Harmittaa kun lapsi ei ole hyvä missään

[Miina joka ei osaa]

Minä olin niin kuin ap:n lapsi. Olen edelleen. Äitini jaksoi muistuttaa siitä että minä en osannut mitään oikein enkä pärjännyt koulussa. En pärjää vieläkää, koulut jää kesken enkä ole työelämässä vaan kotiäitinä. Oma äitini ei pidä yhteyttä, olen hänelle pettymys ollut lapsesta saakka. Tiedän että hän kärsi siitä ja kärsii edelleen kun ei voi kehua minun saavutuksillani.

 

[vieras]

Ap:lle että mä olin lahjakas lapsi, joka huomattiin jo päiväkodissa ja nousi esiin koulussa ja jonka lahjakkuus nousi äidille ja isälle päähän. Tavallisten sisarusten jälkeen se hiveli vähän liikaa vanhempiani. Alkoi tulla kaikenlaista lieveilmiötä kuten äidin ja isän kauhea pettymys, kun olin saanut ruotsin kokeessa 9 +. Mua ei siitä kehuttu, vaan kysyttiin, mikset saanut kymppiä, mikä meni vikaan?

Rupesi ottamaan aivoon se että mua oikeastaan pidettiin suoritusteni takia hyvänä, ei muuten. Mistään muusta ei välitetty, kunhan numerot olivat hyviä.

Meinasin ihan piruuttani vetää yo-kirjoitukset päin peetä, siis että jokaisesta olisi tullut approbatur, koska niitä mun yo-juhlia oli suunniteltu jo ala-asteella ja mietitty vaan montako ällää saan. En kuitenkaan tehnyt sitä, koska mietin että joudun sitten kirjoittamaan uudestaan syksyllä. Toisaalta se nöyryytys varsinkin äidille olisi ollut kyllä todella hauska nähdä, kun olisi joutunut perumaan juhlia

Omaa lasta en kasvata niin, vaan koetan saada aikaan tunteen, että hän on mulle rakas ihan pelkällä olemassaolollaan. Hän on myös lahjakas, vajaa 5 v kirjoittelee jo sanoja, osaa lukea vähän, enkä sitä intoa latista. Hän on ikäisekseen erittäin hyvä piirtämään. Hän tietää jo olevansa näissä jotenkin erityinen, kun päiväkodissakin hoitajat ovat tuoneet esiin sen. Mutta koetan että hän kokisi että vaikka ei olisi "hyvä" missään, hän on silti meille maailman rakkain ja tärkein.

Eniten pidän lapsessani siitä, että hän on musta sydämellinen ja kiva kaveri, ei kiusaaja ja hellä eläimille jne.

Kirjoitit kuin omasta elämästäni, sama tarina, vanhemmat odottivat paljon kun huomasivat "että sehän pärjää". Yläasteella sukulaiset odottivat minun pyrkivän lääketieteelliseen. Yhdeksännellä luokalla sitten vedin ihan lekkeriksi kun huomasin mikä on homman juju. Lukioon en olisi edes halunnut mennä, vanhemmat sitten tietysti pakottivat. Ne lukiovuodet sitten istuskelin vastahakoisesti paikalla.

Sain kuitenkin hyvät YO-paperit ja olisin voinut pyrkiä yliopistoon mutta ei vaan kiinnostanut. Ystävätär kantoi minulle esitteitä toivoen minun tulevan järkiini. Kovin pitkälle en sitten opiskellut ja työelämän alkuvuodet menivät rutiinihommissa, kunnes sain sitten taas siitä langanpäästä kiinni ja nyt minulla on haastava ja mielenkiintoinen työ sekä elämä muutenkin ihan mallillaan. Mutta pitkään tuo vanhempien kunnianhimo jäi kummittelemaan ennen kuin siitä eroon pääsin.

 

[ap]

Tarvitseeko yrittää etsiä? Ei läheskään kaikilla ihmisillä ole mitään sellaista, missä voisi erityisemmin loistaa. Ja vain harvalla jotain sellaista, että kukaan ei olisi parempi. Liika etsiminenkin saattaa aiheuttaa sen, että lapsi huomaa vain epäonnistuvansa kerta toisen jälkeen eikä mitään kokeiltua ehdi harrastaa niin pitkään, että edes ehtisi kehittyä hyväksi. Jotkut kehittyvät nopeammin, jotkut hitaammin ja joistain ei tule yrityksistä huolimatta ikinä mestaria.

Antakaa lapsen tehdä sitä, mikä häntä kiinnostaa. Jos se on vain leikkiminen, se 6-vuotiaalle suotakoon. Jos taas vaikkapa piirtäminen, huolehtikaa riittävän hyvistä välineistä, ettei epäonnistumiset johdu ainakaan niistä. Tehkää aioita, joiden tekeminen on mukavaa.

Näin just. Sitä paitsi sekin on hyvä taito, että on hyvä leikkimään .

Leikki nyt on vielä tuonikäisten "työtä" ja kartuttaa hyvin sosiaalisia taitoja mitkä on varmasti tärkeämpiä kuin yksittäiset lahjakkuudet jollain alalla. ne luovat sitä itseluottamusta ja saavat viihtymään hyvin koulussa ja näin ovat hyvä pohja elämälle.

Leikkimisessä hän on kyllä hyvä, tosin kavereiden kanssa tuppaa käymään niin, että poika järjestää niin pikkutarkat ja pitkäkestoiset jutut, että kaverit ennättävät jo juosta moneen kertaan muihin hommiin. Ja tämä taas surettaa, kun kaverit eivät ole yhtä täysillä mukana leikissä.

 

[ap]

Minä olin niin kuin ap:n lapsi. Olen edelleen. Äitini jaksoi muistuttaa siitä että minä en osannut mitään oikein enkä pärjännyt koulussa. En pärjää vieläkää, koulut jää kesken enkä ole työelämässä vaan kotiäitinä. Oma äitini ei pidä yhteyttä, olen hänelle pettymys ollut lapsesta saakka. Tiedän että hän kärsi siitä ja kärsii edelleen kun ei voi kehua minun saavutuksillani.

Tämä on ikävää kuultavaa. Kuten alussa kirjoitin, niin nämä ovat täysin omia ajatuksiani. En puhu niistä lapselle, enkä todellakaan huomauttele hänelle mistään osaamattomuudesta tai keskinkertaisuudesta.

 

[Keittiönoita]

Leikkimisessä hän on kyllä hyvä, tosin kavereiden kanssa tuppaa käymään niin, että poika järjestää niin pikkutarkat ja pitkäkestoiset jutut, että kaverit ennättävät jo juosta moneen kertaan muihin hommiin. Ja tämä taas surettaa, kun kaverit eivät ole yhtä täysillä mukana leikissä.

Lytyisikö kivaa tekemistä jostain rakentelusta? Koottavat lentokoneet, legot, mitäs kaikkia niitä rakennussarjoja onkaan...

 

[Miina joka ei osaa]

Minä olin niin kuin ap:n lapsi. Olen edelleen. Äitini jaksoi muistuttaa siitä että minä en osannut mitään oikein enkä pärjännyt koulussa. En pärjää vieläkää, koulut jää kesken enkä ole työelämässä vaan kotiäitinä. Oma äitini ei pidä yhteyttä, olen hänelle pettymys ollut lapsesta saakka. Tiedän että hän kärsi siitä ja kärsii edelleen kun ei voi kehua minun saavutuksillani.

Tämä on ikävää kuultavaa. Kuten alussa kirjoitin, niin nämä ovat täysin omia ajatuksiani. En puhu niistä lapselle, enkä todellakaan huomauttele hänelle mistään osaamattomuudesta tai keskinkertaisuudesta.

Mutta jo se, että ajattelet riittää joskus. Kyllä lapsi sen vaistoaa, ja kouluun mennessä tulee vielä huomaamaan.

 

[ap]

Mä ymmärrän täysin mitä ap tarkoittaa. Sanoisin ettei siihen oikein mikään muu auta kuin jatkat sen jutun etsimistä. Jos lapsi on esim. todella kömpelö, ei ehkä kannata hirveästi mitään motoriikkaa vaativaa tuputtaa, ainakaan vielä. Se juttu voi olla ihan mitä vain kunhan lapsi itse siitä innostuu. Ei siinä tarvitse olla edes hyvä jos intoa riittää

Kiitos. Näin me tehdään.

 

[ap]

Leikkimisessä hän on kyllä hyvä, tosin kavereiden kanssa tuppaa käymään niin, että poika järjestää niin pikkutarkat ja pitkäkestoiset jutut, että kaverit ennättävät jo juosta moneen kertaan muihin hommiin. Ja tämä taas surettaa, kun kaverit eivät ole yhtä täysillä mukana leikissä.

Lytyisikö kivaa tekemistä jostain rakentelusta? Koottavat lentokoneet, legot, mitäs kaikkia niitä rakennussarjoja onkaan...

Rakentelu on tärkeää, ollut jo monta vuotta. Legoja toivoo taas synttärilahjaksi.

 

[Keittiönoita]

Rakentelu on tärkeää, ollut jo monta vuotta. Legoja toivoo taas synttärilahjaksi.

No sitten hänellä on jo jotain, mistä tykkää ja missä on hyvä

 

[vieras]

Tarvitseeko yrittää etsiä? Ei läheskään kaikilla ihmisillä ole mitään sellaista, missä voisi erityisemmin loistaa. Ja vain harvalla jotain sellaista, että kukaan ei olisi parempi. Liika etsiminenkin saattaa aiheuttaa sen, että lapsi huomaa vain epäonnistuvansa kerta toisen jälkeen eikä mitään kokeiltua ehdi harrastaa niin pitkään, että edes ehtisi kehittyä hyväksi. Jotkut kehittyvät nopeammin, jotkut hitaammin ja joistain ei tule yrityksistä huolimatta ikinä mestaria.

Antakaa lapsen tehdä sitä, mikä häntä kiinnostaa. Jos se on vain leikkiminen, se 6-vuotiaalle suotakoon. Jos taas vaikkapa piirtäminen, huolehtikaa riittävän hyvistä välineistä, ettei epäonnistumiset johdu ainakaan niistä. Tehkää aioita, joiden tekeminen on mukavaa.

Näin just. Sitä paitsi sekin on hyvä taito, että on hyvä leikkimään .

Leikki nyt on vielä tuonikäisten "työtä" ja kartuttaa hyvin sosiaalisia taitoja mitkä on varmasti tärkeämpiä kuin yksittäiset lahjakkuudet jollain alalla. ne luovat sitä itseluottamusta ja saavat viihtymään hyvin koulussa ja näin ovat hyvä pohja elämälle.

Leikkimisessä hän on kyllä hyvä, tosin kavereiden kanssa tuppaa käymään niin, että poika järjestää niin pikkutarkat ja pitkäkestoiset jutut, että kaverit ennättävät jo juosta moneen kertaan muihin hommiin. Ja tämä taas surettaa, kun kaverit eivät ole yhtä täysillä mukana leikissä.

Minusta tuossa on nyt se lahjakkuus Huolellinen ja kärsivällinen kaveri. Tuota voisi käyttää monessa tarkkuutta vaativassa asiassa hyödyksi. Ei huono ominaisuus ollenkaan, pikemminkin päinvastoin.

 

[Sallukkainen]

Ap:lle että mä olin lahjakas lapsi, joka huomattiin jo päiväkodissa ja nousi esiin koulussa ja jonka lahjakkuus nousi äidille ja isälle päähän. Tavallisten sisarusten jälkeen se hiveli vähän liikaa vanhempiani. Alkoi tulla kaikenlaista lieveilmiötä kuten äidin ja isän kauhea pettymys, kun olin saanut ruotsin kokeessa 9 +. Mua ei siitä kehuttu, vaan kysyttiin, mikset saanut kymppiä, mikä meni vikaan?

Rupesi ottamaan aivoon se että mua oikeastaan pidettiin suoritusteni takia hyvänä, ei muuten. Mistään muusta ei välitetty, kunhan numerot olivat hyviä.

Meinasin ihan piruuttani vetää yo-kirjoitukset päin peetä, siis että jokaisesta olisi tullut approbatur, koska niitä mun yo-juhlia oli suunniteltu jo ala-asteella ja mietitty vaan montako ällää saan. En kuitenkaan tehnyt sitä, koska mietin että joudun sitten kirjoittamaan uudestaan syksyllä. Toisaalta se nöyryytys varsinkin äidille olisi ollut kyllä todella hauska nähdä, kun olisi joutunut perumaan juhlia

Omaa lasta en kasvata niin, vaan koetan saada aikaan tunteen, että hän on mulle rakas ihan pelkällä olemassaolollaan. Hän on myös lahjakas, vajaa 5 v kirjoittelee jo sanoja, osaa lukea vähän, enkä sitä intoa latista. Hän on ikäisekseen erittäin hyvä piirtämään. Hän tietää jo olevansa näissä jotenkin erityinen, kun päiväkodissakin hoitajat ovat tuoneet esiin sen. Mutta koetan että hän kokisi että vaikka ei olisi "hyvä" missään, hän on silti meille maailman rakkain ja tärkein.

Eniten pidän lapsessani siitä, että hän on musta sydämellinen ja kiva kaveri, ei kiusaaja ja hellä eläimille jne.

Kirjoitit kuin omasta elämästäni, sama tarina, vanhemmat odottivat paljon kun huomasivat "että sehän pärjää". Yläasteella sukulaiset odottivat minun pyrkivän lääketieteelliseen. Yhdeksännellä luokalla sitten vedin ihan lekkeriksi kun huomasin mikä on homman juju. Lukioon en olisi edes halunnut mennä, vanhemmat sitten tietysti pakottivat. Ne lukiovuodet sitten istuskelin vastahakoisesti paikalla.

Sain kuitenkin hyvät YO-paperit ja olisin voinut pyrkiä yliopistoon mutta ei vaan kiinnostanut. Ystävätär kantoi minulle esitteitä toivoen minun tulevan järkiini. Kovin pitkälle en sitten opiskellut ja työelämän alkuvuodet menivät rutiinihommissa, kunnes sain sitten taas siitä langanpäästä kiinni ja nyt minulla on haastava ja mielenkiintoinen työ sekä elämä muutenkin ihan mallillaan. Mutta pitkään tuo vanhempien kunnianhimo jäi kummittelemaan ennen kuin siitä eroon pääsin.

Mä silloin mietin sen asian kirjoitusten yhteydessä, eli ajattelin että jos "pilaan" elämäni, se koskee äitiin ja isään, halusin siis kostaa jollakin lailla. Mutta eniten se haittaa mua.

Mä menin luovalle alalle, jonne pääsi pelkästään pääsykokeen perusteella, joten todistuksista ja muista ei ollut pätkänkään vertaa hyötyä. Kesätöiden ja muiden opiskeluaikojen "hanttihommien" saamisessa niistä on ollut hyötyä, että pystyi todistamaan, että osaa kieliä jne.

Ja sittemmin olen kyllä antanut anteeksi vanhemmilleni. Nyt kun se into hiipii taas heidän pirtaan oman lapseni kautta, niin aion kyllä kertoa, että en halua sitä suoritusten korostusta hänelle.

Vanhempien mielestä he vaan tekivät kaikkensa mun eteeni, eivätkä näe siinä edelleenkään mitään väärää. Kyllähän he tekivätkin, mulla oli mm. syntyperäinen englanninopettaja ikävuosina 12-18 jonka kanssa kävin kerran viikossa pari tuntia keskustelemassa jne. jne. Tämä erityiskohtelu on myös aiheuttanut närää sisaruksissani.

 

[vieras]

Lapseni on myös keskiverto kaikessa. Mutta kyllä minua ilahduttaa se, että lapseni on keskivertoa kauniimpi. Hoikka myös. En mahda mitään mutta tämä lohduttaa minua, olenko kauhea?

 

[Sallukkainen]

Tarvitseeko yrittää etsiä? Ei läheskään kaikilla ihmisillä ole mitään sellaista, missä voisi erityisemmin loistaa. Ja vain harvalla jotain sellaista, että kukaan ei olisi parempi. Liika etsiminenkin saattaa aiheuttaa sen, että lapsi huomaa vain epäonnistuvansa kerta toisen jälkeen eikä mitään kokeiltua ehdi harrastaa niin pitkään, että edes ehtisi kehittyä hyväksi. Jotkut kehittyvät nopeammin, jotkut hitaammin ja joistain ei tule yrityksistä huolimatta ikinä mestaria.

Antakaa lapsen tehdä sitä, mikä häntä kiinnostaa. Jos se on vain leikkiminen, se 6-vuotiaalle suotakoon. Jos taas vaikkapa piirtäminen, huolehtikaa riittävän hyvistä välineistä, ettei epäonnistumiset johdu ainakaan niistä. Tehkää aioita, joiden tekeminen on mukavaa.

Näin just. Sitä paitsi sekin on hyvä taito, että on hyvä leikkimään .

Leikki nyt on vielä tuonikäisten "työtä" ja kartuttaa hyvin sosiaalisia taitoja mitkä on varmasti tärkeämpiä kuin yksittäiset lahjakkuudet jollain alalla. ne luovat sitä itseluottamusta ja saavat viihtymään hyvin koulussa ja näin ovat hyvä pohja elämälle.

Leikkimisessä hän on kyllä hyvä, tosin kavereiden kanssa tuppaa käymään niin, että poika järjestää niin pikkutarkat ja pitkäkestoiset jutut, että kaverit ennättävät jo juosta moneen kertaan muihin hommiin. Ja tämä taas surettaa, kun kaverit eivät ole yhtä täysillä mukana leikissä.

Minusta tuossa on nyt se lahjakkuus Huolellinen ja kärsivällinen kaveri. Tuota voisi käyttää monessa tarkkuutta vaativassa asiassa hyödyksi. Ei huono ominaisuus ollenkaan, pikemminkin päinvastoin.

Todellakin. Nyt annat siihen sopivaa tekemistä, jos hän tykkää tuollaista tehdä.

 

[vieras]

Ap:lle että mä olin lahjakas lapsi, joka huomattiin jo päiväkodissa ja nousi esiin koulussa ja jonka lahjakkuus nousi äidille ja isälle päähän. Tavallisten sisarusten jälkeen se hiveli vähän liikaa vanhempiani. Alkoi tulla kaikenlaista lieveilmiötä kuten äidin ja isän kauhea pettymys, kun olin saanut ruotsin kokeessa 9 +. Mua ei siitä kehuttu, vaan kysyttiin, mikset saanut kymppiä, mikä meni vikaan?

Rupesi ottamaan aivoon se että mua oikeastaan pidettiin suoritusteni takia hyvänä, ei muuten. Mistään muusta ei välitetty, kunhan numerot olivat hyviä.

Meinasin ihan piruuttani vetää yo-kirjoitukset päin peetä, siis että jokaisesta olisi tullut approbatur, koska niitä mun yo-juhlia oli suunniteltu jo ala-asteella ja mietitty vaan montako ällää saan. En kuitenkaan tehnyt sitä, koska mietin että joudun sitten kirjoittamaan uudestaan syksyllä. Toisaalta se nöyryytys varsinkin äidille olisi ollut kyllä todella hauska nähdä, kun olisi joutunut perumaan juhlia

Omaa lasta en kasvata niin, vaan koetan saada aikaan tunteen, että hän on mulle rakas ihan pelkällä olemassaolollaan. Hän on myös lahjakas, vajaa 5 v kirjoittelee jo sanoja, osaa lukea vähän, enkä sitä intoa latista. Hän on ikäisekseen erittäin hyvä piirtämään. Hän tietää jo olevansa näissä jotenkin erityinen, kun päiväkodissakin hoitajat ovat tuoneet esiin sen. Mutta koetan että hän kokisi että vaikka ei olisi "hyvä" missään, hän on silti meille maailman rakkain ja tärkein.

Eniten pidän lapsessani siitä, että hän on musta sydämellinen ja kiva kaveri, ei kiusaaja ja hellä eläimille jne.

Kirjoitit kuin omasta elämästäni, sama tarina, vanhemmat odottivat paljon kun huomasivat "että sehän pärjää". Yläasteella sukulaiset odottivat minun pyrkivän lääketieteelliseen. Yhdeksännellä luokalla sitten vedin ihan lekkeriksi kun huomasin mikä on homman juju. Lukioon en olisi edes halunnut mennä, vanhemmat sitten tietysti pakottivat. Ne lukiovuodet sitten istuskelin vastahakoisesti paikalla.

Sain kuitenkin hyvät YO-paperit ja olisin voinut pyrkiä yliopistoon mutta ei vaan kiinnostanut. Ystävätär kantoi minulle esitteitä toivoen minun tulevan järkiini. Kovin pitkälle en sitten opiskellut ja työelämän alkuvuodet menivät rutiinihommissa, kunnes sain sitten taas siitä langanpäästä kiinni ja nyt minulla on haastava ja mielenkiintoinen työ sekä elämä muutenkin ihan mallillaan. Mutta pitkään tuo vanhempien kunnianhimo jäi kummittelemaan ennen kuin siitä eroon pääsin.

Mä silloin mietin sen asian kirjoitusten yhteydessä, eli ajattelin että jos "pilaan" elämäni, se koskee äitiin ja isään, halusin siis kostaa jollakin lailla. Mutta eniten se haittaa mua.

Mä menin luovalle alalle, jonne pääsi pelkästään pääsykokeen perusteella, joten todistuksista ja muista ei ollut pätkänkään vertaa hyötyä. Kesätöiden ja muiden opiskeluaikojen "hanttihommien" saamisessa niistä on ollut hyötyä, että pystyi todistamaan, että osaa kieliä jne.

Ja sittemmin olen kyllä antanut anteeksi vanhemmilleni. Nyt kun se into hiipii taas heidän pirtaan oman lapseni kautta, niin aion kyllä kertoa, että en halua sitä suoritusten korostusta hänelle.

Vanhempien mielestä he vaan tekivät kaikkensa mun eteeni, eivätkä näe siinä edelleenkään mitään väärää. Kyllähän he tekivätkin, mulla oli mm. syntyperäinen englanninopettaja ikävuosina 12-18 jonka kanssa kävin kerran viikossa pari tuntia keskustelemassa jne. jne. Tämä erityiskohtelu on myös aiheuttanut närää sisaruksissani.

No, minä lähdin puolestani IT-alalle, koska joitakin vuosia sitten IT-alan työnantajat eivät niinkään katsoneet tutkintoa vaan testien ja YO-todistuksen perusteella. Myöhemminkin ne näytöt ovat olleet ratkaisevampia kuin paperit.

 

[Madicken04]

Lapseni on myös keskiverto kaikessa. Mutta kyllä minua ilahduttaa se, että lapseni on keskivertoa kauniimpi. Hoikka myös. En mahda mitään mutta tämä lohduttaa minua, olenko kauhea?

En tiedä lohdutuksesta, mutta minä ainakin kehitysvammaisen lapsen äitinä olen iloinen siitä että lapseni on (ainakin minun rehellisissä silmissä ja joidenkin muidenkin mielestä ) kaunis. Ei sillä että se tekisi hänestä rakkaamman tai tärkeämmän, mutta kiva juttu silti.

 

[Tietokonetyttö]

Leikkimisessä hän on kyllä hyvä, tosin kavereiden kanssa tuppaa käymään niin, että poika järjestää niin pikkutarkat ja pitkäkestoiset jutut, että kaverit ennättävät jo juosta moneen kertaan muihin hommiin. Ja tämä taas surettaa, kun kaverit eivät ole yhtä täysillä mukana leikissä.

Voi kuule, eihän teillä ole mitään hätää! Pikkutarkkuus ja pitkäjänteisyys on sellaisia ominaisuuksia, että niille löytyy kyllä käyttöä myöhemmin elämässä. Lapsestasi voi tulla vaikka matemaatikko tai insinööri tai hän saattaa innostua harrastamaan astronomiaa tai tietokoneita tai valokuvausta tai jotain muuta vastaavaa. Ehkä nyt pinempänä hän saattaisi innostua vaikkapa tekniikka legoista tai lennokkien rakentamisesta. Mutta nämä kaikki mainitsemani jutut ovat hiukan sellaisia, että lapsi saattaa näihin kaivata aikuista mukaan ja tueksi. Kannattaa pitää silmät ja korvat auki, jos huomaat vaikkapa sitten kun lapsesi aloittaa koulun, että koululla olisi jokin sellainen harrastekerho, johon hän voisi lähteä mukaan.

Niin joo, yksi pitkäjänteisyyttä ja pikkutarkkuutta vaativa juttu, mikä voisi ehkä toimia jo tuon ikäisellä, jos aikuinen lähtee innolla mukaan, on geokätköily. Ja sitten siitä tuli mieleen suunnistaminen... Urheiluseuroilla on alle kouluikäisillekin tarkoitettuja suunnistuskursseja.

Mutta saitkin jo edellä monia viisaita neuvoja siitä, että ei kannata rynnätä suinpäin kokeilemaan kaikkia lajeja ja vertaamaan lasta muihin ja pitää rakastaa ehdoitta jne. Niitä neuvoja en nyt jaksa tässä toistaa... Tämän postituksen tarkoitus oli vain korostaa, että niitä jutuja, missä lapsesi on lahjakas, voi löytyä sitten myöhemin, jos lapsellasi vain on mahdollisuuksia kokeilla. Nämä ajatukset tulivat nyt mun mieleeni, koska itse olen jo yläasteikäisenä tyttönä innostunut tietokoneista ja nykyään olen ammatiltani tietotekniikan DI ja mieheni taas on matemaatikko, joka harrastaa astronomiaa. Meitä on molempia varmaan useampikin ihminen pitänyt vähän omituisina ja kömpelöinä ja vaikka mitä jossain kehitysvaiheissa. Mutta ei oo menoo haitannut sitten, kun on itse löytänyt ne omat kiinnostuksenkohteensa...

Tsemppiä teille molemmille ja hyvää kesää!

 

[Hmmm]

Tuosta tietokonetytön kirjoituksesta tuli mieleen, että asutteko isolla vai pienellä paikkakunnalla? Minkälaisia harrastemahdollisuuksia teillä päin on vaikkapa alakoululaisille?

 

[ap]

Leikkimisessä hän on kyllä hyvä, tosin kavereiden kanssa tuppaa käymään niin, että poika järjestää niin pikkutarkat ja pitkäkestoiset jutut, että kaverit ennättävät jo juosta moneen kertaan muihin hommiin. Ja tämä taas surettaa, kun kaverit eivät ole yhtä täysillä mukana leikissä.

Voi kuule, eihän teillä ole mitään hätää! Pikkutarkkuus ja pitkäjänteisyys on sellaisia ominaisuuksia, että niille löytyy kyllä käyttöä myöhemmin elämässä. Lapsestasi voi tulla vaikka matemaatikko tai insinööri tai hän saattaa innostua harrastamaan astronomiaa tai tietokoneita tai valokuvausta tai jotain muuta vastaavaa. Ehkä nyt pinempänä hän saattaisi innostua vaikkapa tekniikka legoista tai lennokkien rakentamisesta. Mutta nämä kaikki mainitsemani jutut ovat hiukan sellaisia, että lapsi saattaa näihin kaivata aikuista mukaan ja tueksi. Kannattaa pitää silmät ja korvat auki, jos huomaat vaikkapa sitten kun lapsesi aloittaa koulun, että koululla olisi jokin sellainen harrastekerho, johon hän voisi lähteä mukaan.

Niin joo, yksi pitkäjänteisyyttä ja pikkutarkkuutta vaativa juttu, mikä voisi ehkä toimia jo tuon ikäisellä, jos aikuinen lähtee innolla mukaan, on geokätköily. Ja sitten siitä tuli mieleen suunnistaminen... Urheiluseuroilla on alle kouluikäisillekin tarkoitettuja suunnistuskursseja.

Mutta saitkin jo edellä monia viisaita neuvoja siitä, että ei kannata rynnätä suinpäin kokeilemaan kaikkia lajeja ja vertaamaan lasta muihin ja pitää rakastaa ehdoitta jne. Niitä neuvoja en nyt jaksa tässä toistaa... Tämän postituksen tarkoitus oli vain korostaa, että niitä jutuja, missä lapsesi on lahjakas, voi löytyä sitten myöhemin, jos lapsellasi vain on mahdollisuuksia kokeilla. Nämä ajatukset tulivat nyt mun mieleeni, koska itse olen jo yläasteikäisenä tyttönä innostunut tietokoneista ja nykyään olen ammatiltani tietotekniikan DI ja mieheni taas on matemaatikko, joka harrastaa astronomiaa. Meitä on molempia varmaan useampikin ihminen pitänyt vähän omituisina ja kömpelöinä ja vaikka mitä jossain kehitysvaiheissa. Mutta ei oo menoo haitannut sitten, kun on itse löytänyt ne omat kiinnostuksenkohteensa...

Tsemppiä teille molemmille ja hyvää kesää!

Kiitos, ja helteistä kesää myös teille. Viisas kirjoitus sinulta. Tuo geokätköily voisikin olla kokeilemisen arvoinen juttu, ja se voisi poikia sitten muutakin. On totta että tuo tarkkuus ja pitkäjänteisyys ovat erittäin hyviä ominaisuuksia, ja lasta on tästä moneen kertaan muistettu kiitellä. Toivon myös että sitten kun koulu alkaa, niin lapsi saa uuden oppimisesta iloa ja intoa, ja toivon että tämä lähtee hänellä hyvin käyntiin.

 

[ap]

Tarvitseeko yrittää etsiä? Ei läheskään kaikilla ihmisillä ole mitään sellaista, missä voisi erityisemmin loistaa. Ja vain harvalla jotain sellaista, että kukaan ei olisi parempi. Liika etsiminenkin saattaa aiheuttaa sen, että lapsi huomaa vain epäonnistuvansa kerta toisen jälkeen eikä mitään kokeiltua ehdi harrastaa niin pitkään, että edes ehtisi kehittyä hyväksi. Jotkut kehittyvät nopeammin, jotkut hitaammin ja joistain ei tule yrityksistä huolimatta ikinä mestaria.

Antakaa lapsen tehdä sitä, mikä häntä kiinnostaa. Jos se on vain leikkiminen, se 6-vuotiaalle suotakoon. Jos taas vaikkapa piirtäminen, huolehtikaa riittävän hyvistä välineistä, ettei epäonnistumiset johdu ainakaan niistä. Tehkää aioita, joiden tekeminen on mukavaa.

Näin just. Sitä paitsi sekin on hyvä taito, että on hyvä leikkimään .

Leikki nyt on vielä tuonikäisten "työtä" ja kartuttaa hyvin sosiaalisia taitoja mitkä on varmasti tärkeämpiä kuin yksittäiset lahjakkuudet jollain alalla. ne luovat sitä itseluottamusta ja saavat viihtymään hyvin koulussa ja näin ovat hyvä pohja elämälle.

Leikkimisessä hän on kyllä hyvä, tosin kavereiden kanssa tuppaa käymään niin, että poika järjestää niin pikkutarkat ja pitkäkestoiset jutut, että kaverit ennättävät jo juosta moneen kertaan muihin hommiin. Ja tämä taas surettaa, kun kaverit eivät ole yhtä täysillä mukana leikissä.

Minusta tuossa on nyt se lahjakkuus Huolellinen ja kärsivällinen kaveri. Tuota voisi käyttää monessa tarkkuutta vaativassa asiassa hyödyksi. Ei huono ominaisuus ollenkaan, pikemminkin päinvastoin.

Todellakin. Nyt annat siihen sopivaa tekemistä, jos hän tykkää tuollaista tehdä.

Tällaisia juttuja tehdäänkin ja tekeekin päivittäin. Vielä kun löytyisi tähän rinnalle joku sellainen "sosiaalisempi" kiinnostuksen ja onnistumisen kohde.

 

[oo]

Oot liian suorituskeskeinen ja tartutat sen lapseenkin. On normaalia huomata, ettei ole paras ja sen kanssa pitää oppia elämään. Aina löytyy joku joka on parempi. Jos tekee elämästä suorittamista ja kilpailua niin ankeeksi menee.

 

[ap]

Oot liian suorituskeskeinen ja tartutat sen lapseenkin. On normaalia huomata, ettei ole paras ja sen kanssa pitää oppia elämään. Aina löytyy joku joka on parempi. Jos tekee elämästä suorittamista ja kilpailua niin ankeeksi menee.

Jos yhtään luit tätä ketjua, niin huomasit varmaan että tästä ei ole kysymys.

 

[pörrö]

Harjoitus tekee mestarin. Hänellekin löytyy varmaan kasvun myötä, joku harrastus jossa kehittyy pikkuhiljaa taitavaksi, kaikista ei tule kovankaan harjoittelun myötä maailmanmestareita, mutta he voivat kehittyä lajissa ihan hyvälle tasolle.

 

[dfdf]

Miksi vertailet lastasi muihin? Onhan lapsesi hyvä jossakin, jos kerran hän on innokas ja halukas kokeilemaan kaikkea. Toisilta nämä ominaisuudet puuttuvat ja se on todella kurjaa lapsen tulevaisuuden kannalta.

 

[ap]

Miksi vertailet lastasi muihin? Onhan lapsesi hyvä jossakin, jos kerran hän on innokas ja halukas kokeilemaan kaikkea. Toisilta nämä ominaisuudet puuttuvat ja se on todella kurjaa lapsen tulevaisuuden kannalta.

Hän on alkanut vertailla itse itseään toisiin, mikä on ihan luonnollista ja alkaa kai suunnilleen 5+ iässä. Hän on perusluonteeltaan yksilösuorittaja, mutta ei toki voi itse tätä vielä ymmärtää. Harmistuu ja pahoittaa mielensä kun ei pääse oikein missään asiassa loistamaan ja tuntemaan onnistumisen iloa muiden lasten keskuudessa. Pointtini on, että haluaisin hänen ITSE huomaavan oman onnistumisensa ja innostuvan ja ilahtuvan siitä. Ei auta vaikka me vanhemmat häntä kuinka kehuisimme ja kiittelisimme, jos hän ei mielestään itse ole onnistunut.

 

[Tietokonetyttö]

Kiitos, ja helteistä kesää myös teille. Viisas kirjoitus sinulta. Tuo geokätköily voisikin olla kokeilemisen arvoinen juttu, ja se voisi poikia sitten muutakin. On totta että tuo tarkkuus ja pitkäjänteisyys ovat erittäin hyviä ominaisuuksia, ja lasta on tästä moneen kertaan muistettu kiitellä. Toivon myös että sitten kun koulu alkaa, niin lapsi saa uuden oppimisesta iloa ja intoa, ja toivon että tämä lähtee hänellä hyvin käyntiin.

Joo, pitkäjänteisillä ja pikkutarkoilla lapsilla koulun aloittaminen voi hyvinkin tuoda esille monia sellaisia uusia aiheita, joihin ei olisi muuten tajunnutkaan lasta tutustuttaa. Kyllä se oma kaikkein mielenkiintoisin harrastus sieltä vielä löytyy!