Hyviä neuvoja kaivataan!

Meillä on toisinpäin. Mies haluaisi lapsen ja minä en ole siihen valmis, en tiedä haluanko koskaan lapsia. Meillä onneksi on vielä aikaa, olemme vasta hivuttautumassa elämämme neljännelle kympille, joten ei ihan vielä ole pakko olla valmis.

Lasten hankkiminen, se saako niitä, haluaako niitä ja kaikki muut kysymykset ovat varmasti kaikille, jotka niitä miettivät, arka aihe. Minusta tuntuu, että vaikka mies muotoilisi asian miten tahansa, koen sen painostavana. Vaikka hän vain pysähtyisi mainosta selatessaan vauvatarvike-sivulle ihan hetkeksi, se saattaa tuntua painostavalta. Tiedän, että hän haluaa ja on kamala katsoa sitä vierestä, kun itse tietää ettei ole siihen ainakaan vielä valmis, ei välttämättä koskaan. Kai tämä on vähän sama juttu kuin seksuaalinen haluttomuus. Mitä enemmän toinen tuo omaa halukkuuttaan esille, sitä vähemmän se haluttomampi osapuoli haluaa, koska kokee asian pakottavana eikä haluttavana. En osaa sanoa, mikä minut saisi haluamaan lasta. Toivoisin jopa että se vauvakuume iskisi minuun, jotta mieheni voisi sen kovasti haluamansa lapsen saada.

 

"Orava" Minäkään en maailman menosta tiedä minne se on menossa, minäkään en ole koskaan tätä ennen haaveillut enkä halunnut lasta.Mutta sen tiedän ettei vauvakuumetta voi hankkia mitenkään, siihen tavallaan vain sairastuu se kaiketi kuvaa sitä parhaiten, sille ei mahda mitään jos se iskee. Ja oudoimpia piireitä tässä vauvakuumeessa on se, etteivät toisten lapset/vauvat vieläkään ole mielestäni ihania ja söpöjä eivätkä aiheuta minulle mitään halua ottaa heitä syliin yms.Mutta se valtava halu saada oma vauva oman miehen kanssa on pakottava. =)

Aionkin nyt toimia niin, että otan asian puheeksi ihan kunnolla enkä vihjaile enkä kiusoittele enempää.Asia puhutaan ja tehdään päätös, sitten siitä ei puhutakaan enää toviin jos päätämme odottaa vielä niin odotetaan ja jos päätetään toimia niin toimitaan.Itselleni olisi mieluisempaa jo toimia, kun tuntuu että oma keho olisi siihen niin valmis, tuntuu että sitä vain vanhenee ja jaksaminen muuttuu vaikeammaksi vuosien myötä.

 

viisikymppinen mies ei ole mitenkään liian vanha isäksi. Kaikki asianne ovat hyvin, ja ap:n asenteesta ja parisuhteesta tulee erittäin hyvä kuva tässä. Eli kypsyyttä siihen vaativaan tehtävään löytyisi. Asiat ratkeavat tosiaan parhaiten kiirehtimättä, vaikka vuoden, pari voi hyvin antaa olla, olette nuoria mielestäni.

 

Kirjoitit kauniisti, kiitos. =)

 

Leena, ihan uteliaisuudesta kysyn, minkä ikäinen itse olet?

 

Sille tosiasialle ei kukaan mahda mitään, että mies alkaa olla 5ov mutta eikö elämä ole tarkoitettu elettäväksi? Ja luulisi sen perheen olevan juuri elämistä.

No ehkä sinä luulisit, mutta jos kuuluu niihin ihmisiin, joita yksinkertaisesti lisääntyminen ja lapsiperhe-elämä ei voisi vähempää kiinnostaa, näkemys on lähinnä päinvastainen: Lapsi on pallo jalassa, joka estää elämisen [sellaisena kuin sen itse haluaa kokea - ilman lapsia].

Sille, joka lasta aidosti haluaa, lapsen tulo on tietysti toiveiden täyttymys ja toivottavasti lapsiperheen arki myös antoisaa ja tyydyttävää. Mutta jos lasta ei halua, ko. skenaario on lähinnä painajaismainen.

Ota tosiaan asia selkeästi puheeksi, jos vaikka mies osaisi artikuloida, miten hän asian oikeasti kokee. Yritä kannustaa häntä rehellisyyteen, ettei hän sinun tunteitasi säästääkseen jättäisi asiaa roikkumaan "ehkä joskus" -tyyliin, JOS hän vilpittömästi kokee että lapset ovat täysin ei-toivottu asia hänelle nyt ja tulevaisuudessa.

 

Muutitte siis yhteen ennen kuin puhuitte näin tärkeästä asiasta? Nyt olisi uskallettava puhua. Voit kertoa siitä, mitä lapsi sinulle merkitsisis ja miksi. Todennäköisesti miehesi ei sitä tiedä. Hän on ottanut heittosi vain vitsinä eikä todellisena asiana.

Miehelle voi esittää jatkokysymyksiä. Äläkä vaadi vastausta heti. Keskustelkaa nyt kunnolla ja sopikaa palavanne asiaan kymmenen päivän kuluttua. Mitä tilannekatsaus tuo silloin? isoissa asioissa ihmiset tarvitsevat yleensä miettimisaikaa ja sopeutumista.

 

Kuule Leena, nyt kannattaisi ottaa nuket esille, ja alkaa niiden kanssa leikkimään vauvaleikkejä. Niin hiljainen mies ei varmaan ole etteikö tuohon jotain sanoisi. Siitä olisi helppo jatkaa keskustelua. Olen miettinyt millaista elämämme olisi, jos meillä olisi oikea vauva. Tahdotaankohan me molemmat tulla vanhemmiksi. Siitä sitten jatkatte keskustelua millaista vanhemmuus olisi ja mitkä asiat muuttuisi.
Mistä sitä tietää vaikka mies innostuisi asiasta.

 

Se ei silloin tullut mieleenkään keskustella vauva asioista, siis ennen yhteenmuutoa...ja mitäpä se olisi auttanutkaan kun en silloin halunnut lapsia.En ole koskaan ennen halunnut.

Sivupersoona...jos alkaisin leikkimään nukeilla mieheni varmaan tilaisi minulle ajan mielenterveysklinikalle tms. =/

Juu eli nyt odottelen sopivaa hetkeä ottaa tämä lapsi asia esille...kun en minä sitä aivan tavalliseen ruokapöytäkeskusteluun tahdo sisällyttää.Joku ilta vaikka kun katsotaan telkkaa vois toimia.Kun vain osaisin asettaa sanani oikein.

 

Eikö mies olekaan huumorintajuinen.

Sitten se vaan on rohkaistava mieli, ja aloitettava siitä asiasta puhuminen. Olen miettinyt minkälaista vauvan kanssa eläminen olisi ja halutaanko me molemmat saada semmoinen pikkuinen. Miehen reaktioista on sitten kiinni miten jatkatte keskustelua.

Mikä siinä kysymisessä pelottaa? Sekö mahdollinen kielteinen vastaus.

Jos oikein kovasti pelottaa, niin voihan sen kysymisen tehdä pimeässä peitonalla.=)

Jos mieheltä tulee ehdoton kielteinen vastaus, niin siihen voi vastata. No en minäkään, kunhan vaan kyselin mielipidettäsi.
Tietysti siinätapauksessa, jos hyväksytte miehen vastauksen on se sitten kumpi tahansa.

Telkkua katsoessa kannattaa aloittaa. Laitappa tv kiinni, minulla on nyt hyvin tärkeää asiaa.

Huumoria voi sisällyttää myös kysymyksiin. Ainakin aloitusvaiheessa.

Meillä kylläkin keskustelu aloitettiin niiden hellien hetkien aikana. Päädyttiin samaan lopputulokseen. Unohdettiin ehkäisy, ja kas kummaa niin alkoi vauveleita ilmaantumaan.

 

Mutta pelottava ajatus, että hän heittää viimeisenkin mahdollisuuden pois saada oma perhe ja lapsi, kun on jo noin kauan ollut ilman sitä.
...
Sille tosiasialle ei kukaan mahda mitään, että mies alkaa olla 5ov mutta eikö elämä ole tarkoitettu elettäväksi? Ja luulisi sen perheen olevan juuri elämistä.

Miten tässä nyt loistaa semmoinen ajatus takana, että SINÄ tiedät paremmin, kuinka MIEHEN pitäisi elää elämänsä? Eli sinulla on jokin oikeus määritellä, että on huono asia olla ilman lapsiperhettä, tai on huonoa elämää elää ilman lapsia. Ei ole sinun asiasi pelätä miehen puolesta, että hän "heittää pois mahdollisuuksia" tai "jättää elämänsä elämättä". Jos ihminen ei halua lapsia, olisi päinvastoin mahdollisuuksien hukkaamista TEHDÄ niitä lapsia, ja siinä samalla se OMAN NÄKÖINEN elämä jäisi elämättä. Se, että sinulle on tullut vauvakuume, ei tee sinusta mitenkään viisaampaa tai anna oikeutta määritellä muiden ihmisten elämää.

Oletko muuten ottanut huomioon, että mies jää eläkkeelle viimeistään silloin, kun lapsenne olisi noin 15 vuotias? Eli juuri pahimmassa rahankulutusiässä. Ja kuinka hyvin eläkeikäinen pappara sopeutuisi teini-ikäisen kanssa samaan talouteen, tai edes viisikympppisenä valvomaan mahdollisesti vuosikausia? Ei kuulosta kovin realistiselta. Pikemminkin siltä, että miehelläsi on montakin hyvin perusteltua ja loogista syytä olla tekemättä lapsia (vaikkakin pelkkä "en halua" on täysin validi syy sekin) kun taas sinulla on pelkkä "kun mä haluun".

 

En halua ja haluan, kumpikin yhtä löyhäisiä perusteluja.

Tiedän monta miestä jotka ovat vasta viisikymppisinä tulleet isiksi ja saaneet useammankin lapsen, että kyllä se toisilta käyttää.Ja näyttävät vielä nauttivan osastaan.

Sain "jokainen päätääköön oman elämänsä tekijät" kirjoittajan tekstistä sellaisen käsityksen että olisin jotenkin pakottamassa miestäni hankkimaan sen lapsen kanssani.Tästä ei ole kysymys, en halua pakottaa enkä manipuloidakaan häntä.Tahdon päästä selvyyteen mitä hän haluaa ja keskustella aiheesta huutamatta, inttämättä ja mököttämättä, kaikessa rauhassa ja sovussa.

 

En halua ja haluan, kumpikin yhtä löyhäisiä perusteluja.

Ehkä niin, mutta vastentahtoisesti vanhemmaksi pakotettu ei ole hyvä isä tai äiti. Etsi itsellesi sellainen (ikäisesi) mies, joka haluaa lisääntyä kanssasi. Nykyinen on siihen jo omasta mielestäänkin liian vanha.

 

Se selvyyteen pääseminen toisen haluista ei onnistu täällä palstalla jaarittelemalla. Ja vaikka täällä kuinka jaellaan hyviä neuvoja, ei keskustelu miehesi kanssa välttämättä kulje ollenkaan samoja latuja.

Mietipä asiaa myös lapsen (ja isän) kannalta. Sanoit miehesi olevan yli viidenkymmenen. Siis, kun lapsi on rippikoulussa, niin isä kuuluu vähintään 65:sten kerhoon. Kun juhlitaan ylioppilasjuhlia tai menee armeijaan, vietetään isän 70-vuotisjuhlia.

 

En halua ja haluan, kumpikin yhtä löyhäisiä perusteluja.

Ehkä niin, mutta vastentahtoisesti vanhemmaksi pakotettu ei ole hyvä isä tai äiti. Etsi itsellesi sellainen (ikäisesi) mies, joka haluaa lisääntyä kanssasi. Nykyinen on siihen jo omasta mielestäänkin liian vanha.

Niin, ja lisäksi lapsesta voi tulla tyhmä
http://tiede.fi/uutiset/uutinen.php?id=3704

 

En halua ja haluan, kumpikin yhtä löyhäisiä perusteluja.

Mun mielestä ainoat oikeat perustelut. Kaikki muut voidaan kumota, eikä kukaan oikeasti lapsia haluamaton tee lapsia siksi että tarvitaan veronmaksajia tai vanhustenhoitajia, eikä kukaan lapsia haluava jätä niitä tekemättä sen takia että pallolla alkaa olla jo pirun ahdasta tai koska lapsiin menee rahaa, vaivaa ja aikaa.

 

En halua ja haluan, kumpikin yhtä löyhäisiä perusteluja.

Ehkä niin, mutta vastentahtoisesti vanhemmaksi pakotettu ei ole hyvä isä tai äiti. Etsi itsellesi sellainen (ikäisesi) mies, joka haluaa lisääntyä kanssasi. Nykyinen on siihen jo omasta mielestäänkin liian vanha.

Voi pyhä sylvi sentään, vaikka jo eilen sen kirjoitin niin toistetaan nyt uudemman kerran, etten minä tahdo miestäni pakottaa mihinkään! Ja mielestäni mies on paljon muutakin kuin siitokseen käytettävä yksikkö, hyi olkoon...enkä todellakaan aio vaihtaa hyvää miestä sen takia ettei hän kenties tahdo tehdä lapsia. En minäkään mikään emakko ole, joka haluaa vain yhden päämäärän elämälleen; lisääntymisen. En todellakaan.

Selvennetään siis vielä kerran, sen pitää olla yhteinen päätös jos päätämme hankkia sen lapsen...kummankin pitää sitä haluta ja haluta tosissaan, sekä rakastaa ja huolehtia siitä lapsesta.

 

En halua ja haluan, kumpikin yhtä löyhäisiä perusteluja.

Tiedän monta miestä jotka ovat vasta viisikymppisinä tulleet isiksi ja saaneet useammankin lapsen, että kyllä se toisilta käyttää.Ja näyttävät vielä nauttivan osastaan.

Sain "jokainen päätääköön oman elämänsä tekijät" kirjoittajan tekstistä sellaisen käsityksen että olisin jotenkin pakottamassa miestäni hankkimaan sen lapsen kanssani.

Ei kai sillä ole mitään merkitystä, mitä joku tuttavasi tekee tai miten he kokevat lisääntymisen? Jos MIEHESTÄSI tuntuu, että hän ei jaksa enää tuossa iässä lapsiperhe-elämää, ei sitä voi kumota millään "mutta kun naapurin Erkkikin teki lapsia vielä kuusikymppisenä ja hyvin jaksoi". Ei se sinun miehesi jaksamista lisää. Ja vaikka afrikassa lapsia elätetään dollarilla kuussa (tai naapurisi elättää kymmenen lasta työttömyyskorvauksilla tms.) ei se auta mitenkään siihen, jos miehesi kokee että lapsen vaatima taloudellinen panostus on HÄNELLE liian suuri. Älä mitätöi hänen tuntemuksiaan ja kokemuksiaan vertaamalla niitä jonkun muun ihmisen kokemuksiin. Kaikkien tunteet ovat yhtä tärkeitä, etkä voi mitätöidä niitä kertomalla miten muut ihmiset ovat jonkin asian kokeneet.

Minun käsitykseni ei ole, että olet pakottamassa, vaan että jostain syystä pidät omaa mielipidettäsi ja arvomaailmaasi parempana ja oikeampana kuin miehen. Ei sinulla ole mitään oikeutta sanoa, mikä on miehellesi hyvää elämää ja mikä ei. Tai yrittää "pelastaa" häntä lapsettoman elämän kurjuudelta.

 

Ei osaa sanoa tuohon juuri mitään. =( Tarkoituksella en ainakaan pidä omaa mielipidettäni parempana, alitajuisesti kenties? Se voi hyvinkin olla totta...osaan olla dominoiva luonne...olen yrittänyt luopua siitä ominaisuudesta ja se ei ole helppoa se.

Enkä kyllä ole varma siitäkään, että onko lapsiperheen elämä sitten mitenkään parempaa kuin lapsettoman perheen elämä...yhtä laillahan se elämää on oli lapsia tai ei.Mutta siitä olen varma että jonkinlainen "jatkumo" on elämällä jos on lapsia, jos ei ole lapsia niin tuntuu että sitä vanhana ja raihnaisena unohtuu vain jonnekin, homehtuu vanhainkotiin eikä puhelinmuistiossa ole ainoatakaan numeroa jonne joku voi soittaa kun kuolema korjaa. =(

 

...jos ei ole lapsia niin tuntuu että sitä vanhana ja raihnaisena unohtuu vain jonnekin, homehtuu vanhainkotiin eikä puhelinmuistiossa ole ainoatakaan numeroa jonne joku voi soittaa kun kuolema korjaa. =(

Sehän on vain hyvä, ettei kukaan tule surulliseksi ja jää kaipaamaan. ;D

 

...jos ei ole lapsia niin tuntuu että sitä vanhana ja raihnaisena unohtuu vain jonnekin, homehtuu vanhainkotiin eikä puhelinmuistiossa ole ainoatakaan numeroa jonne joku voi soittaa kun kuolema korjaa. =(

Sehän on vain hyvä, ettei kukaan tule surulliseksi ja jää kaipaamaan. ;D

Olen vapaaehtoisesti lapseton, ja ehkä oudoin kommentti mitä olen kuullut (useammin kuin kerran!) on: "Ajattele, sitten kukaan ei käy sun haudalla".

Siis haloo mitä?! Paljonko mä montussa maatessani siitä tiedän, vaikka itse Paavi seisoskelisi mun haudan vierellä vollottamassa päivät pitkät? Mä en tajua mitä "epäitsekästä" (joka siis liitetään aina tähän lasten haluamiseen) on siinä, että haluaa ihmisiä ympärilleen SUREMAAN ja ITKEMÄÄN kun itselle alkaa lähtö häämöttää. Toisin sanoen haluaa tuottaa tuskaa rakkaimmilleen!

Ei aukee tämä logiikka mulle ei. Itsekkyyden sijasta puhuisin oman tärkeyden pönkittämisestä, kaipa se joitakin ihmisiä pelottaa kun alitajuisesti kuitenkin ymmärtää, että oma lähtö ei tätä maailmaa loppujen lopuksi heilauta suuntaan eikä toiseen. Mieltä helpottaa jos edes JOKU jää perään vollottamaan.

 

...jos ei ole lapsia niin tuntuu että sitä vanhana ja raihnaisena unohtuu vain jonnekin, homehtuu vanhainkotiin eikä puhelinmuistiossa ole ainoatakaan numeroa jonne joku voi soittaa kun kuolema korjaa. =(

Sehän on vain hyvä, ettei kukaan tule surulliseksi ja jää kaipaamaan. ;D

Olen vapaaehtoisesti lapseton, ja ehkä oudoin kommentti mitä olen kuullut (useammin kuin kerran!) on: "Ajattele, sitten kukaan ei käy sun haudalla".

Siis haloo mitä?! Paljonko mä montussa maatessani siitä tiedän, vaikka itse Paavi seisoskelisi mun haudan vierellä vollottamassa päivät pitkät? Mä en tajua mitä "epäitsekästä" (joka siis liitetään aina tähän lasten haluamiseen) on siinä, että haluaa ihmisiä ympärilleen SUREMAAN ja ITKEMÄÄN kun itselle alkaa lähtö häämöttää. Toisin sanoen haluaa tuottaa tuskaa rakkaimmilleen!

Ei aukee tämä logiikka mulle ei. Itsekkyyden sijasta puhuisin oman tärkeyden pönkittämisestä, kaipa se joitakin ihmisiä pelottaa kun alitajuisesti kuitenkin ymmärtää, että oma lähtö ei tätä maailmaa loppujen lopuksi heilauta suuntaan eikä toiseen. Mieltä helpottaa jos edes JOKU jää perään vollottamaan.

Juuri noin!

 

Just joo tais mennä hakusalle nyt, pointti oli olevinaan se että ihmisellä on minun mielestäni hyvä olla perillisiä.

 

Just joo tais mennä hakusalle nyt, pointti oli olevinaan se että ihmisellä on minun mielestäni hyvä olla perillisiä.

Ai mistähän syystä on hyvä olla perillisiä? Minulle ainakin on aivan samantekevää, mitä kuolemani jälkeen tapahtuu rahoilleni ja omaisuudelleni...

 

...perillisiä, jotka tappelevat sitten siitä Arabian kannusta ja muistelevat lapsuuden traumojaan ja arvostelevat kasvattajaansa vielä vuosikymmenienkin kuluttua.