämäsi tärkein ihminen. Jos et pidä huolta itsestäsi, miten voit pitää huolta muista?
Mielestäni tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä itsekkyyden kanssa, joten älkää käsittäkö väärin.

 

Mitä tulee tuohon kaverit unohtuu juttuun, niin yhdyn täysin siihen, että monella ulkopuolinen maailma jää kyllä jonnekin mammalandian uumeniin ja kavereihin ei pidetä yhteyttä. Mutta meillä kävi niin, että kun ei ollut lapsia ja monella kavereista taas niitä lapsia alkoi siunautumaan, niin he eivät juurikaan enää pitäneet meihin yhteyttä saati kutsuneet lastensa synttäreille tai muutenkaan kyläilemään. Sitten monen vuoden päästä kun meillä syntyi tämä ainokainen, niin nämä jonnekin hautautuneet kaverit alkoivat soittelemaan ja halusivat vauvaa tulla katsomaan ja nyt sitä ollaan kuin parhaitakin kavereita?!!! Musta tää on niin ärsyttävää! Ihan kun nyt vasta meidät hyväksytään johonkin oikeaan ryhmään.
Meille kun tää ensimmäinen ei ollut muutenkaan mikään itsestään selvyys, koska emme edes kärsineet vauvakuumeesta ja meidän suhde on muutenkin perustunut yhteisiin juttuihin, niin kun osa kavereista kuuli meidän VIHDOIN odottavan lasta, tuli seuraavia kommentteja:
"Eikö nyt vasta tunnut, että olette oikea perhe?"
"Nyt sitten saatte heittää hyvästit laskettelureissuille?"
"Kohta te ihmettelette, miksi ette aiemmin tehnyt lasta, eihän sitä kaksi ole mitään tekemistä?"
Voitte vain uskoa, että on ottanut aivoon nämä kommentit. Ja muuten me oltiin ekalla laskettelureissulla, kun vauva oli 6kk vanha . Hän oli toki mukana ja mummu hoitamassa. Ja edelleen reissataan 2-3 kertaa vuodessa, osa koko perheen voimin osa kahdestaan. Hotellilomia (viikonloppu) ollaan vietetty nyt jo kolme tämän vuode puolella, joten en kyllä huomaa sitä pointia, että miksi ei voisi lapsen kanssa jatkaa elämää? Olen kuitenkin pitänyt mölyt mahassa näiden ihmisten suhteen ja ajatellut, että siinähän vierestä katsoo tätä meidän "kauheeta" elämää, mitä lapsi tai toivottavasti lapset eivät muuta vaan nytkin odotan sitä aikaa, kun pääsee laittamaan tämän esikoisen ensimmäisen kerran laskettelusuksille
Ja aikaa... SItä ainakin mun äippälomalla oli kyllä tosi paljon. Meidän vauva nukkuin tosi hyvin ja muutenkin oli kellontarkka syömisestään, mikä helpotti omaa arkea tosi paljon. Edelleen muuten nukkuun ulkona päikkäreitä 2-3 tuntia putkeen, joten kyllä sitä omaa aikaa jää päivälläkin. Alusta asti vaan kannattaa puida tää lastenhoito puoli miehen kanssa. Meillä onneks mies oli paljon kotona ensimmäisen puolen vuoden aikana, joten salillekin taisin karata viisi viikkoa synnytyksestä . Siitä asti mulla onki ollut 2-3 iltaa viikossa aikaa omiin harrastuksiin. Meillä siis mies hoitelee aina lapsen iltatoimet. Mutta nyt taas töiden pariin.

 

mukavaa kun saa näin paljon ymmärrystä ja samanhenkisiä kokemuksia lukea!!! Kiitos kaikille kommentoineille!
hei OM, tuli mieleen että mulla on kokemusta ulkomaalaista ensivauvaperheistä, on keski ja etelä-eurooppalaisista maista ystäväperheet, ja heillä nimeomaan elämä on jatkunut tosi normaalisti harrastuksineen, kavereineen, matkoineen, töineen yms. vauvan synnyttyä, ja siksi jotenkin olen kokenut tosi radikaalina tuon muutaman kaverin "vetäytymisen"sinne kotiin täällä kotimaassa. Muissa maissa, ja täälläkin osalla vauva kulkee mukana siinä elämässä, mikä heillä jo oli PERHEENÄ ( Eli OM; olen todella samaa mieltä, kaksi ihmistä on jo perhe) toki vauvaa ei kanneta baariin yms. epäsopiviin paikkoihin mukaan, mutta taas ravintolaan, kylään, työpaikalle, jopa sinne jooga tunnille kulkee Italialaiset, ranskalaiset ja Itävaltalaiset vauvat.
Toki vauvalla on oma rytmi yms.ja toki tilanne on erilainen jos lapsi vaikka sairastaa tms.
Ehkä meillä on helppo hautautua sään, tai hyvän äitiysrahan turvin kotiin- monilla muilla eurooppalaisilla äiteillä kun ei ole äippärahaa. Mulla yksi kaveri onnessaan kehu, kun nyt kun on vauva, ei tarvii meikata, kammata tai ylipäätään miettiä mitä panee päälle kun vauva on tärkein, Haloo!
Eli suomessa kai naiset kokee ton edellämainitun, monessa muussa maassa itseään varten laittamisen, rasitteena, josta saa luvan olla pois kun vauva vapauttaa.Meillä taitaa olla rankka yhteiskunta kun tarvitaan vauva että saavat naiset olla sitä mitä haluavat...ja kun lukee joitain vauva palstoja, niin kyllä koen että aika pahaa syyllistämistäkin tapahtuu tyyliin,- ai meinaatko jättää alle 1-vuotiaan hoitoon !!!-tyylisesti
Ihanaa kuulla että on sellaisiakin joilla normaalielämä jatkuu vauvan kanssa.

 

Tuli mieleeni hyvä esimerkki siitä, miten vauva ja se ns. normaali elämä on "onnistuttu" yhdistämään (tosi huonosti sanottu, mutta ymmärrätte pointin...). Serkkuni ja hänen miehensä olivat ennen ensimmäisen lapsen syntymää tosi aktiivisia Lapin matkaajia. Esikoinen syntyi toukokuussa ja syksyllä he kolme tekivät yhteisen ruskamatkan Lappiin. Lapsi kulki mukana ihan loistavasti. Kyllähän tätä juttu aika monet sukulaiset ihmettelivät. Ja jupisivat selän takana, että miten he nyt ottivat niin pienen mukaan sellaisiin paikkoihin. Ihan turhaa taas tuollainen narina. Reissu oli hyvä ja heidän kaksi nuorempaakin lastaan on otettu samalla tavalla mukaan Lapin matkoille.

Nyt kun teidän toisten kokemuksia kaveriden unohtamisesta on lukenut, niin tämä minun ystäväni alkaa tuntumaan melkoisen normaalilta tapaukselta. Hän ei ole minua unohtanut eikä iloitse siitä, että ei tarvitse meikata. Eikä hän ole koskaan sanonut minulle, vielä lapsettomalle, mitään sen tyylistä, että olisin loukkaantunut tai pahoittanut mieltäni. Ja muuten eilen sain sen kauan kaipaani mailinkin häneltä. Piristi kyllä niin!

 

Osuvasti sanottu Leena!

Tottakai lapsi muuttaa elämää, mutta muistakaa että:
Sinä itse olet oman elämäsi tärkein ihminen. Jos et pidä huolta itsestäsi, miten voit pitää huolta muista?
Mielestäni tällä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä itsekkyyden kanssa, joten älkää käsittäkö väärin.

Tuo on niin totta. Jos äiti ei pidä itsestään huolta ei hän jaksa huolehtia lapsestaankaan.

 

Olen seuraillut mielenkiinnolla keskusteluanne ja vaikutatte todella fiksuilta ja harkitsevilta naisilta. Kuitenkin haluan sanoa, että kaikenlaiset "mielipiteet" tulevasta elämästä vauvan/lapsen kanssa tyyliin "minä en ainakaan muuta elämänmenoani / vauva tulee meidän elämään, ei me vauvan" jne kannattaa ottaa varauksella. Nimittäin olen itsekin ennen lapsen saamista miettinyt vastaavia, mutta kyllä se niin vaan on että on niin helppo lausua tuollaisia totuuksia vielä lapsettomana. Minäkin olin vielä ennen lasta sitä mieltä, että "vauva tulee meidän elämään", mutta kyllä se kuulkaa on niin, että te tulette vauvan elämään. Lapsi muuttaa kaiken täydellisesti. Minäkin olen joutunut nielemään monta kärkästä mielipidettäni ja näin jälkeenpäin kyllä huvittaa jotkut lausahdukseni.
Eikä etukäteen kannata päättää mitään koska menee takaisin töihin, tai kuinka usein laittaa lapsensa hoitoon ja "menee salille"; kun teillä on se oma vauva niin ei sitä ihan noin vaan halua olla erossa hänestä.
Tsemppiä kuitenkin vauvahaaveillenne, toivottavasti teillä kaikilla tärppää! Teillä on edessänne huima ja elämää mullistava seikkailu, nauttikaa siitä.

 

Sivustaseurailijalle.

Hauskojahan ne ovat kun joku esikoistaan odottanut saimi hoyer tai kata kärkkäinen tai vastaava joutuu ottamaan sanansa takaisin kun on ensin painokkaasti sanonut että minä en ainakaan sitä tai tätä....

Mielestäni ei täällä ihan niin kärkkäitä kommenteja ole tullut. On vai mietitty miten eri ihmiset muuttuvat tai ovat muuttumatta saatuaan ensimäisen lapsen. Arvailuahan se on meille (toistaiseksi lapsettomille) kun mietitään miten itse mahdolilsesti tulee mukautumaan uuteen tilanteeseen perheessään, uudenlaiseen perheenjäseneen.
Itse tunnen lähinnä hienoisen ärtymyksen sekaista huvittuneisuuden, kun joku omasta mielestää huimasti kokeneempi yrittää sanella muille millaista muiden elämää tulee olemaan silloin ja silloin. Etenkin kun eivät osaa ottaa huomion, että jokainen perhe ja jokainen yksilö (niin aikuinen kuin pienokainenkin) on omanlaisensa. Yleensä nuo kokeneempien vanhojen rouvien veikkaukset menevät kolinalla metsään.

Otetaan nyt kuitenkin ihan rennosti. Ei kai kukaan ole täällä hampaat irvessä julistamassa yhtä ja ainoata "totuutta" ja samalla polkemassa muita suohon.

 

Totta varmaan on tuo, että vauva muuttaa elämän niin täydellisesti, että muutoksia elämään tulee joka tapauksessa. Ja voi olla, että kokeekin tärkeämmäksi olla vauvan kanssa kuin mennä omiin harrastuksiin ym. Mutta jos joku asia tai harrastus on kovin tärkeä omassa elämässä, niin uskon, että äidit järjestävät aikaa siihenkin, eivätkä kaikkea aikaa ole vauvan kanssa. Ja niin kuin aiemmin joku sanoi, äidin tulee myös voida hyvin, jotta voi huolehtia lapsestaan mahdollisimman hyvin. Siksi harrastuksia ja sosiaalisia suhteita ym. ei pidä aliarvioidakaan. Mutta melko varmasti kyllä arvojärjestys menee uusiksi ja voihan olla, että joku ennen tärkeältä tuntunut asia ei tunnukaan enää tärkeältä vauvan syntymän jälkeen. Niin kuin sivustaseurailija sanoit, etukäteen ei kannata päättää kuinka asiat tulee hoitamaan (koska salille, koska takaisin töihin jne). Asiat yleensä menevät omalla painollaan ja tilanteet voivat muuttua, jolloin myös vanha mielipide voi muuttua.

Matkailijarouvalle pieni kommentti, kun vertasit suomalaista lapsiperhettä keski- ja etelä-eurooppalaiseen perheeseen. Todellakin siellä lapsen kanssa ei jäädä kotiin kökkimään neljän seinän sisälle. Mutta toisaalta siellä on aivan toisenlainen turvaverkosto ympärillä. Helppohan sitä on lähteä omiin touhuihin, kun sukua asuu usein lähietäisyydellä ja koko perhe isovanhempineen osallistuu kasvatukseen ja lapsen hoitoon. Ja jos mennään vaikka ravintolaan vauvan kanssa, niin luultavasti mukana on muitakin ihmisiä (sukua tai ystäviä tms.), joista jokainen lepertelee vauvalle minkä kerkiävät... Suomessa moni äiti tuntuu olevan kovin yksin. Voi olla, että lähietäisyydellä ei asu sukulaisia ja ystävätkin voivat olla harvassa. Ja onhan Suomessa vähän sellaista mentaliteettiä, että ihmiset kyttäävät kun lapsen kanssa kuljetaan. Ravintolassa muut ihmiset katsovat paheksuvasti, jos vauva alkaakin itkemään ja häiritsemään näin heidän gourmet-lounastaan... Etelä-Euroopassa puolestaan vauvaa/lasta ei pidetä häiriönä, vaan päinvastoin hänelle annetaan paljon positiivista huomiota ja kehuja. Niin ja vaikka esim. Etelä-Euroopassa äidit voivat palata työelämään piankin, niin lasta ei ole tapana viedä julkiseen hoitoon ennen 3 ikävuotta. Eli usein isoäiti tai joku muu sukulainen hoitaa vauvaa. Ja monesti vielä äiti tekee ensimmäiset vuodet puolipäiväistä työpäivää. Eli ihan suoraan suomalaista lapsiperhettä ei voi mielestäni verrata keski- tai etelä-eurooppalaiseen perheeseen.

 

Pakko sen verran vastata sivustaseuraajalle, että minulla on jo sen yksi lapsi ja tuo asenne saa mut edelleen niin ärsyyntymään! Ensinnäkin, jokainen tietää sen, että elämä ei ole samanlaista lapsen kanssa kuin ilman sitä, on vain eri tapoja ottaa vastaan tämä muutos- rennosti tai sitten hautautumalla sinne mammalandiaan. Toinen mikä ärsyttää suunnattomasti on se, että kuka ketään on tulla neuvomaan uutta esikoista odottavaa mistään. Jokainen meistä on ollut samassa tilanteessa ja tulevaisuus näittää itsekullekin miten asiat lutviintuu. Musta jokainen saa katsella maailmaan miten positiivisesti kuin haluaa.
Mä sain kuulla niin paljon negatiivista pelottelua ensin raskaudesta sitten vauvanhoidosta ja nyt sitten uhmasta tai kakkosesta, että mä raivostun heti, kun joku tulee mulle sormi pystyssä sanomaan että odotapas vaan....!
Ensin tuli että odotas kun sulla alkaa kunnolla pahoinvointi, närästys, suonenvedot, supistukset...... EN kärsinyt raskausaikana mistään vaivoista.
Sitten käytiin kaikkien helvetilliset synnytykset läpi.... Me annoimme kätilöllemme kuvan heti vauvan syntymän jälkeen otettu, missä kaikki nauroimme ja kirjoitimme siihe, että jos synnytys voi olla hauskaa, niin meillä oli
Sitten varoiteltiin yöheräämisestä, koliikista, masennuksesta, paikkojen pitkään kipeenä olemisesta.... Meillä poika otti jo synnytyssairaalassa saman rytmin, söin kahdelta ja viideltä ja 5kk iässä lopetti yösyömiset.
Nyt sitten varoitellaan uhmasta. Poika on reilun vuoden ja erittäin temperamenttinen (kärsii affektikohtauksista), joten en osaa edes ajatella uhmaa, koska temperamenttia löytyy. Joten mitä vielä.... Jos kuitenkin jokaine haaveilee ja toivoo ja katsoo elämää helpommalta kannalta niin mitä sitten? keneltä se on pois.

Sorge tää vuodatus, mutta pistää vihaks aina noi samat lätinät tuosta elämän muuttumisesta!

 

Lenaki:lle: Joo, olen samaa mieltä, että meillä ei todellakaan ole tukiverkostoa kaikilla, ja tuntuu että yhteiskunnassamme mitä vähenemässä määrin,mutta pitää kuitenkin vähän korjata, että itävallassa asuvat ystäväni ovat jääneet opiskelujen jälkeen töihin kyseiseen maahan, toisen suku (vanhemmat, sisaret) Amerikassa, ja miehen suku Puolassa, eli heillä ei tätä suku-turvaverkkoa ole, mutta sitten taas , heillä on hyviä ystäviä, ..jotka ovat kuka sinkkuja, kuka lapsettomia, tai joku ulkomailla asuvakin, ja yhteydenpito vauvan jälkeen kyllä toimii, ja he ovat siitä iloisa ja sanovat tarvitsevansakin sitä.
Ja Italiassa itse työskennelleenä voin kertoa, että siellä "mammoilla" on yleisesti sellainen mentaliteetti, että lapsen on totuttava näihin julkisiin paikkoihin, ja olemaan "vähemmällä huomiolla"- jos näin voi sanoa, eli hetken voi istua kahvilassa ilman että koko perhe hössää ympärillä, ja toivottavasti en seuraavalla lauseella ketään suututa, mutta kun Italiasta oli perheitä käymässä Suomessa, he olivat kauhuissaan, miten täällä oli tapana että lapset juoksentelivat pitkin Rosson käytäviä levottomina, kauppakeskuksissa ja kahviloissa, itse en ollut tällaista huomannut, enkä edes ajatellut, mutta heistä oli outoa, että vahemmat antavat lapsensa "riekkua" sen hetken kun itse syövät, huolimatta muista asiakkaista, eivätkö opeta miten pitää olla...
Mutta olen samaa mieltä siitä että ei kukaan halua viedä lastaan opettelemaan ulkomaailmaan, jos saa jo valmiiksi pahoja katseita, jos muutenkin jännittää miten vauvan kanssa ollaan.

sivustaseurailijalle: joidenkin on pakko päättää/tietää milloin palaa töihin, joillain on ihan rahasta kiinni, eli ei pysty olemaan vauvan kaa vuottakaan kotona vaikka haluaisi.Ja todellakin tarkoitan tässä esim erästä yh-äiti tuttuani, en mitään rahan perässä juoksijoita.
Ja OM; me voidaan muistella FLOX:n serkkua lapinmatkalla, ku rupee ärsyttää elämänmuutos puheet :-D
tsemppiä kaikille viikkoon, hyviä säitä ja iloista mieltä!!

 

Hyvää keskustelua!
Itsestäni pitää sanoa, että yritän aina mennä tilanteen mukaan. Vaikka joskus olen sanonut johonkin, että "ei ikinä" tai että "näin tulee tapahtumaan", niin silloin oli silloin ja nyt on nyt. Mielestäni mielipiteensä muuttaminen on joskus viisasta. Eikä sitä tarvitse hävetä. Tämä pätee siis kaikkeen, ei vain vauva-asioihin.
Olen myös huomannut, että jos jotain suuria elämänkuvioita suunnittelee, niin tuskin koskaan asia menee suunnitellulla tavalla. On sekin ironista.

Sitten siitä äidin "omasta ajasta". Jos joku harrastus on todella lähellä sydäntä ja vauvan takia lopettaa harrastuksen, saattaa myöhemmässä vaiheessa tulla katkeraksi. Saman tempunhan voi tehdä miehen takia, tahdosta tai tahtomattaan.

"Otan neuvoja kaikilta, mutta päätän itse."
Näitä neuvonantajia riittää niin joka lähtöön, että olen opetellut pitämään tuon sanonnan mielessäni. Annan neuvojen virrata toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Joskus tuurilla olen saanut myös hyviä neuvoja. Mutta kyllähän se välillä ärsyttää niin pirusti.
Tästä olen myös yrittänyt ottaa opikseni, ja yritän itse olla neuvomatta, ellei kysytä.
Työelämässä tätä neuvomista olen saanut myös ihan tarpeeksi osakseni. Esimerkki: olen tekemässä jotain ja tiedän tasan tarkkaan mitä teen, niin eikö siihen tule joku saatanan sähläri neuvomaan ja "auttamaan". Itse en sitten näitä väliintuloja tee, mutta autan kyllä mielelläni, kun joku pyytää.

 

Tervehdys kaikille!

Ihanaa, että täällä on näin vilkasta keskustelua

Minuakin kieltämättä ärsyttää sellaiset, jotka "kokemuksen syvällä rintaäänellä" selostavat, että sitten, kun ja jos minulla on joskus vauva, en enää tule käymään salilla tai lenkillä, emme enää mieheni kanssa matkusta minnekään, seksielämä loppuu tyystin tai että elämä on yhtä vaipanvaihtoa. Uskomattomin väitös on se, että mies ja vaimo hävittävät täysin oman "intimiteettisuojansa" vauvan saannin jälkeen, eli että tulen esim. iloisesti pesemään hampaitani veskissä samaan aikaan kun mieheni istuu vieressä p****lla. Käsittämätöntä! Miksi ihmeessä meidän pitäisi sitten vauvaperheenä toimia niin, jos emme nytkään toimi niin? Takuulla se vauva muuttaa elämäämme paljon, mutta ei kai se sitä tarkoita, että "muu eläminen" täytyy kokonaan lopettaa? Tarkoitan siis, että jos mies ja vaimo elävät vain vauvalle ja lapsille, niin mitäs sitten, kun ne lapset joskus muuttavat pois kotoa? Huomataan, että aamukahvipöydässä sinua vastapäätä istuukin joku täysin vieras mies tai nainen, jonka kanssa ei ole enää mitään puhuttavaa, kun ei tarvitse keskustella siitä, kumpi vaikkapa vie pojan lätkäharkkoihin illalla.

En tietenkään väitä, että kävisin salilla yhtä usein kun nyt (ainakaan silloin, kun vauva on vielä ihan pieni), mutta vaikeaa on uskoa, että luopuisin hommasta täysin. Tunnen sekä mammalandiaan hautautuneita että heitä, jotka vauvasta huolimatta pitävät yhteyttä myös niihin lapsettomiin kavereihin, harrastavat ja matkustavat, ja vauva menee sujuvasti siinä mukana. Osalla ystävistäni on jo teini-ikäisiä lapsia, ja ihan normaaleita heistä on tullut, vaikka vanhemmat jatkoivat myös omia harrastuksiaan ja esim. matkailua vauvan syntymän jälkeen. Mutta toki on niitäkin, jotka tuskin käyvät enää edes suihkussa vauvan syntymän jälkeen, vaan haahuilevat kotosalla hiukset rasvaisina yöpaidassa huolimatta siitä, mikä vuorokauden aika on. Ja sitä siis jatkuu niiden ekojen "mullistavien" viikkojen jälkeenkin. Onko se sitten oikeaa auvaperheen elämää, ettei välitetä enää muista tai itsestä, vaan pelkästään siitä vauvasta? Tekeekö se jostain huonon äidin, jos äiti haluaa edelleen vauvasta huolimatta pitää itsestään, kunnostaan ja omasta hyvinvoinnistaan huolta? Tai tekevätkö vanhemmat suurenkin virheen, jos he lapsen saannin jälkeen menevät silloin tällöin vaikka kahdestaan ulos syömään ja pitävät näin hyvää parisuhetta yllä?

No, siinähän sitä tulikin

Ihanan aurinkoista ja syksyisen raikasta päivän jatkoa teille kaikille!

 

Mahdoton miten kovasti täällä on keskusteltu. =)

Minulla kävi eilen eräs ystävä kylässä, pienen tyttönsä kanssa...tämä nainen odottaa jo toista lastaan.Minulle tuli niin outo tunne että olenko minä hieman kateellinen...toisaalta sellainen outo helpottuneisuuden tunne että luojan kiitos minä en ole raskaana eikä minun tarvitse huoltaa pientä lasta siinä sivussa.Oli tämä pikkutyttö kuinka herttainen tahansa niin minulle ei tullut pakonomasta tarvetta tai tunnetta saada itselleni samanlainen. Höh...mitähän minä nyt yritän tässä sanoa?

Varmaan vain koetan ymmärtää itseäni ja tunteitani...Olen muistaakseni jo sanonutkin etten ole koskaan ennen haaveillukaan lapsen saamisesta.No siellä se kummittelee tämän vauvakuumeen perukoilla se "entinen" minä. Se tunne tulee joskus niin selvänä etten missään nimessä tahdo vauvaa.Ja sitten toisinaan se on niin itsestään selvää että tahdon tahdon.

Luulen että minun on hyväkin tässä nyt tutkiskella itseäni ja tunteitani sen muutaman vuoden, etten tee sitä lasta ja sitten ala ajattelemaan etten sitä olisi tahtonutkaan.Kun kuitenkin siitä olen varma, että jos minä sen lapsen teen, niin sen täytyy olla haluttu ja toivottu.Sen pitää saada kokonainen äiti ja perhe, isäkin joka on hommassa kokonaisvaltaisesti mukana sydäntään myöten.Kun ei hän nyt(mieheni siis) ole vielä halukas sitä lasta hankkimaan.

Tämmöisissä mietteissä tänä kauniina syksy päivänä, ei sen kummempaa..Mukavaa juttustelua vaan jatkossakin.Kiva täällä on käydä juttelemassa ja lukemassa. =)

 

Leena: Mullakin on semmonen haamupeikko taustalla, joka vankasti pitää kiinni siitä ajatuksesta, etten koskaan halua lapsia. Välillä ne ajatukset purkautuu kovastikin ulos suustani. Mutta sitten toisaalta ajattelen asiaa myös niin (nykyisin) että jos niitä lapsia haluan, teen ne nyt enkä neljäkymppisenä.

Oikeastaan en pidä toisten ihmisten lapsista enkä vauvoistakaan. Jos mulla olisi oma, se olisi varmasti kultaakin kalliimpi. Minun omani. Meidän. En välttämättä edes näe itseäni äitinä, joka uhraa kaiken ajan omalle lapselleen, unohtaen itsensä ja minuutensa matkan varrelle.

Kyllä sitä on kaikenlaisia ajatuksia päässä. Mutta tosiasia on myös se, että koskaan ei voi tietää, miten asiat lutviutuu.

Me suunniteltiin jo työkaverin kanssa tänään, että voitais aloittaa yritys samoihin aikoihin, niin voitais sitten olla kilvan töistä poissa, kun onhan sitä pahoinvointia sun muuta, mistä varoitellaan. Että tämmöstä.

 

matkailijarouva: on tuossa kyllä jotain perää, kun puhuit ulkomaalaisten ystäviesi huomanneen, kuinka suomalaislasten (ei tietenkään kaikkien) annetaan riekkua ja juoksennella levottomasti ravintoloissa jne. Varsinkin Etelä-Euroopan maissa (olen itsekin siellä asunut) ravintoloissa käyminen koko perheen ja lasten kanssa on niin tavallista, että lapset oppivat jo alusta alkaen kuinka ravintoloissa käyttäydytään. Toki vanhemmilla on merkittävä rooli siinä, millaisia tapoja lapsilleen opettaa ja mitä lapsiltaan edellyttää. Kasvattajia voi kuitenkin olla lapsen arkielämässä monta (isovanhemmat sun muut), joten kasvatusvastuu ei jää yksin vanhempien tai äidin kontolle, kuten monesti Suomessa jää. Mutta jos nyt ei ihan pikku vauvoista puhuta, niin olen ehdottomasti sitä mieltä, että monet suomalaiset (ketään henkilökohtaisesti syyllistämättä) vanhemmat eivät enää uskalla kasvattaa lapsiaan tai eivät jaksa sitä jatkuvaa rajojen vetoja ja niistä kiinni pitämistä. On helpompaa vaan antaa lapselle periksi, kuin kohdata se vääntäminen, joka seuraa konfliktitilanteissa. Ja meillä Suomessa ajatellaan kaikki asiat niin induvidualistisesti. Ollaan niin tärkeitä siitä, että jokainen saa olla oma yksilönsä ja toteuttaa itseään ja bla bla bla... Kuitenkin lapselle turvallisuuden tunteen tuo nimenomaan se, että on selkeät rajat ja että hän on osa yhteisöä; että hän kunnioittaa myös muita aikuisia ja ympäristöään, ja ottaa vastuun tekemisistään sitä enemmän mitä isommaksi hän kasvaa. Palatakseni vielä ravintolakäyttäytymiseen, ilman muuta lapsille kuuluu opettaa kuinka ravintolassa ym. paikoissa käyttäydytään, eikä anneta riehua. Se on sitten eri juttu, jos on pieni vauva, joka itkee.

Äh, intoudun aina paasaamaan tästä kasvatusasiasta... Sori vaan... Näen vaan jatkuvasti työssäni niitä epäkohtia, mitä epälooginen tai lepsu "vapaa" kasvatus saa aikaan, ja siksi tämä aihe saa aina tunteet pinnalle...

 

Olen seurannut keskustelua lapinakymattomana tahan asti, ja todennut taman ketjun olevan hyvinkin sopiva omaan tilanteeseeni. Nyt kommentoin kuitenkin, kun mielestani edellisissa teksteissa on huomautettavaa.

Aiemmin joku puhui, miten muualla Euroopassa on lahtokohdat vauvan kanssa olemiseen ihan erilaiset kuin Suomessa. Ei taalla Keski/Etela-Euroopassa ole sen useimmin mitaan sukulaisia samassa kylassa asumassa kuin Suomessakaan. Kylla taalla kaikki nuoret, jotka ovat opiskelemaan lahteneet, joutuvat yleensa eroon suvustaan, eika suvun luokse ole yleensa helppo palata, koska nykyisin tyot ovat suurkaupungeissa ja vain vanhemmat ja kokeneemmat tyontekijat siirretaan firmojen puolesta pois suurkaupungeista esim pienempiin kaupunkeihin meren aarelle. Nuoret joutuvat toihin sinne minne maarataan, ja minne on yleisesti vahiten halua, eli suurkaupunkeihin.
Kaikki tuttavaperheeni, joilla on lapsia ovat kaukana muusta suvusta. Heidan lapset kulkevat vanhempien mukana tuttavavisiiteilla, ostosreissuilla, matkoilla jne. Elama ei ole loppunut lapsensaamiseen.

Toinen asia mika taalta nakokulmasta arsyttaa suunnattomasti, on suomalaisten pilkanteko takalaisia aitiyslomia kohtaan. Maailmassa kun ei ole kuin muutama maa, jossa on Suomen kaltainen/pituinen aitiysloma, ja siella/taalla muualla selvitaan kuitenkin ihan hyvin lyhyemmillakin lomilla. Odotan jo kauhistuneena kommentteja Suomesta, siina vaiheessa kun tuttavilleni selviaa, etta minulla tulee olemaan vain 4kk aitiysloma, ja jonka jalkeen tulen palaamaan toihin ja lapsi menee ihan julkiseen hoitoon. Pitakaa oma 11kk lomanne tyytyvaisena, ilman tarvetta pilkantekoon muiden maiden systeemeja kohtaan. En minakaan ilku suomen alhaisesta palkkatasosta (ainakin omalla alallani). Jokaisessa maassa kun on omat hyvat ja huonot puolensa, ja toisille huonot puolet voivat olla jopa hyvia.

 

euroopasta: kovin erilaiset kokemukset sinulla on suvun osallistumisesta lapsen hoitoon kuin itselläni, mutta ehkä tämä osoittaa vaan sen, että eri maissa on vähän eri systeemit, eikä voida yleistää "eurooppalaiseksi" tai "etelä-eurooppalaiseksi" tavaksi jotakin. Ja ehkä tietyn maankin sisällä on eroja: Kasvukeskuksissa asuvien ihmisten ei tarvitse lähteä opiskelun tai työn perässä pois synnyinseudultaan.

Ei täällä kukaan ole pilkannut muiden maiden äitiyslomia. Mutta varmasti herättää tunteita monissa tuo 4 kk äitiysloma. Minua kiinnostaisi ainakin tietää, että aiotko palata ihan kokopäivätyöhön heti 4 kk äitiysloman jälkeen? Ja millainen julkinen hoito lapsella tulisi olemaan (onko verrattavissa suomalaiseen päiväkotiin ja kuinka iso ryhmä hoitopaikassa on)?