drakoniaa munkin piti tsempata, kyllä se vauva jossain vaiheessa tulee.
Mulla kesti tasan 2 vuotta siitä kun alettiin yrittämään ja kunnes testiin piirtyi ensimmäisen kerran kaksi viivaa. Poppakonsteja koitettiin, mutta loppujen lopuksi luomusti alkoi raskaus ja kaikki meni sit hyvin. Kyllä mäkin muistan sen epätoivoisen tunteen, jolloin kaikki muut plussas, mutta en minä. Ja kaikki jotka silloin plussasivat, olivat elämänsä kanssa enemmän ja vähemmän pulassa. Yksi asui kotona vanhempien luona, tuli raskaaksi ja mies jätti. Toinen oli veloissa, työtön, tuli raskaaksi ja mies petti (nainen sit kyl dumppas miehen). Ja yksi sai salamatkustajan pillereistä huolimatta lomamatkalla lomaromanssista, jäi sitten yksinhuoltajaksi, eikä lapsi ole ikinä tavannutkaan isäänsä, virallisissa papereissa lapsella ei edes taida olla isää. Mä sentään olin jo avioliitossa ja kaikki muukin oli silloin hyvin. Vauvaa ei vaan kuulunut. Se oli rankkaa aikaa. Mutta nyt mä olen iloinen siitä, että kahden vuoden yrittämisen aikana lapsesta tuli niin rakastettu. Ehdin sopeutua ajatukseen olla joskus äiti, ehdin haaveilla ja ehdittiin kuitenkin miehen kanssa viettää laadukasta aikaa yhdessä. Itseasiassa kummatkin ajat ovat olleet mun elämässäni yhtä tärkeitä. Ne on kummatkin vaan niin erilaisia, mutta kuitenkin ihan yhtä tärkeitä; elämä ennen lapsia ja elämä nyt lasten kanssa.