Sahrami, palaanpa minäkin vielä tähän keskusteluun. 
Uskon, että me kaikki löydämme sen oman tavan ja tien tässä avoimuudessa. Aika monella se on varmaan pitkään sitä, ettei tästä puhuta. Jossain vaiheessa se voi muuttua, ehkä jonkin kokemuksen perusteella tai vaan tavallaan itsestään kun ei enää jaksa salata tätä, mutta osalle meistä varmasti asian pitäminen omana on oikea ratkaisu loppuun saakka. Tässä on löydettävä se itselle sopivin tie. Ja asiaan vaikuttaa tietysti myös ne ympärillä olevat ihmiset ja läheiset, kaikille kun ei vaan kannata edes kertoa, kun ei ne ymmärrä tai sitten siitä tiedon jakamisesta tulee taakka, jota he eivät ehkä osaa käsitellä. Ja itselle taas kaksinverroin hankalampi olo. Sitä paitsi olen itse huomannut, että on ihanaa, kun on myös ystäviä/kavereita, jotka eivät tästä tiedä, niin silloin tavallaan saa elää sitä "tavallista" elämää heidän seurassaan, kun koko asiasta ei keskustella eikä se nouse esiin, vaan on itsekin mietittävä ihan muita juttuja ja unohdettava tätä musta möykky. Se tekee hyvää, olen havainnut.
Niin, tässä lapsettomuudessa ja hoitorumbassa vaikeinta taitaa olla tämä jatkuva heilahtelu, eli mennään kovaa ylös ja alas eikä meinaa edes pysyä itse matkassa. Tavallaan sitä tasaisuutta ei ole, vaan muutaman viikon välein asiat vaihtuu ja tunteet muuttuu niin kovin, ettei hallitse oikein edes itseään. Ei tiedä mitä pitäisi tunteä ja mitä saa tuntea ja mistä on hyötyä ja mistä ei. Eikä meidän ole mahdollista nähdä pitkälle tulevaisuuteen, ja siksi siis ne vastoin käymiset tuntuvat niin hurjan julmilta, kun ei ole kontekstia mihin ne asettuisivat. On vaan se hetki, kun sattuu ja sattuukin niin paljon. Kun ei tiedä mistä sitä voimaa löytää jatkaa, ja kuinka pitkälle sitten on viisasta jatkaa. En tiedä onko näihin kysymyksiin olemassakaan vastauksia, vaan ehkä se tunne siitä, mikä on itselle parasta milloinkin, tulee itsestään, ja meidän on vaan luotettava siihen, mikä tuntuu sisällämme oikealta ratkaisulta.
Sahrami, sinulla varmasti tämä uusi käänne onkin ehkä jonkinlainen voimavara, tai se tuo tiettyä kontekstia ja mittasuhteita asioille, ja siinä mielessä helpottaa ja selventää omia ajatuksia. Toki tietysti se tuo mukanaan myös pelkoa ja lisää epävarmuutta. Mutta ehkä se, ettei asiat ole omassa kontrollissa jotenkin helpottaa ottamaan etäisyyttä, kun ei muutakaan oikein voi. Ja se etäisyys taas irrottaa siitä käytännnön ahdistuksesta ja saattaa antaa ihan uudenlaisia näkökulmia. Ihanaa, jos tunnet helpotusta ja pystyt katsomaan maisemiakin välillä, koet sellaista jonkinlaista rauhaa. =) Etkä tule varmasti katumaan, jos onnistut elämään täsä hetkessä ja jokaisessa ainutkertaisessa päivässä. :hug:
Uskon, että me kaikki löydämme sen oman tavan ja tien tässä avoimuudessa. Aika monella se on varmaan pitkään sitä, ettei tästä puhuta. Jossain vaiheessa se voi muuttua, ehkä jonkin kokemuksen perusteella tai vaan tavallaan itsestään kun ei enää jaksa salata tätä, mutta osalle meistä varmasti asian pitäminen omana on oikea ratkaisu loppuun saakka. Tässä on löydettävä se itselle sopivin tie. Ja asiaan vaikuttaa tietysti myös ne ympärillä olevat ihmiset ja läheiset, kaikille kun ei vaan kannata edes kertoa, kun ei ne ymmärrä tai sitten siitä tiedon jakamisesta tulee taakka, jota he eivät ehkä osaa käsitellä. Ja itselle taas kaksinverroin hankalampi olo. Sitä paitsi olen itse huomannut, että on ihanaa, kun on myös ystäviä/kavereita, jotka eivät tästä tiedä, niin silloin tavallaan saa elää sitä "tavallista" elämää heidän seurassaan, kun koko asiasta ei keskustella eikä se nouse esiin, vaan on itsekin mietittävä ihan muita juttuja ja unohdettava tätä musta möykky. Se tekee hyvää, olen havainnut.
Niin, tässä lapsettomuudessa ja hoitorumbassa vaikeinta taitaa olla tämä jatkuva heilahtelu, eli mennään kovaa ylös ja alas eikä meinaa edes pysyä itse matkassa. Tavallaan sitä tasaisuutta ei ole, vaan muutaman viikon välein asiat vaihtuu ja tunteet muuttuu niin kovin, ettei hallitse oikein edes itseään. Ei tiedä mitä pitäisi tunteä ja mitä saa tuntea ja mistä on hyötyä ja mistä ei. Eikä meidän ole mahdollista nähdä pitkälle tulevaisuuteen, ja siksi siis ne vastoin käymiset tuntuvat niin hurjan julmilta, kun ei ole kontekstia mihin ne asettuisivat. On vaan se hetki, kun sattuu ja sattuukin niin paljon. Kun ei tiedä mistä sitä voimaa löytää jatkaa, ja kuinka pitkälle sitten on viisasta jatkaa. En tiedä onko näihin kysymyksiin olemassakaan vastauksia, vaan ehkä se tunne siitä, mikä on itselle parasta milloinkin, tulee itsestään, ja meidän on vaan luotettava siihen, mikä tuntuu sisällämme oikealta ratkaisulta.
Sahrami, sinulla varmasti tämä uusi käänne onkin ehkä jonkinlainen voimavara, tai se tuo tiettyä kontekstia ja mittasuhteita asioille, ja siinä mielessä helpottaa ja selventää omia ajatuksia. Toki tietysti se tuo mukanaan myös pelkoa ja lisää epävarmuutta. Mutta ehkä se, ettei asiat ole omassa kontrollissa jotenkin helpottaa ottamaan etäisyyttä, kun ei muutakaan oikein voi. Ja se etäisyys taas irrottaa siitä käytännnön ahdistuksesta ja saattaa antaa ihan uudenlaisia näkökulmia. Ihanaa, jos tunnet helpotusta ja pystyt katsomaan maisemiakin välillä, koet sellaista jonkinlaista rauhaa. =) Etkä tule varmasti katumaan, jos onnistut elämään täsä hetkessä ja jokaisessa ainutkertaisessa päivässä. :hug: