*Helmikuun piinailijat*

Ihanaa Ulpu!! Onnea onnea onnea!! Saimme sen parhaan mahdollisen esimerkin onnistumisesta, vaikka matkalla alkoi jo näyttää epäilyttävältä. Tämä kasvattaa niin meidän muiden uskoa ja antaa voimia jatkaa. Tuolla plussalla, pienellä punaisella viivalla on uskomaton voima. Hetkessä kaikki suru ja tuska tuntuu niin vähäiseltä sen rinnalta..

Sahrami ja Nippe, yölliset pohdiskelunne kolahtivat täälläkin. Välillä tuntuu, että sekoaa näiden ajatusten, tunteiden ja odotusten ristitulessa. Ei sen vähempää itse kuin lähellä olevat ihmisetkään kestä näitä surun tuntemuksia. Siitä täytyy päästä nopeasti pois, keksiä keino saada mieli positiivisemmaksi.. Miksi? Jotta pystyisi ylipäätään toimimaan yhteiskunnan odotusten mukaisesti? Jotta elämä olisi helpompaa? Kenelle, itselle vai muille? Ja millä tavalla helpompaa? Suru on meillä kuin sairaus, ja ilmeisesti ilo sen vastakohtana terve olotila. Mutta eihän ihminen, joka ei pysty tuntemaan surua ole terve... Ajatelkaa kulttuureja, joissa surraan päiväkausia itkulauluin, vaikerruksin, yhdessä. Surun ja menetyksen ilmaisu on se päätarkoitus - kokoonnutaan yhteen vaikertamaan.. meillä sellainen koettaisiin epäterveeksi, surra pitää vähän niinkuin piilossa,ettei rasita muita.. :ashamed:

Onneksi meillä on toisemme. Kirjan kirjoittaminen näistä tunteista ja kokemuksista olisi loistava ajatus - ehkäpä jonain päivänä joku kokoaa nämä ajatukset yhteen ja ravisuttaa sitä tabua, mikä lapsettomuus valitettavasti on..

:heart:

 

Kiitos Miru, Sahrami ja mmm! :hug:
Voitteko kuvitella miltä tuntuu, kun saa vetää henkeä niin että on helppo olla. Sydämellä on ollut niin valtavan painava taakka ja nyt se alkaa ilon kyynelten saattelemana lähteä pikkuhiljaa pois. En muista koska viimeksi on koko elämä näyttänyt näin valoisalta. Olo on niin kevyt, että pää pilvissä. Tänään en edes yritä laskeutua maan pinnalle.
Anteeksi kun vaan tätä omaa hehkutusta, mutta sallinette sen tälläisen ihmeen sattuessa. :heart:

 

Nyt löytyi kone alle ja koitan pikkasen rustata jotakin takaisin teille ihanaiset. =)

Miru, kiitos ihanasta tuestasi. :hug: Ja musta on myös uskomattoman hienoa, että tämä on paikka, jossa meidän ei tarvitse esittää sen onnellisempaa, iloisempaa, positiivisempaa tai mitään muuta kuin mitä milläkin hetkellä olemme. Oman sisäisen olotilan peittäminen ja kätkeminen ja näiden kaikkien ajatusten kätkeminen "salaisuudeksi" on todella raskas taakka, ja olen vakaasti sitä mieltä, että sitä kätkemistä ei kukaan jaksa loputtomiin. Ja mä en pelkää kertoa teille kaikista tunteistani ja siitä epäuskosta ja toivon loppumisesta ja siitä mustasta möykystä, joka tuolla sisällä kasvaa kasvamistaan. Ja ehdottomasti jaan ajatuksen, että tämä olisi meille kaikille paikka viljellä puujalkoja sekä myös kertoa siitä, millaiselta meistä oikeasti tuntuu ja mitä vaikutuksia tällä yhteisellä projektilla meihin jokaiseen on. Tällä viikolla olin vaan itse eniten "pettynyt" omaan suoritykseeni, ja siihen, etten pysty uskomaan Lantun ja Nauriin kehittymiseen. Miten mun oma usko ja toivo voi loppua, vaikkei siihen ole oikeita syitä edes vielä?? :headwall: Kuinka mun sisällä kukaan jaksaisi kasvaa, jollen mä itse puhtaasti vaan usko sen tapahtuvan?

Tohonkin tiedän kyllä vastauksen. Mä suojelen itseäni. Kuten Sahramikin totesi, niin tässä on ollut pakko monen monta kertaa miettiä, että millaisia vaikutuksia tällä kaikella on meihin itseemme? Naisina, tulevina äiteinä, puolisoina, ystävinä. Tämän kaiken keskellä on vain suojeltava myös sitä omaa sisintä, jotta jaksaisi käydä taiston loppuun saakka, kun edes sitä tietoa siitä loppuuko tämä koskaan, ei meille anneta. Siksi kerta toisensa jälkeen tuntuu raskaammalta heittäytyä täysillä siihen ajatukseen, että nyt on juuri se kerta. Nyt siitä tulee totta. Onneks näin kuitenkin aina jollain käy, ja eiköhän se vuoro meille kaikille vielä tule. =)

Mä kyllä olen tämän kaiken keskellä muuttunut, enkä pidä sitä muutosta ainoastaan huonona asiana. Kaikella on tavallaan tarkoituksensa ja uskon, että jonain kauniina päivänä vielä näen sen kirkkaana silmissäni ja osaan ajatella tätä kaikkea osana mun elämää - ja huomaan, miksi näin oli tarkoitus käydä. Nyt vaan kun mitään perspektiiviä ei ole mahdollista ottaa, niin voimat ei riitä ymmärtämään. Tuntuu vaan niin pahalta, ja pelkää katkeroituvansa ja muuttuvansa kylmäksi ja etäiseksi. Yrittää suojella itseään ja puolisoaan pettymysten aiheuttamalta romahdukselta. Kukaan ei vaan pysty antaamaan sitä uutta voimaa, kun varastot on käytetty loppuun. Paitsi te ystävät. Toinen saman kokenut on tässä paras tuki ja turva. Ja siksi onkin viisainta kutoa tiivis verkko, jonka avulla yhdessä otamme vastaan sen kaiken, mitä emme yksin kestäisi. Ja saamme yhdessä jakaa ne ilot ja onnenkyyneleet, joita tälläkin matkalla aika ajoin tarjoillaan. :heart:

Tästä pääsemmekin Ulpuun, ja sun ihanaan uutiseen tänään!! :heart: :heart: Mä en osaa edes selittää, kuinka onnellinen olen puolestasi, ja siis me kaikki varmasti olemme. =) :hug: Ja kiitos uskostasi mun plussaan. Mitään en voi luvata, mutta yritän parhaani.

Kamilla, olethan murunen kunnossa?

Mukavaa sunnuntaita upeat naiset! :hug:

 

Ulpu, sallitaan ja vaaditaan!!
Olet jokaisen hehkutuksen ansainnut ja mun puolesta voitaisiin sopia, että kuljet pää pilvissä tästä eteenpäinkin. Kyllä siellä pohjamudissa on tullut jo ryvettyä. Oikeastaan voisit alkaa vetämään meitä näistä mudista sinne pilviin, ettei ala tuntua yksinäiseltä. Aloitathan Kurresta, sitten mmm ja täältä me muutkin noustaan mieluusti jo mukaan!

 

Kurre :hug:
Katkeroituminen on minullekin se peikko, jota pelkään. Ajoittain se jo ottaa vallan enkä pidä siitä yhtään. Välillä ei kertakaikkiaan kestä, ei jaksa olla kiinnostunut ystäviensä asioista, murheista. Ja kun ystävä valittaa jaksamistaan pienten lastensa kanssa, tekisi mieli kirkua päin näköä: vi**u lopeta toi ruikutus, mä vaihtaisin tilannetta koska vaan sun kanssa!! Ehkä tähän kaikkeen saa merkityksen joskus myöhemmin, ehkä tämä koulu täytyy käydä, jotta onnistuisimme äiteinä, en tiedä. En vaan myöskään vielä pysty näkemään asioita etäämmältä..enkä edes halua yrittää. TÄMÄ ON VAAN NIIN SAA**NAN VÄÄRIN, kenenkään ei pitäisi näin kauan tätä tuskaa joutua kokemaan..
Pelottaa mitä se saa minussa aikaan lopulta, paljon se on jo saanut, ja vaikka myös hyvää, enemmän kuitenkin sitä muuta.

Onneksi toivoa on vielä jäljellä, Ulpun ansiosta tänään vielä enemmän kuin eilen..

 

Näinä yön pimeinä tunteina tulen mieki Ulpulle onnea toivottamaan!! En ossaa ees kuvitella sitä onnen tunnetta, mitä olet kokenu ku testiä olet kattonu ja vastauksen nähäny. Toivon vain hartaasti joskus itekki kyseisen onnen tunteen kokevani. Noh, se nyt ei ole pääasia vaan se, että sinä miehes kans saatta nauttia uuen elämän alakuun saattamisesta. Nauttikaa, iloitkaa ja kulukekaa pää pilivisä! Kyllä te oletta sen ansainnu. :heart:

 

Hei ystäväiset..

Vuoristorata rullaa mulla näköjään aika vauhdilla. Miten voikin mieliala vaihdella näin. Ilman parempaa tietoa voisi vaikka puhua mahdollisesta oireesta. Joka tapauksessa vaikka iloisia uutisiakin onneksi on saatu tähän pinoomme, on oma epätoivo taas ottamassa yliotteen. Tuntuu, että olen kaikessa nykyään vain osittain läsnä..työssä, ystävien kanssa ta muissa sosiaalisissa tilanteissa, harrastuksissa. Tyhjyyden tunne, kaiken merkityksettömyys on niin valtava. Mitä järkeä on missään, kun en saa olla sitä mitä haluan- äiti. Mitä järkeä on hymyillä tuntemattomalle ihmiselle kadulla, alkaa rupatella niitä näitä puolitutun kanssa kassajonossa, innostua jumppatunnista, kun kaiken voittava kaipaus sattuu niin, että silmissä mustenee, aika unohtuu, aistit häviävät, minuus katoaa...

Toivottavasti en pahoittanut kenekään mieltä tai heikentänyt lujaa voitontahtoa..kyllä se minustakin taas varmasti löytyy...

 

Miru, et sinä kenenkään mieltä pahoittanut tai voitontahtoa heikentänyt. Itse asiassa olet ollut valtaisi tsemppari meille muille, joten älähän nyt ollenkaan tuollaisia mieti. :hug:

Yksi asia mikä tästä tekee niin kovin raskasta on just tää käsittämätön tunteiden ja uskon ja toivon ja epätoivon vuoristorata. Kun ei edes tiedä, mitä seuraavana aamuna on odotettavissa. Onko maailma pysähtynyt ja kaikki tuntuu turhalta. Mikään ei huvita eikä mikään lohduta - mikään ei tunnu miltään eikä ole mitään. Mä ymmärrän erittäin hyvin miltä susta nyt siellä tuntuu. Ja varmasti hyvin moni meistä. On kamalaa huomata, miten on antanut itsestään niin suuren palan tälle kaikelle - ei edes tunne itseään eikä hallitse itseään. Jopa inhoaa itseään. Kun ketä muutakaan tästä kaikesta voisi syyttää. Välillä on niitä päiviä, kun ei oikeasti nää mahdollisuutta jatkaa elämäänsä eteenpäin. Kaikki se mitä ennen oli ja mitkä olivat aikaisemmin merkityksellisä asioita, niin niitä ei ole enää. Mikään ei tunnu miltään. On niin vieraantunut siitä kaikesta. Itsestään. Toi minuuden kadottaminen on hirveä tunne - tämä lapsettomuus vie siis senkin. Eikä tunnu olevan mitään keinoja taistella. Ihan kuin vaan roikkuisi hävityssä taistelussa vuodesta toiseen. Matkan varrella vaan huomaa menettävänsä yhä enemmän itsestään ja elämästään. Kiinnostus asioihin vähenee. Mikään ei huvita. Mikään ei lohduta. Miksi yleensä tehdä mitään.

Jaksathan Miru kuitenkin odottaa sitä seuraavaa ylämäkeä vuoristoradalla? Kyllä se tulee. Siitä oon varma, monestakaan muusta asiasta en nykyisin ole. Ylä- ja alamäet tulevat, taatusti.

Toi odottaminen vaan on yksi asia, joka tässä meinaa viedä hengen. Kuinka meidät voidaan laittaa sellasen tunnelin päähän, jossa minkäänlaista valoa ei ole näkyvissä? Miten siitä on kenenkään tarkoitus selvitä läpi? Tässä vaan koko ajan odotetaan sitä ulostuloaukkoa siellä jossakin, mutta mitä jos sitä ei ole? Meille ei vaan anneta muuta mahdollisuutta kuin uskoa, että se vaan on olemassa. Ja odottaa jotain merkkejä siitä.

Toivottavasti sullakin olo helpottuu, kun pääsette seuraavalle lääkärikäynnille. Siellä tietyllä tapaa korostuu se, että mahdollisuus tunnelista selviämiseen on kuitenkin olemassa. Jos sua yhtään auttaa, niin mun viime viikon negatiiviset ajatukset on vaihtuneet paremmiksi, joten en usko että toi sunkaan paha olo on pysyvää. Siitä pitää vaan jotenkin selvitä läpi silloin kun se iskee. Ja yksi todella hyvä tapa on jakaa se täällä.

Isoja voima :hug: !!

 

Ulpu, ootkos menossa muuten veritestiin, eli katotaanko sulla se hormonipitoisuus veilä verestä? Ja miten sujui viikonloppu pää pilvissä? :heart:

 

Kiitos Kurre ja PeePee ja kaikki muutkin, jotka olette olemassa. Itku tuli silmään noista sanoistanne. Pelottaa alkaako tässä vieraantumaan todellisuudesta ja läheisistä ihmisistä... välillä tuntuu niin turhalta, ei kiinnosta mitkään normaalit asiat mitä ystävien kanssa jaetaan: tapettien väri uudessa kodissa, kaakelivalinnat kylpyhuonerempassa, hyvästä elokuvasta jaetut kommentit, alennusmyynnistä löytyneet upeasti yhteensopivat kengät ja laukku... miten niin muka elämä jatkuu muilla kun itsellä kaikki on pysähtynyt.. tavallaan tuomitsen ystäväraukkani siitä, että he elävät normaalia elämää ja ovat kiinnostuneita normaalista asioista ja siksi myös heidän seurassaan viihdyn aina vähemmän. Onko muilla tällaista kamppailua? Sillä siitä myös tulee hirveä syyllisyys, sillä olen aina ollut hyvä ystävä, sosiaalinen ja muista välittävä..

Kyllä tämä tästä..keskiviikkona lääkäri, ehkä tämä kaikki johtuu suunnattomasta pelosta ivf-hoitoon liittyen.. , että ikään kuin valmistaa itseään taas jo henkisesti siihen pahimpaan pettymykseen. Voi kun voisi olla luottavainen ja päin vastoin rohkaista itseään onnistumiseen. Onneksi te autatte siinä :heart:

Ja Kurrelle toivon plussaa myös minä koko sydämestäni. Ihan sinun itsesi vuoksi tottakai, mutta myös jotenkin luotan siihen, että jos sinäkin samalla hoitohistorialla ja yhteisellä lääkärillä, niin miksenpä minäkin. :hug:

 

PeePee, joo täällä lienee jo pp10 menossa, ohoh, time flies.. Ja noista ns. oireista en nyt rohkenis tässä vaiheessa puhua, mutta sanotaanko ettö olen päässyt sen yli, että jos tissit ei turpokaan, niin se ei ole varma nega silti. Eli siis mitä vaan voi käydä. Katotaan loppuviikosta. Mites sinä olet jaksellut? Onko katse jo tulevassa tiiviisti?

Miru, mulla kävi tossa vähän aikaa sitten samalla lailla, eli huomasin vetäytyväni sosiaalisesti eikä huvittanut nähdä ihmisiä eikä jutella niitä aiemmin niin tavallisia ja hauskoja juttuja. Mietin sitä aika tavalla, kun itsekin olen vallan sosiaalinen laumaeläin (tai ainakin joskus olin), ja luulen, että se johtuu näistä kaikista hormoneista ja siitä, ettei jaksa olla yhtään enempää kuin mitä on pakko. Eli se oman henkisen tilan teeskentely on liian rankkaa, jotta jaksaisi nähdä ystäviä samalla tavalla kuin aikaisemmin. Kun ei niille voi tätä kaikkea kaataa, kun ei ne kykene tätä vastaanottamaan. Ei ne voi millään tietää, mitä me käydään läpi. Eikä sitä voi heiltä vaatiakaan.

Mua on helpottanut se, että olen nyt aika monelle ystävälle sanonut missä mennään ja mikä on tilanne, ja että antisosiaalisuus, masentuneisuus ja vastaavat piirteet johtuu hoidoista, lääkkeistä ja siitä sisällä olevasta mustasta myökystä. Joten nyt olen sitten luvan kanssa sen verran sosiaalinen kuin mihin pystyn, enkä toistaiseksi vaadi sen suhteen itseltäni liikoja. Ja välillä huomaa, kuinka sitä nauttii siitä, että on vaan sosiaalinen (ehkä hieman pakottamallakin) ja pääsee hetkeksi takaisin siihen normaalien ihmisten maailmaan. Näkee vilahduksen jopa siitä omasta entisestä persoonasta. :hug: Mutta sitten taas pitää saada luvan kanssa olla vaan itekseen, jos siltä tuntuu. Ja tulla tänne hakemaan sitä tukea ja turvaa. Ja sitä ymmärrystä.

Ja Miru sun olotila myös ihan varmasti johtuu myös siitä, että pelkäät jo alitajuntaisesti tulevaa ivf:ää. Mäkin pelkäsin ihan hirveesti, koska se on jotenkin niin lopullista ja sen jälkeen ei ole enää paljon muita mahdollisuuksia ja ivf:ssä sitten tavallaan joutuu kohtaamaan senkin, että miten solutasolla asiat ovat. Joten anna ystävä itsesi pelätä, se on tervettä ja normaalia. Kyllä se prosessi sitten nappaa sut mukaansa jossain vaiheessa, sillä se on aika intensiivistä ja on todella mukavaa, kun täältä löytyy ihmisiä, jotka käyvät sitä taistoa rinta rinnan. Se on valtaisa tuki. =)

Ja voi kuinka mä haluaisinkin tulla teille kertomaan perjantaina sen positiivisen tuloksen, eniten ehkä kuitenkin itseni ja mieheni vuoksi, mutta koska tiedän, että se antaisi myös muille voimaa. Ja sitten voisit Miru vaatia samat cocktailit siellä klinikalla.

 

Heipähei kaikille! Täällä on keskustelu oikein ryöpsähtänyt eilen ja tänään. Ajattelin tuossa jo hetken, että voi kauhistus, minkä pandoran lippaan taisin avata yöllisellä alakuloisella tilitykselläni. Mutta ilmiselvästi näitä synkempiä tunteita on myös aihetta tuulettaa ja tällainen vertaisten tukiverkko on ehdottomasti hyvä paikka siihen.

Nippe ja Kurre molemmat tuolla viesteissään sanoivat, että tästä koettelemuksesta on seurannut myös hyviä asioita. Loistojuttu, että siltä tuntuu ja tiedostan kyllä itsekin näitä - esim. lujittunut parisuhde. Mies on viimeisen vuoden aikana nähnyt minut ehdottomasti heikoimmillani ja epämiellyttävimmilläni ja silti seisoo rinnalla. Tällainen luottamus kumppaniin kuin peruskallioon olisi muuten varmasti vienyt vuosia ellei vuosikymmeniä kehittyä. Muitakin positiivisia varmaan löytyy: itsestä löytyy enemmän voimia ja rohkeutta kuin olisi osannut kuvitella, elämän palaset asettuvat tärkeysjärjestykseen, osaan varmasti arvostaa lasta enemmän, jos sellaisen joskus saan, jne. En henkilökohtaisesti usko mihinkään korkeampaan voimaan tai "tarkoitukseen" tässä kaikessa. Uskon kuitenkin, että on olemassa joku tapa, jolla voi myöhemmin hyödyntää näiden vuosien aikana kehittyneitä ominaisuuksia. (Jos sanamuotoihin ei takerru, ehkä puhutaan ihan samasta asiasta.) Tällä hetkellä tuntuu katkeroituneelta, negatiiviselta ja epäonnistuneelta, mutta pahan voi kovalla yrityksellä kääntää hyväksi. Samat ominaisuudet voivat toisella ajassa ja paikassa merkitä sitkeyttä, realismia, näyryyttä ja korkeampaa epävarmuuden ja takaiskujen sietokykyä. Toisessa ajassa ja paikassa, joskus - ei nyt. Joskus sitten kun voimia taas on ja tämä epävarmuuden aikan takanapäin tavalla tai toisella. Joskus, kun voi luottaa siihen, että aamulla jaksaa ajatella pitemmälle kuin vain siihen hetkeen, hengittämiseen sisään ja sitten ulos, ja kovalla yrityksillä yhteen välttämättömään asiaan, joka sinä päivänä pitäisi suorittaa.

Mielestäni on siis hyvä mahdollisuuksien mukaan keskittyä hyvään

MUTTA

sitä ei pidä tehdä vähättelemällä ja piilottelemassa negatiivisia tunteita. Suru, katkeruus menetetystä ajasta, pelko - nämä eivät vähättelemällä katoa. Niiden määrä ei ehkä edes vähene, vaan ne kutistuvat ja tiivistyvät ja lopulta koteloituvat jonnekin sisimpään hiertämään sielua salakavalasti ja tuhoamaan pohjaa peitoksi rakennetulta ilolta. Jotenkin tuntuu, että negatiiviset tunteet eivät ole sallittuja tässä kulttuurissamme. Kuten Mirukin sanoi, jossain muualla surraan julkisesti ja yhden suruun ottavat osaa myös muut. Tuo ajatus on ehkä tuntunut kummalliselta aikaisemmin, mutta nyt todella ison tuskan kohdattuaan tuota alkaa itse asiassa pitää järkevänä. Että voisi surra julkisesti ja saisi hyväksyntää siihen. Ei nöyryytystä ja häpeää. Se, että negatiivisia tunteita pitää hävetä, ei suinkaan vie niitä tunteita pois vaan ainoastaan lisää yhden negatiivisen tunteen (häpeän) jo ennestään isoon kekoon. Jotain muuta pitää keksiä.

Tajunnanvirta saattaa mennä vähitellen vaikeaselkoiseksi... :ashamed: mutta jatkan silti. Pahan mielen purkaminen jonnekin sen tukahduttamisen sijasta saa siis kannatukseni. Joskus sitä toki voi purkaa myös huumoriin, etenkin mustaan sellaiseen eli ulkoasusta viis.

Toivon totisesti, että te, joilla on viime päivinä ollut erityise paha olla (ainakin Mirun ja Kurren teksteistä paistaa se), uskallatte olla omia itsejänne ja hakea olkapäätä täältä. Itse olen saanut teitä kaikilta tukea synkimmillä hetkillä, siitä kiitos. Kurre tuossa sanoikin jo viisaasti, että mistään muusta ei tässä voi olla varma kuin että vuoristorata rullaa eteenpäin ja sekä korkeita kohtia että niitä syviä kuoppia tulee aina uudelleen. Tavallaan tuo ajatus on älyttömän lohdullinen, mutta ainakin itselle tekee jotenkin vanhan olon. Tulee tunne siitä, että istuisi keinutuolissa ja ympärillä taivaat aukeaa, myrskyt myllertää ja presidentit vaihtuu ja mummo vaan kutoo sukkaa ja mutisee ajoittain että "mitä tässä hötkyilemmää, on nämä ajat ennekin nähty..."

Niin. Tähän kohtaan laitan sitten teille halauksen. :hug: Voimia! Ja kiitos kaikesta keskustelusta. Mulle itselleni ehkä pahin mörkö koko lapsettomuuspainajaisen aikana on ollut tunne yksin jäämisesti, kun muu maailma jatkaa iloista matkaansa perhellisten iloisiin juttuihin. Tämä palsta on hälventänyt tuon kuristavan tunteen. :heart:

 

Miru, luulen ja toivon, että tuo keskiviikon lääkärikäynti piristää. Sitten kun seuraava välitavoite on kalenterissa, on yleensä paljon helpompi tsempata. Muakin jänskättää ivf paljon, mutta vähän vähemmän, kun joku muu kulkee samaa tahtia. :wave:

Vielä tosin pieni kysymysmerkki meidän aikataulujen kanssa. Konsultoin lääkäriä tuon hämärän viime kierron vuodon takia ja käski käymään siellä kontrollissa ennen kuin lyödään suunnitelmat lukkoon. Perjantaiksi aika varattu, silloin sit tietää.

Voi kyllä tuo yksi plussa on nostanut mielialaa! Ihanaa Ulpu vielä yhden kerran. =) Ja josko Kurrekin vielä sen plussan... =) =)

 

Sahrami, pandoran lippaan avaus oli kyllä totisesti tarpeen eikä sitä kannata katua missään mielessä. :hug: Näistä syvempien ja tummempien ajatusten vaihdoista varmasti joku löytää jotain tuttua ja lohdullista, siitä olen ihan varma. Olen kanssasi täysin samaa mieltä siitä, että on väärin joutua peittämään surua ja tuskaa. Ja tavallaan ihan järjetöntä, että tulee itsekin välillä ajatelleeksi, että haluaa säästää jotain läheistä ihmistö sillä, ettei kaada kaikkea omaa tuskaansa toisen ihmisen niskaan. Ja sitten taas toisaalta omaa suurta iloa ja onnea peitellään yhtä lailla, kun ei kuulu hyviin tapoihin kehuskella omalla onnella. Miksi meidän pitää olla näin sulkeutuneita? Miksi emme voi avoimemmin olla katkeria, vihaisia, onnellisia, pettyneitä, surullisia - mitä milloinkin olemme? Luulisi sen olevan helpompaa, kun voitaisiin unohtaa kaikki se tunteiden kätkeminen ja antaa näkyä kaiken sen, mikä sisällä myllää.

Kannatan myös sitä, että sillon kun ollaan siellä syvällä, niin siellä saa olla. Ylös noustaan sitten kun siihen on jostain ammennettu voimia, ja se on mahdollista. Ja tavallaan läheisillekin pitäisi vaan näyttää ne syvimmät hetket, ja uskoa siihen, että kyllä ne kestävät ja jaksavat ymmärtää. Mutta toisaalta tulee mieleen, että eivät ne ymmärrä. Eivät ne voi. Miksi siis edes yrittää, kun helpommalla pääseen itse jos ei näytä sitä kaikkea, mitä ei osaa "ulkopuolisille" selittää.

Mä todella olen usein turvautunut siihen ajatukseen, että ylös ja alas mennään vuorotellen ja siellä montussa vaan on odotettava seuraavaa kyytiä. Tosin on se niinkin, että tuntuu kun olisi vaan sivusta seuraaja tässä kaikessa, ja tavallaan me ollaankin. Oma rooli ja mahdollisuudet tehdä mitään ovat lähes mitättömät. Kun ei juuri mikään ole omissa käsissä. On vaan jaksettava sitä heilahtelua jollakin tavoin. Ja tieto siitä, että seuraava romahdus on tulossa taas jossain välissä ei todellakaan lisää voimia...

Jotenki vaan itse olin km:n jälkeen niin syvässä suossa niin pitkään, että nyt jälkikäteen tuntuu ainoalta pelastavalta ajatukselta se, että kaikesta voi nousta. Ja se on se mun voimavara tän kaiken jatkamiseen. Tosin ei tässä ole muitakaan vaihtoehtoja, kuin jatkaa, siis omalla kohdallani. Riskit itsensä rikkomiseen ikuisella yrittämisellä on hurjat, ja jaksamisen rajaakaan ei selkeästi itse nää etukäteen. Se varmaan sitten vaan iskee vasten kasvoja, kun ollaan siinä pisteessä.

Minäkin halaan :hug: . Ja kiitän siitä, etten ole yksin. Jaksamista Sahrami!

 

Kiitos Kurre. Tosiaan, mikä olisi muu vaihtehto kuin käydä läpi tätä hoito-toivorumbaa yhä uudestaan? Luovuttaa koko unelma omasta lapsesta? Aika hurjaa, että yksittäisen tavallisen ihmisen pitää näin jättimäisiä kysymyksiä miettiä.

Nyt mietin myös tuota, mitä sanoit tunteiden näyttämisestä ja läheisten kuormittamisesta. Se on tosiaan hassu ajatus, ettei halua läheisiä ihmisiä kuormittaa omalla surulla. Ja kuitenkin tärkein asia mitä omille läheisille haluaa antaa on tuki ja turva silloin kun heillä on rankkaa ja ovat lohdutuksen ja avun tarpeessa. Ristiriitaista.

Tunteiden näyttämisestä vielä - olen samaa mieltä siinä, että muut kuin tämän itse kokeneet eivät todennäköisesti voi ymmärtää miten tämä asia voi viiltää sydäntä. Meitä saattaa tässä pinossakin olla vähän erilaisia. Itse en ole joutunut kokemaan koskaan keskenmenoa ja en tiedä pystynkö kuvittelemaan, minkälaisia jälkiä tuollainen koettelemus jättää. Olen todella pahoillani kaikkien teidän puolesta, joilta on jo saatu onni noin viety pois. Luulen kuitenkin, että pystymme kaikki näkemään surun mahdollisen valtavuuden ja sen miten paljon ponnistusta pinnalla pysyminen joskus vaatii. Joka tapauksessa, vaikka kuinka toitotin avoimuutta, joudun ehkä vetämään sanojani takaisin ja rajaamaan tämän uudestaan: ollaan avoimia turvallisessa ympäristössä. :heart: Kuulun itse kaappilapsettomiin eli reaalimaailmassa on vain pari hyvin tarkkaan valittua ihmistä, jotka tietävät todellisen tilanteen. Ja hekään eivät sitä, miten rankkaa tämä on. Yleensä puhun asiasta vähätellen ja vitsaillen. Säälittävää teeskentelyä, tiedän... Voi hyvin olla, että olisi terveellisempää olla avoin ihan oikeassa elämässäkin, mutta siihen musta ei ole vielä rohkeutta löytynyt. Tässä taitaisi olla hyvä paikka tarkastella omia tekemisiä suhteessa paasaukseen. Ihailen tosi paljon teitä, jotka olette olleet rehellisempiä. Ehkä se on tässäkin se tuntematon, joka pelottaa eniten. En osaa edes keksiä, mitä kaikkea pahaa voisi tapahtua, jos kerron sille-ja-sille. Se voi ollaa mitä vaan pelottavaa ja siksi en kerro.

Te, jotka olette avoimempia asian suhteen: millä perusteella olette päätyneet kertomaan ihmisille (perheelle, kavereille) vai onko se vaan tapahtunut luonnollisesti, fiilispohjalta?

 

Maanantai 3.3.

Kurreliini...............1.ivf.........................................kp18 /-/pp10
Ukkovalta.............clomit.......................................kp31/28- 32
Hobelix ................6.inssi.....................................kp20/30-35/pp5
mmm.....................3.inssi/clomit/puregon............kp16/28-29/pp4
Nippe81..................inssi......................................kp9/-/pp
Mermarittan...........pas/Klomifen..........................kp?/30-31/pp


Plussanneet :heart
Ulpu78 :heart

Tippuneet :hug:
Miruliini :flower:
PeePee77 :flower:
Sahrami :flower:

Mä tein omavaltaisen päätöksen: poistin haamukohdan, koska sekin on plussa!!!
Sahrami, hirmuisesti :hug:ja. Sankaruus ei synny helposta ja vaivattomasta elämästä vaan vastoinkäymisistä ja siitä miten niitä käsitellään. Ihana kun saan jutella sankareiden kanssa!!!
Ulpu, LOISTAVAA!!! Meillä on toivoa ja sinä toit sitä munkin sydämeen! :flower: :flower: :flower:
Mahtavia ajatuksia teillä viikonloppuna. Meilläkin päin on vietetty aikaa vakavien asioden parissa humorilla höystettynä. Pidettiin avioliittokurssia noin 20 parille, osa naimissa ja osa vasta ajattelee. Meni todella loistavasti. Tapasin erään ystäväni ja pari kuukautta sitten todettiin, etta meillä on samoja ongelmia. Hän joutuu suoraan ivf:ään kun endo riehuu. Täytyy sanoa että olo on vähän syyllinen :ashamed: , koska osittain olin iloinen, että löytyi joku jonka kanssa todella jakaa asioita ihan silmätysten. Me ollaan kerrottu avoimesti ihmisille, jotta voidaan auttaa ja tukea niitä joilla voi olla samoja vaikeuksia (jo työnkin kuvaan kuuluu tukeminen). Kurssilla oli kyllä välillä sama olo kuin suutarin lapsilla. Me kurssitetaan ja itselle ei jää aikaa pohdintoihin.
Oireita on ollut eilen ja tänään, mutta epäilen että lugeista johtuvia (hurja annostus), pientä huimausta, kohdun kipristelyä, lievää pahoinvointia. Samoja kuin aina ennenkin, joten toivon ja en toivo (kokemus tolkuttaa jälkimmäistä).

 

Joo Sahrami, kyllä meidät pienet ihmiset on pistetty isojen kysymysten äärelle. Liian isojen.

Ja toi oli todella hyvin sanottu, että ollaan avoimia turvallisessa ympäristössä. =) :heart: Mulla avoimuus on tavallaan alkanut vähitellen. Ekat kaksi vuotta tästä asiasta ei tiennyt oikeastaan kuin kaksi ystävää, eli todella pitkään tämä meilläkin on vaan minun ja miehen välinen asia. Ja se oli todella turvallista, koska kukaan ei tiennyt meidän "salaisuutta" eikä tavallaan siis voinut vahingoittaa meitä sillä mitenkään. Muistan nuo ajatukset todella hyvin yhä. Ja siis tällä tasolla miten keskustelen täällä teidän kanssa en pysty näitä asioita käymään läpi kuin yhden ulkopuolisen henkilön kanssa.

Mutta siis se päätös puhua tästä vaati todellakin aikaa, ja mä olin enemmän siihen halukas kuin puolisoni. Ja miehen vanhemmat ovat aika tungettelevaisia, joten tavallaan oli helpotus sanoa heille, että ei tämä nyt ole meillekään ihan helppoa, kun sieltä suunnalta syyllistettiin siitä, että he ovat jo kohta liian vanhoja isovanhemmiksi ja heillä on oikeus tietää, miksi me emme hanki lapsia jne.... Ja siis km:n jälkeen olin niin rikki, etten jaksanut esittää enkä kuunnella noita uteluita, vaan jopa (sairaalla tavalla) nautin siitä, kun tungetteleva anoppini meni aika vakavaksi kun vedettiin esille hoidot ja keskenmeno. Kerrankin hiljeni. Mutta siis kumpienkin vanhemmille kerroimme vasta tänä syksynä, samoin kuin yhteisille ystävillemme. Ei kaikki asiasta tiedä vieläkään, ja olenkin sanonut, että juttelen tästä kyllä mielelläni niiden kanssa joille olemme kertoneet, muttemme halua, että tämä on mikään kahvipöytäkeskusteluteema.

Vanhempien suhteen olemme sanoneet, että nyt he tietävät missä mennään ja käymme hoidoissa, mutta emme halua sen tarkemmin eritellä asioita. En jaksaisi sitä jatkuvaa kyselemistä siitä, että jokos nyt tai mikäs on tilanne yms. Ja onneksi ovat kunnioittaneet sitä toivetta, ainakin toistaiseksi.

Mua itseäni on helpottanut paljon, kun avoimuus tässä asiassa on mahdollistanut tietyllä lailla omana masentuneena ja turtuneena itsenä olemisen. Sitä ei tarvitse niin paljon selitellä, kun ihmiset ymmärtävät, että tämä kaikki johtuu hoidoista, lääkkeistä, pettymyksestä, tuskasta, ahdistuksesta jne. Mutta kyllä se oli iso askel, mutten kadu sen ottamista.

 

Hobelix, kiitos listan päivityksestä jälleen!

Ja vau, teillä onkin ollut antoisa viikonloppu. Varmasti saa itsekin uusia ajatuksia ja mietittävää, kun kurssittaa muita. Vaikka tuntuukin, ettei omaa tilannetta ehkä ehdi niin paljoa eritellä, mutta alitajunnassa siltä asioita tapahtuu.

Ja älä hyvä nainen ole pahoillasi siitä, että koit iloa tavatessasi jonkun toisen, jolla on sama tilanne kuin itselläsi. Uskon että teistä on tukea toisillenne vielä todella paljon! :flower:

Ja jaksamista niiden oireiden ja luge-oireiden kanssa! Niistä ei ota selkoa millään, joten odotamme kiltistä testipäivää, eikö vain?

 

Hellou rakkaat!
Paljon on kirjoitettu asiaa. Sahramin, Kurren ja Mirun loistaviin teksteihin liittyen, kun se vuoristorata tekee äkkilaskun, voi hyvällä omallatunnolla ottaa paripäivää sairaslomaa töistä. Muutama päiväkin itsekseen täysin teeskentelemättä kenellekkään mitään ja vaikka käymällä kampaajalla, kosmetologilla, hieronnassa tms. on auttanut pääsemään taas jaloilleen.

Saatiin ultra viikolle 12. Nyt vaan alkoi jännittämään, että onko sitten kaikki ok? Eräänlainen piinailu siis jatkuu..

Ja Jännitän kyllä ihan hirveästi teidän puolesta. Kurre Lähetän täältä sulle paljon hyvää energiaa. :heart:
Sahrami ja Miru Tiedättekö jo koska ivf alkaa? Te olette hienoja ja vahvoja naisia ja seisotte vielä tän taistelun jäljiltä voittajina :flower:
Tsemppimieltä kaikille! =)

 

Ulpu, en oo tainnu onnitella sua PLUSSASTA!! Ihanaa kuulla että onnistuitte! :heart: :heart: Nauti ihmeessä täysillä, oot ansainnut sen! :hug:

Oon täällä pyöriskellyt itsesäälissä negan jäljiltä, mut eikö tää tästä pikkuhiljaa....

 

Taisin juuri astua siihen ylös vievään vaunuun. Kyllä teiltä voimia saa aivan ennen kokemattomalla tavalla. Ja miten juuri tänään oli mieskin kotona kun tulin töistä, tekemässä lempiruokaani ja ottamassa iloisena vastaan... onneksi elämä myös antaa. Ja mitä Sahrami sanoit suhteen vahvistumisesta on upeaa kuultavaa ja pitää kyllä paikkansa täälläkin. Meillä on koettelemuksia mahtunut matkalle muutenkin, mutta lapsettomuus on näistä selkeästi se kaikkein lähentävin - vaikkakin koettelevin.

Meillä asiasta kertominen noudattelee Kurren kertomaa. Ehkä puolitoista vuotta asiasta tiesi pari läheistä ystävää. Keskenmenon jälkeen en enää itsekään jaksanut esittää, peitellä ja pakko tunnustaa sama - sain myös tuon pienen tyydytyksen vetämällä kerrankin anopin hiljaiseksi. Sen jälkeen kertominen on ollut helpotus. Vaikka välillä ärsyttää ihan suunnattomasti jokakuiset "no, mites nyt, onko mitään edistystä?"-kysymykset, on kuitenkin vapauttavaa jakaa asioita... Yllättäen myös uskottujen joukosta on löytynyt kohtalotoveri ja Hobelixin tavoin on saanut jonkinlaista tyydytystä (huono sana) siitä, että on voinut jakaa kokemuksia. No, kohtalotoverini on nyt onnellinen kaksosten äiti.. niin se aika juoksee vauhdilla. :|

Uskon siihen, että kun saa kalenteriin merkitä ivf alkavaksi, ostaa tarvittavat lääkkeet ja aloittaa hoidot, löytyy se mielekkyyskin sieltä taas. Tauot eivät sovi minulle alkuunkaan, sen ehkä voin sanoa oppineeni tästä kaikesta. Niin Ulpu, meillä pitäisi alkaa seuraavasta kierrosta hommelit. Ylihuomenna olen viisaampi..

Kamilla, sinulle haluan lähettää pahoitteluni. Yritetään jaksaa yhdessä eteenpäin :hug:

 

Huomenta kaikille! Ja eikun eteenpäin.
Hobelix, tuo oli kyllä oikea veto listan kanssa: haamu on plussa. Nyt niitä sit tarttis vaan lisää. Tuo teidän kurssittaminen kuulosti kyllä mielenkiintoiselta. Varmaan siitä on myös itselle apua, vaikka tuntuu, ettei ihan konkreettisesti ehdi omia juttuja miettiäkään. Varmasti jotain tapahtuu pääkopassa ihan salaa samalla. Ja hyvä, että on löytynyt myös oikeassa elämässä juttukaveri näille asioille. Helpottaa oloa ehdottomasti.

Miruliini, kiva, että tuntuu jo paremmalta. Tuuthan kertomaan sitten niistä teidän aikatauluista tänne. Mäkin odotan tosi malttamattomana, että asiat selviää. Yritän saada vielä lääkärille peruutusaikaa jo ennen perjantaita, ettei tarttis niin kauan odottaa.

Kamilla :hug:

Kurre, voi että jännittää teidän puolesta... Hyvää mieltä ja kylmiä hermoja sinne! Toivotaan ihan täysillä, että testi on suopea. :heart:

Mitäs me muuten tehdään tälle meidän pinolle? Pitäisikö aloittaa maaliskuulle uusi, että saisi vähän niinkun puhtaalta pöydältä edetä, vai jatketaanko tällä? Mitä tuumaattee? Haluu taas kp:t ja muut herkut!!! Tippuneissa kun ei kamalan kauan viitsisi kyhjöttää...

 

Vielä Ulpulle, tsemppiä uuteen piinavaiheeseen! Uskon kyllä, että ultran odottelu on yhtä hidasta puuhaa kuin nämä muut vaiheet aikaisemmin. Kiitos myös kun toit tuon sairasloma-asian esille. Olen itse parissa tilanteessa miettinyt tarvitsevani parin päivän lepotauon, että saisi taas palaset kerättyä kasaan. Toistaiseksi en ole uskaltautunut tästä juttelemaan työterkan kanssa, kun en ihmistä niin tunne, enkä osaa ennustaa miten suhtautuisi. Vähän pelottaa se, että törmäisikin vähättelyyn ja jopa pilkalliseen asenteeseen. Eihän terveysammattilaisilta sellaista saisi tulla, mutta tässä vaiheessa on kyllä kokemusta kaikenlaisesta, joten ihan kuvitteelliselta pelolta tuo ei ikävä kyllä tunnu. On nää monet vaikeita kysymyksiä, kun niiden kanssa ekaa kertaa elämässä tulee kasvokkain.

 

Sahrami, pitäiskös sun pistää pystyyn meille se Pömppömahaisten pino maaliskuulle? Mä alotin tammikuun pinon ja sinne ei saatu yhtään plussaa :headwall: ja nyt tähän Mirun aloittamaan pinoon tuli Ulpun ihana plussa :heart: , joten mun karma ei ehkä ole se toimivin..

Kamilla, :hug: :hug:

Ukkovalta, it´s a deal! Eli me testataan perjantaina, eiks vaan? Millon sä saisit testata, annettiinko ohjeita? Liian aikasin sitä ei kannata tehdä, mutta ois tosi, tosi kiva saada testikaveri loppuviikolle. Alkoi nyt jo pistämään mahasta kun edes ajattelen asiaa....

 

kun tuntuu, että keskustelu jäi vielä kesken. (Eli minä en saanut viimeistä sanaa! )

Kyselin aikaisemmin, millä perusteella olette päättäneet kertoa ihmisille lapsettomuusasiasta / -hoidoista etc. Kiitos Kurre ja Miru, että jaoitte omia kokemuksianne. Kuulostaa siltä, että olette käyneet läpi ehkä askelen verran enemmän tätä rumbaa kuin minä vielä tässä vaiheessa. Ehkä sitten kun tulee oikea hetki puhua, sitä ei tarvitse enää analysoida. Tai siihen ei edes pysty - jokin todella rankka asia toimii katalysaattorina ja pyörät lähtee pyörimään omalla painollaan. Puhtaalla selviytymisvaihteella on varmaan vain kerättävä ympärille tukiverkkoa, koska yksin ei selviä kaikesta. Mietin teidän juttuja lukiessani, että tällä hetkellä oma päätökseni olla puhumatta muille kuin teille on todennäköisesti ihan ok.

Mutta vuoristorata vie mukanaan, joskus yllättävän nopeasti. Meidän lapsettomuustutkimus- ja -hoitotarina sai eilen uuden käänteen. (kirjotin jo muualle tästä.) Nyt menossa laparoskopiaan ja toistaiseksi ei mitään ennakkotietoa siitä, minkälaisia asioita heräämössä pitää sitten ottaa vastaan. Itselleni on selvää, että tämä on se käännekohta, jossa joudun ainakin äidilleni tilanteesta kertomaan. Ei varmaan olisi reilua mennä nukutusta vaativaan operaatioon salaa, vaikka kuinka pieni ja rutiinihomma kyseessä olisikin. Ja varmaan samalla on luontevaa kertoa, että missä yhteyssä tämä löydös tehtiin. Hui! Tuntuu siltä, että juuri olisin hypännyt hurjan liukumäen vietäväksi ja nyt sekä vauhti että suunta on poissa omasta kontrollista. Joskus tämäkin kouru sitten sylkee matkustajan ulos, totta kai, ja löytää itsensä jostain uudesta. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi tällä hetkellä on ihmeen rauhallinen olo. Matkustajan roolissa - jospa sitä malttaisi ottaa mukavamman asennon ja katsella maisemiakin välillä?

Kuvasinkohan tuon hassusti - vaikka vauhti on hurja ja olo ohjauskyvytön, silti ajoittainen ahdistus ja tunnelifiilis on poissa. Tässä voisi oikeasti ryhtyä elämään elämää, ainakin yksittäisiä päiviä silloin tällöin.

Halauksia teille ystävät! Toivon todella teille kaikkea hyvää. Tuloksellisia hoitoja totta kai, mutta ennen kaikkea mielenrauhaa ja viisautta hyväksyä asioita ja löytää niistä myös hyvää. Hoitojen lopputulos ja etenkin sen aikataulu on tässä vaiheessa suuri kysymysmerkki, mutta tuohon omaan suhtautumiseen voi ehkä jossain vaiheessa oppia vaikuttamaan. Tähän uskon. :heart: