haluaako mies koskaan isäksi?

[yippiayee]

Kertokaa ihmiset kokemuksianne, miten teille kävi.

Olemme +25 pariskunta, eli kohtalaisen nuoria, muttemme teinejäkään. Olemme olleet yhdessä neljä vuotta ja olemme molemmat onnellisia ja tyytyväisiä suhteeseen. Itse näen meidät joskus naimisissa ja perheellisinä, vaikken naimisiin juuri nyt hingukaan enkä halua ihan vielä vauva-arkea. Ehkä sitten siinä 30 - 35 vuotiaana, jos saa esittää toiveen.

Avomieheni on vakuuttunut, että ei halua perhettä ikinä. Joskus hän on tosin maininnut, että joskus 35-40 ikäisenä voisi harkita asiaa, ja että jos ei silloin enää saa biologista lasta, adoptio tulisi kyseeseen. Hän siis on tavallaan kahden vaiheilla perheasiasta, mutta tällä hetkellä kuitenkin 90%:sti sitä mieltä, ettei halua isäksi. Minun kanssani hän kuitenkin on vakavissaan, ja kihla/hääasiasta on puhuttu.

Nyt mietityttää, onko oikein mennä kihloihin/naimisiin, jos tulevaisuudennäkymät ovat erit? En ole satavarma itsekään, että haluan äidiksi, mutta kuitenkin enemmän siihen vaihtoehtoon kallellaan. Mieheni taas todennäköisimmin ei halua isäksi. Argh, mistä voin tietää, tuleeko hänen mielensä muuttumaan, kun kumminkin näin nuoria olemme?

Miten teille vanhemmille ja viisaammille on elämässä käynyt? Tuliko näin isossa elämänsuunnan päätöksessä yhteisymmärrystä vai ei?

 

[Leena]

Minulla aivan samanlaisia mietteitä...vaikka ikää on jo vähän enemmän.Mieheni vannoi suhteemme alussa ettei halua isäksi...no minäkään en silloin vielä halunnut lasta en ollenkaan.Olen aina vieroksunut ajatusta että joskus saisin lapsen, mutta kas kummaa, vaikka suhteemme ei vielä missään nimessä ole edes vanha, niin nyt se lapsen saaminen pyörii mielessäni yhtenään.Tiedä miten tässä sitten käy, olen yli 30v eli aikaa vielä jonkun verran on...jokatapauksessa tahdon viettää tämän miehen kanssa lopun ikäni, jos se suinkin vain olisi mahdollista.Se lapsi voisi kentis täydentää onneni, muttei korvata sitä tunnetta mitä tunnen miestäni kohtaan...eli en jättäisi miestäni siitä syystä, ellei tämä isäksi tahtoisikaan.

Jään mielenkiinnolla seuraamaan kokeneempien ja jo ehkä tämänkin läpikäydeiden ihmisten kommetteja.

 

[Lillukka-]

Tuttavapariskunta erosi juuri lapsettomuuden takia. Surullista, sillä he olivat muuten täydellinen pari, myös miehen mielestä, joka eron halusi, koska haluaa biologisen lapsen. Minä ajattelen niin, että tämäkin ero oli turha, koska hyvää ihmissuhdetta on todella vaikea löytää.

Toinen pari, nainen tavatessansa muutamia vuosia sitten, oli lapseton. Miehellä lapsia edellisestä liitosta. Mies oli 100% varma ettei enää halua lisää lapsia, vaan nauttii lasten ollessa jo toisella kymmenellä, myös siitä omasta, uudesta, ajastaan. Vaan kuinkas kävi? Mieli muuttui ja nyt parilla on kaksi pientä lasta.

Tässä tuli vielä kolmaskin esimerkki ystäväpiiristäni. Mies oli myös tässä tapauksessa täysin varma ettei enää lapsia halua. Rakastui kuitenkin lapsettomaan naiseen joka halusi lapsia. He sopivat asian niin, että lapsi on naisen "projekti". Kävi kuten arvata saattaa, tästä naisen projektista" tuli miehen silmäterä.

Miehesi on vielä nuori, mieli saattaa muuttua jopa lähivuosina niin, että hän haluaa lapsia. Ei hän täysin vakuuttunut voi haluttomuudesta lapsia kohtaan olla, jos kerran kuitenkin pyörittelee asiaa mielessään, "että ehkä sitten 35-40-vuotiaana".

 

[Höh, kirjoitin pitkän tarinan]

Kirjoitin pitkän tarinan ja se hävisi, joten nyt tiivistäen : )

Minun ex-mieheni ei halunnut lapsia, vaikkei hän sitä aikanaan kertonut, hän ajatteli, että ehkä minä muuten mieleni tai sitten hän. Lopulta, 34-vuotiaana, hän kertoi, ettei halua koskaan lapsia ja siitä parin vuoden kuluttua erosimme ja tämä lapsiasia oli iso syy eroomme.

Eli mieti, että oletko valmis - ilman "katkeruutta" - siihen, ettette edes yritä koskaan saada omaa lasta ja kenties ei adoptoituakaan, sillä voihan olla, ettei miehesi halua sitäkään ja jos haluaa, on adotio itsessään pitkä ja monimutkainenkin prosessi.

 

[Leena]

Kirjoitin pitkän tarinan ja se hävisi, joten nyt tiivistäen : )

Minun ex-mieheni ei halunnut lapsia, vaikkei hän sitä aikanaan kertonut, hän ajatteli, että ehkä minä muuten mieleni tai sitten hän. Lopulta, 34-vuotiaana, hän kertoi, ettei halua koskaan lapsia ja siitä parin vuoden kuluttua erosimme ja tämä lapsiasia oli iso syy eroomme.

Eli mieti, että oletko valmis - ilman "katkeruutta" - siihen, ettette edes yritä koskaan saada omaa lasta ja kenties ei adoptoituakaan, sillä voihan olla, ettei miehesi halua sitäkään ja jos haluaa, on adotio itsessään pitkä ja monimutkainenkin prosessi.

Saitko sinä koskaan sitä lasta jota kaipasit?

 

[Höh, kirjoitin pitkän tarinan Leenalle]

Kyllä, minulla on nyt kaksi lasta, tytär on 5-vuotias ja poika 4-vuotias. Haluaisimme vielä kolmannen lapsen, mutta täytän kohta 43, joten en tiedä, että uskaltaako sitä edes yrittää... Yksi ystävättäreni sai tosin esikoisensa 42-vuotiaana ja kaikki sujui todella hyvin.

 

[Leena]

Ompa hienoa että unelmasi toteutui! =) Kyllähän kaksi lastakin on jo hyvä määrä...siis luulisin, eikös vanhemmalla iällä raskauteen tule lisää riskejäkin? Kyllä tiedän muutaman hyvin menneen raskauden ja synnytyksen omastakin lähipiiristäni joissa nainen ollut yli 40, mutta kyllä se varmaan kannattaa miettiä tarkoin.

 

[ap....]

kiitos vastauksista! niinhän se on, että ei tässä iässä voi tietää, mitä 5 - 10 vuoden päästä haluaa tai mitä silloin tapahtuu. Hankalaa on, että en ole itsekään varma äitihaaveistani. Ja voisihan olla, etten edes voi saada lasta eikä adoptiokaan jostain syystä onnistuisi, eli jos nyt lähtisin tämän lapsiasian takia eroamaan, pahimmassa tapauksessa jätän hyvän miehen (ilman tätä lapsiprobleemaa "sen oikean") ja jään myös ilman lasta. Eli pää jää vetävän käteen...

 

[4444444]

Minä taas olen 29-vuotias nainen, melkein koko aikuisikäni ollut sinkku ja nyt ollut parisuhteessa viimeisen vuoden "elämäni miehen" kanssa. Mies on 26-vuotias ja alusta asti sanonut rehellisesti että haluaa ehdottomasti lapsia.Minulla ei ole koskaan ollut tuollaista ehdotonta tahtoa tai mitään vauvakuumettakaan, tykkään kyllä lapsista ja hoidan tuttavien lapsia aina välillä mutta itse en ole koskaan jotenkin "nähnyt itseäni äidistä". Nyt olen viime aikoina ajatellut asiaa paljonkin että jos päätämme alkaa yrittämään lasta niin tuleeko se olemaan virhe jos sitä ei 100% palavasti halua mutta ajatus ei kuitenkaan ole todellakaan vastenmielinenkään. Lähinnä varmaan pelkään sitä vastuuta ja sitä että oma elämä katoaa, mikään ei ole enää niin kuin ennen lapsen tulon jälkeen. Tietenkin aina jos jostain luopuu niin jotain saa tilalle mutta silti ajatus kummittelee että jos tekee virheen... Koska lapsi on kuitenkin sellainen mikä on loppuelämän projekti. Onko kommentteja, tai kohtalotovereita jotka eivät ole olleet näitä "tulevia superäitejä" eli äidillisiä alusta asti vaan ehkä raskauden myötä ajatukseen kypsyneitä...

Ja vielä kommenttina että miehen suhteen minulla ei ole mitään epäilystä, rakastan häntä ihan täysillä, tiedän että hän olisi aivan loistava isä ja parisuhde voi loistavasti

 

[ap....]

Kiitos etenkin Lillukalle rohkaisusta! Itsestäkin hieman tuntuu, että jos mies olisi ehdottomasti lapsia vastaan niin tuskin olisi tuollaista adoptiovaihtoehtoa edes omatoimisesti esittänyt. Toisaalta taas aina jos tulee lapsista puhe, hän tyrmää idean tyystin ja vitsailee tyyliin "ei tarvita sellaista rahareikää ja huutavaa pohjatonta kaivoa".

Kaipa (sinänsä viaton) lapsiaiheeni säikäyttää häntä kun luulee, että nyt se painostus alkaa. Ja ajatus on kai hänelle vielä niin kaukainen, ettei pysty varmaa juuta tai eitäkään toisaalta sanomaan. Enkä halua alkaa painostaa, kun ensinnäkään asia ei ole ajankohtainen itsellekään. Mutta mietityttää silti silloin tällöin...

 

[Leena]

Luulisin että on aivan tervettäkin miettiä näitä asioita kumppanin kanssa tai vähintään siellä oman päänsä sisuksissa.Kun mikään ehkäisykään ei ole 100% varma.

Yleensähän aika muuttaa ajatteluamme, halusimme tai emme.Muuan hyvä ystäväni on minulle sanonut, että vaikken pidäkkään lapsista yleisesti mutta se raskausaika muuttaa naista, niin että se oma lapsi onkin sitten se maailman tärkein asia.Itse en tätä voi allekirjoittaa, kun en äitiyttä ole kokenut, mutta hän on ja sanoo vakaasti asian olevan noin.Että kai se sitten niin on.Luonto tekee tehtävänsä.

 

[Höh kirjoitin pitkän tarinan jne.]

Ja voisihan olla, etten edes voi saada lasta eikä adoptiokaan jostain syystä onnistuisi, eli jos nyt lähtisin tämän lapsiasian takia eroamaan, pahimmassa tapauksessa jätän hyvän miehen (ilman tätä lapsiprobleemaa "sen oikean") ja jään myös ilman lasta. Eli pää jää vetävän käteen...

Minä uskon, että jos en olisi voinut saada lapsia, olisin voinut elää tämän tosiasian kanssa, mutta minulle kynnyskysymys oli se, että itse olin aina tehnyt selväksi, että haluan yrittää ja mies oli antanut ymmärtää olevansa samaa mieltä, kunnes sitten vuosien, vuosien jälkeen tunnusti, ettei ole oikeastaan koskaan sitä mieltä ollutkaan. Eli jos hän olisi alusta asti kertonut, ettei halua lapsia/ei luultavammin halua lapsia tai jos en olisi voinut saada lapsia, olisin suhtautunut asiaan toisin.

 

[Yksi tarina]

Mina ja nykyisin siis ex-mieheni erosimme lapsettomuusasian vuoksi. Meilla oli nimenomaan niin pain etta mina tiesin jo ihan tarkaan siina parikymppisena etta mina en lapsia halua ja taman kantani toin selvasti esille jo seurusteluaikoina. Mieheni vakuutteli tuntevansa samoin, mutta siina vahan yli kolmekymmpisena alkoi painostamaan minua lasten tekoon. Sanoi vain etta han oli aina tiennyt haluavansa lapsia ja oli kaikki nama vuodet odottanut etta muuttasin mieleni! No en tietenkaan ollut muuttanut mieltani ja tunsin itseni petetyksi, silla minusta tuntui etta mieheni ei ollut koskaan kunniottanut mielipidettani ja vakaumustani. Eihan tallaisessa asiassa voi tehda kompromissia, joten lopulta lahdimme eri teille, jotta kumpikin meista saa toteuttaa unelmiaan.

 

[luulo]

Minä taas olen 29-vuotias nainen, melkein koko aikuisikäni ollut sinkku ja nyt ollut parisuhteessa viimeisen vuoden "elämäni miehen" kanssa. Mies on 26-vuotias ja alusta asti sanonut rehellisesti että haluaa ehdottomasti lapsia.Minulla ei ole koskaan ollut tuollaista ehdotonta tahtoa tai mitään vauvakuumettakaan, tykkään kyllä lapsista ja hoidan tuttavien lapsia aina välillä mutta itse en ole koskaan jotenkin "nähnyt itseäni äidistä". Nyt olen viime aikoina ajatellut asiaa paljonkin että jos päätämme alkaa yrittämään lasta niin tuleeko se olemaan virhe jos sitä ei 100% palavasti halua mutta ajatus ei kuitenkaan ole todellakaan vastenmielinenkään. Lähinnä varmaan pelkään sitä vastuuta ja sitä että oma elämä katoaa, mikään ei ole enää niin kuin ennen lapsen tulon jälkeen. Tietenkin aina jos jostain luopuu niin jotain saa tilalle mutta silti ajatus kummittelee että jos tekee virheen... Koska lapsi on kuitenkin sellainen mikä on loppuelämän projekti. Onko kommentteja, tai kohtalotovereita jotka eivät ole olleet näitä "tulevia superäitejä" eli äidillisiä alusta asti vaan ehkä raskauden myötä ajatukseen kypsyneitä...

Ja vielä kommenttina että miehen suhteen minulla ei ole mitään epäilystä, rakastan häntä ihan täysillä, tiedän että hän olisi aivan loistava isä ja parisuhde voi loistavasti

Luulen, että tämä on ihan normaalia, vastuuntuntoisen ihmisen pohdintaa.

 

[N31**]

Olemme olleet aviossa 3 vuotta, yhdessä 7. Sanoin miehelleni varmaankin jo ensi treffeillä etten halua ikinä lapsia, piste. Parin vuoden yhdessäolon jälkeen mieheni rupesi että no millos meille tulee niitä lapsia, ja sanoin että no minähän olen sanonut etten halua lapsia, tiesit sen kyllä kun suhteeseen lähdit.

Edelleen meillä on sama tilanne tietyllä tapaa, mieheni haluaisi lapsia, minä en. Naimisiin mennessämme sanoin että tiedäthän nyt ettet mene naimisiin tulevien lastesi äidin kanssa. Hän sanoi että haluaa mieluummin minut kuin lapsia.

Välillä juttelemme asiasta, ja olen sanonut että sinä olet elämäni mies enkä tiedä mitä tekisin ilman sinua. Mutta lasta en voi tehdä vain sen takia että sinä haluat. Olen sanonut että jos lapsista tulee sinulle liian tärkeitä, meidän on vaan erottava eikä sille voi mitään. Tähän saakka edelleen minä olen ollut tärkeämpi. Olen myös "toitottanut" miehelleni sitä, etten halua olla hänen onnensa esteenä, en siis halua eläkkeellä kuulla katkeruutta, että sinäkään et ikinä minulle lapsia antanut. Kaippa sen näkee sitten eläkkeellä kuinka meidän on käynyt..

Kuten joku sanoi niin tuossa vaiheessa kannattaa arvottaa lapset vs. toimiva parisuhde ja rakas ihminen. Itse olen valmis tekemään melkeinpä mitä vaan mieheni eteen (paitsi synnyttämään lasta jota en rakasta) ja samaten mieheni minun eteen. Itse uskon että rakkautemme kestää lapsettomuutemme, mutta koskaan ei voi olla varma. Jos miehesi on 25 vuotiaana sanonut ettei hän varmaan koskaan halua lapsia, uskon että se päätös pitää. Ja siksipä juurikin sinun kannattaa tarkkaan miettiä kuinka tärkeä miehesi sinulle on, kuinka paljon häntä rakastat. Pystytkö rakastamaan häntä ilman lapsiakin, vai nakertaako katkeruus parisuhteeltanne pohjan?

Ehdotin muuten myös kerran miehelleni ns. sateenkaariperhettä. Eli etsittäisiin kiva sinkkunainen joka haluaisi lapsia muttei miestä, mieheni voisi tehdä naisen kanssa lapsen ja minusta tulisi lapsen "täti". Näin ollen minä saisin pitää mieheni ja mies saisi lapsen. Mutta kuulemma se lapsi on tehtävä minun kanssa tai ei ollenkaan. Ei ole helppoa ei...

 

[minnattt]

olen myös kolmikymppinen nainen, joka tietää, että ei halua lapsia. Nykyisessä suhteessani mies on myös näin ilmoittanut, mutta kun näkee hänet lasten kanssa niin hieman epäilyttää. Olisikohan niin, että haluaa vain -alitajuisesti- saada taloutensa parempaan kunton, viettää vapautta, ja sitten nelikymppisenä alkaa kello tikittämään..- jolloin itse olen liian vanha.
Ihmetyttää nämä puheet miehistä, jotka eivät halua lapsia. Tuntui sinkkuaikoina, että jokaikinen mies sitä perhettä halusi!
Vai olisikohan niin, että miehet haluavat kyllä lapsia -mutta vasta 40-50 vuotiaina.
Tätäkin olen sinkkukentiltä tuttavanaisilta kuullut, "kypsiä" miehiä, jotka hakevat sitä hemaisevaa 20-30 vuotiasta naista, jonka kanssa voi "vihdoin" sen lapsen kokea perustavansa.
Ei ole elämä reilu naisille, ei.

 

[nähtyä ja koettua]

Käsittääkseni kova vauvakuume ei tule suinkaan kaikille naisille. Ei minullekaan tullut. Tuntui vain siltä, että katuisin enemmän lapsettomuutta kuin äitiyttä. Pohdin asiaa kovasti ja raskaaksi tuloa siirrettiin aina vuosi kerrallaan eteenpäin. Parin vuoden miettimisen jälkeen olin varma siitä, että kannattaa ainakin yrittää (tahaton lapsettomuushan on kovin yleistä). Tulin heti raskaaksi ja olin todella innoissani ajatuksesta, että minusta tulee äiti. No, sittemmin kyllä äitiys on ollut rankkaakin, itkua on tuherrettu monta kertaa, mutta äitiyttä en kadu. Luoja on suonut minulle kaksi maailman ihaninta lasta (jokaisen äidin mielestä ne omat ovat ihanimmat...) ja tiedän, että tapahtuipa parisuhderintamalla mitä hyvänsä, niin lapset kuitenkin ovat olemassa.

Lapset eivät ole ikuisesti rääkyviä kuolaavia kakkapaketteja, vaan he kasvavat, kehittyvät ja muuttuvat. Siinä samassa sitä itse yrittää kasvaa ja kehittyä äitinä sopeutuen uusiin muuttuviin tilanteisiin. Uhmaikäisen kanssakin sitä on välillä todella raivoissaan lapsen käytöksestä, mutta silti rakastaa lasta. Nyt kun omien lasten uhmaiät ovat aika kaukainen muisto, niin ei niitä muistele pahalla ollenkaan.

Minusta sinä voisit jutella miehesi kanssa, että haluat ehkä joskus lapsia. Voitte sen ajatuksen pohjalta miettiä, että menettekö silti naimisiin, vaikkei liitto ehkä olekaan loppuelämänne liitto. Avio- tai avoliitosta on ihan yhtä vaikea lähteä henkisesti.

On totta, ettei toista saa pakottaa vauvan hankintaan. Jos toinen haluaa jälkeläisen ja toinen ei, niin mielestäni siinä asiassa ei saa tehdä kompromissia, vaan ero on ainoa ratkaisu. Vauva on syytön syntymäänsä, joten hän ansaitsee tulla rakastetuksi ja hoivatuksi. Täällä maapallolla on ihan riittävästi niitä lapsia, jotka kärsivät päivittäin siitä, että heitä ei rakasteta eivätkä he ole toivottuja.