Moikka!
Olen tässä seurannut loppukeväästä keskusteluanne saaden ah, niin tarpeellista vertaistukea (kiitos siitä jo nyt!), ollen kuitenkin päättämätön siitä, liitynkö mukaan vai en.. (En ollut rekisteröitynyt ennen tätä päivää tänne lainkaan.)
Tuntuu vaan, että täällä mennään niin samoissa vaiheissa, kuin mekin tahattoman lapsettomuuden kanssa, että olisi mukava liittyä seuraan.
Vaikka pakko myöntää, että välillä tuntuu, että olis parempi vaan unohtaa koko asia, kaikki miettimiset, asiasta lukemiset ja nämä keskustelupalstat.. Mutta minkäs sitä itselleen mahtaa. Toisinaan on vaan pakko roikkua lukemassa kannustavia, toisinaan taas masentavia kirjoituksia, aina kulloisenkin mielialan mukaan..
Mutta tiedän, että tiedätte, mitä tarkoitan! Sehän tässä parasta onkin!
Siis omia tietojani, muistankohan mitä kaikkea ootte kirjotellu ylös..
Ikää tällä hetkellä
24v, miehellä 27. "Yritys" aloitettiin
12/2011 hirmuisessa jännityksen huumassa vähän "salaa", kiherrellen onnessaan, josko tärppäiskin, vaikkei kiire ollutkaan. Silloin siis jätettiin vaan ehkäisy pois, ei sen kummempaa yritystä tosissaan. Nyt on sitten menossa jo
yk 20.. Huh huh..
Hoitoihin päätin hakeutua opiskeluterveydenhuollon kautta (ei siellä siis muuta tehty, ku varattiin aika gynelle terveyskeskukseen ja lähetettiin verikokeisiin prolaktiinia mittaamaan) maaliskuussa -13. Terveyskeskuksessa käytiin alkukäynnillä miehen kanssa huhtikuussa. Siemenneste tutkittiin ja priimaa on. Omat prolaktiinit matalalla ja tutkittiin eri vaiheessa kiertoa uudestaan. Edelleen matalat. Epäillään siis, ettei ovulaatiota tapahtu ainakaan joka kierrossa, ja lähete naistentautien polille kesäkuuksi ja klamydiatesteihin kaiken varalta taas kerran. Polilla, kuten terveyskeskuksessakin, ultrat ok. Taas uuteen prolaktiiniverikokeeseen, samalla keliakiakoe ja määräys munanjohdinten aukiolotutkimukseen.
No se oli tänään ja auki on. Myös keliakia ok, kuten tiesin olevankin. Mutta se prolaktiini vaan on liian matala edelleen. Siispä ihan odotetusti määrättiin clomeja, jotka aloitellaan sitten ensi kierrosta kp 3-7 ja folliultrassa tarkistetaan tilanne kp12.
Siinä kai kaikki fyysinen puoli, henkinen onkin sitten ihan eri asia.. Yhtään plussaa ei ole kuulunut, mutta pari epämääräistä keskenmenoepäilyä oli itsellä ihan ekoina yrityskiertoina. Mutta niitä ei saatu kiinni, joten virallisesti ei ole tapahtunut mitään. Oma keho tuntuu petturilta, joka ei ollenkaan ymmärrä sydämen kaipausta. Eikä tästä johtuvaa tummaa mielialaa tunnu aina ymmärtävän mieskään. Hänellä ei ole niin kiire, ei tunnu, että tässä nyt olis vielä mitään vakavaa vaivaa, vaikka ei ole tärpännytkään jne. Eihän se vika hänessä nyt sitten olekaan, vaan minussa!
Positiivisesti kun täytyy ajatella, niin onhan se mahtavaa, että putket on auki, ja mahdollisuus raskauteen on sitä kautta olemassa. Jostain syystä erityisesti tänään tuon aukkarin jälkeen ei vaan hymyilytä. Miten sitä osaakin ajatella asian tässä vaiheessa jo niin, että tokko noistakaan on mitään apua ja ekassa clomikierrossa on kuitenkin sitten liikaa folleja tai ei yhtään tai jotain muuta häikkää.. Ja sitten, vaikka oliskin se mahtava folli, ja munasolu kypsyis (Ekaa kertaa eläissänikö?? No mahtaa tuntua sitten tosi omituiselta näihin nykyisiin "ovulaatioihin" verrattuna..), niin onhan siinä sitten miljoona muuta mahdollisuutta epäonnistua..
Kaiken hyvän päälle rakas veljeni ilmoitti ensimmäisen lapsen ollessa hieman yli vuoden, että hupsista, heille on tulossa syysvauva, vaikka ajattelivat, että imetys toimisi ehkäisynä.. Samalla viikolla oltiin me käyty alkukäynnillä ja tunteet oli jokseenkin pinnassa uutisen kuullessa.. Olen kyllä onnellinen heidän puolestaan. Sen verran vielä tässä vaiheessa kykenee. Mutta kun puhe kääntyi siihen, kuinka helposti veljen vaimo tuli raskaaksi, että hups vaan, niin itku meinasi tulla kahvipöydässä.. He ovat vielä lähes kymmenen vuotta meitä vanhempia, näitä nykyaikana yleisessä lapsensaanti-iässä olevia päälle kolmekymppisiä. Oma tilanne tuntuu vaikealta kertoa edes äidille, koska osittain pelkään, että sieltä tulee noottia juuri tämän opiskelijastatukseni takia. Vaikka eipä se enää paljoa paina, valmistuminen lähenee, joko jouluna tai ensi keväänä..
Kylläpäs meni taas masisteluksi. Toisinaan onnistun olemaan todella positiivisellakin päällä ja jopa olemaan ajattelematta koko lapsiasiaa! Elämässä on onneksi muutaki, jolla voi mielensä ja kalenterinsa täyttää!
Terveisin Siiseli_