Ap:lle että mä olin lahjakas lapsi, joka huomattiin jo päiväkodissa ja nousi esiin koulussa ja jonka lahjakkuus nousi äidille ja isälle päähän. Tavallisten sisarusten jälkeen se hiveli vähän liikaa vanhempiani. Alkoi tulla kaikenlaista lieveilmiötä kuten äidin ja isän kauhea pettymys, kun olin saanut ruotsin kokeessa 9 +. Mua ei siitä kehuttu, vaan kysyttiin, mikset saanut kymppiä, mikä meni vikaan?
Rupesi ottamaan aivoon se että mua oikeastaan pidettiin suoritusteni takia hyvänä, ei muuten. Mistään muusta ei välitetty, kunhan numerot olivat hyviä.
Meinasin ihan piruuttani vetää yo-kirjoitukset päin peetä, siis että jokaisesta olisi tullut approbatur, koska niitä mun yo-juhlia oli suunniteltu jo ala-asteella ja mietitty vaan montako ällää saan. En kuitenkaan tehnyt sitä, koska mietin että joudun sitten kirjoittamaan uudestaan syksyllä. Toisaalta se nöyryytys varsinkin äidille olisi ollut kyllä todella hauska nähdä, kun olisi joutunut perumaan juhlia
Omaa lasta en kasvata niin, vaan koetan saada aikaan tunteen, että hän on mulle rakas ihan pelkällä olemassaolollaan. Hän on myös lahjakas, vajaa 5 v kirjoittelee jo sanoja, osaa lukea vähän, enkä sitä intoa latista. Hän on ikäisekseen erittäin hyvä piirtämään. Hän tietää jo olevansa näissä jotenkin erityinen, kun päiväkodissakin hoitajat ovat tuoneet esiin sen. Mutta koetan että hän kokisi että vaikka ei olisi "hyvä" missään, hän on silti meille maailman rakkain ja tärkein.
Eniten pidän lapsessani siitä, että hän on musta sydämellinen ja kiva kaveri, ei kiusaaja ja hellä eläimille jne.