G: Pahinta oman äitinne suusta?

Lueskelin noita pahin anoppi-juttuja ja ajattelin laittaa tälläisen pystyyn, ei aina se anoppi (itsellänikin vaikeita olleet) vaan joskus myös OMA äiti osaa olla julmuri.

Äitini suusta on tullut mm. raskautumiskielto mieheni kuullen, joka halusi kovasti lasta (en mukamas jaksa ja pysty hoitamaan toista), työni vähättelyä (sisarruksesi tekevät niiiin paljon töitä ja ovat sairaanakin töissä, sinä se vaan laiskottelet ja valitat pienestäkin, olen töissä vanhusalalla, joka kertoo rasittavuudesta aika lailla), ei ota mieluusti lastenlastaan hoitoon, koska ei pysty itse nukkumaan, on siis itse eläkkeellä, ei pidä nyk.opiskelupaikkaani tärkeänä (pitäisi olla 3. asteen koulutus, muut ovat pilipaleja)...

Nojoo, ei niin pahoja mutta loukkaavia tölväisyjä omalle tyttärelleen.

 

Selkä oli tosi kipeä kuopuksen ollessa 5-6kk. Pyysin äitiä pari kertaa leikittämään lapsia, otin lääkärin määräämän kolmio lääkkeen ja kävin päiväunille. Äiti sitten neuvoi, että kipeä selkä paranisi nopeammin kun en vain makailisi, et menisin mieluummin lenkille. Silloin meinasi tulla pari rumaa sanaa.

Silloin tosiaan kaikki lapset heräilivät öisin ja nukkuivat eri aikaan päivällä, eli itse en kokenut sitä yletöntä makailuani niin suureksi ongelmaksi

 

Ehkä se, kun uhkasi kännissä heittää mut kotoa kun olin vielä alaikäinen.
Tai se, kun leikillään sanoi "onneksi sulla ei ole lapsia". Tajusin sen vitsiksi, mutta sattui.
Tai se, kun kertoi mulle kuinka veljeni oli nauranut äidille sitä, että kyläläiset ei tiedä varmaan kummalle nauraa; mulle vai koiralle, kun ulkoilutan koiraa. Sekä koiralla että mulla oli siihen aikaan paino-ongelmia.

Kaikesta huolimatta meillä on ihan hyvät välit.

 

No ei nyt sen pahempaa tuu mieleen kuin äitin eka kysymys sen jälkeen kun kerroin odottavani esikoista, joka on siis äitini eka lapsenlapsi ; Oliko se vahinko?
Kuitenkin olin sukannut mieheni kans vuosia, oltiin kihloissa ja naimisiinmenoakin ajateltu..

 

Isä on aina ollut minulle tärkeä. Hyvä ja tärkeä. Tätä suhdetta äitini on yrittänyt kok elämäni tuhota. Ihan siitä lähtien että on sanonut isän alkaneen "juoda&reuhata" kun synnyin (mikä ei pidä paikkaansa klska olenhan minäkin kotona asunut).jatkuvasti parjaa isääni milloin mistäkin. Ehkä isä ei ole hänen unelma prinssinsä - mutta miksi vitussa mun pitäisi isääni vihata ja parjata? Tuhat kertaa olen kuullut " oot aina isäs puolella". Miksi en olisi. Isä ei tuo parisuhde kiemuroita vanhempi-lapsi suhteeseen.

 

En muista ees pahimpia. Aina vähättelyä, naapurien ja työkaverien tyttärien kehumista. En ole mitään jos en ole maisteri. No ens vuonna toivoakseni olen, mut tuskin sittenkään olen äidin mielestä mitään. Liikunta on äidin mielestä paras hoito hammassärkyynkin. Ei koskaan kehuja mistään. Ei pyydä anteeksi jos on loukannut tms.

Toisaalta äiti on auttavainen ja ihan hauska välillä, ihan ok noista huonoista puolista riippumatta. Pahempikin voisi olla ja meillä on ihan hyvät välit.

 

"vähättelyä" joka asiassa, mutta ymmärrän sen sillä hänellä ollut aivoinfarkti...

 

Sain keskenmenon 18vuotiaana, johon äitini kommentoi "Jumalan Kiitos" . Olin kuitenkin kihloissa, yhden lapsen äiti jo joka asui lapsen isän kanssa yhdessä ja elimme ihan omilla rahoillamme...

 

kaikenlaista, mutta yksi on jäänyt mieleen: "Tapa ittes!" Tästä on yli parikymmentä vuotta aikaa ja aika rasittava mä olinkin

 

"Tämä sinun tyttöystäväsi ei sitten osaa tehdä mitään kotitöitä, ei laittaa ruokaa ja laiskakin on".
Tämän totesi minun ekalle poikaystävälle, jonka vein kotiin näytille. Totta se, etten kotona asuessani tehnyt ruokaa tai mitään, koska äitini ei päästänyt keittiöön "häiritsemään" hänen ruoan laittoaan.. Meillä äiti on siis suvereeni ruoanlaittaja ja kotoa löytyy ruoan aikaan karjalainen pitopöytä.

Tuolloin olin jo asunut pari vuotta omillani ja kummasti se luonto oli jo kerennyt tikan pojan puuhun ajaa noiden kotihommien suhteen ja olin ylpeä siitä, joten tuo oli kova kolaus minun itsetunnolle varsinkin suht varteenotettavan poikaystäväni läsnä ollessa. Edelleen näin 30- vuotiaana tuntuu, ettei äitini ole tottunut siihen, että osaan laittaa ruokaa miltei yhtähyvin kuin hänkin.

 

Monesti äidit eivät itse koe vähättelevänsä lapsiaan, mutta lapset kokevat, että se on vähättelyä. Esimerkiksi oma äitini, joka on aivan ihana ihminen, tapasi kehua tuttaviemme lapsia ja puhua näistä ihailevaan sävyyn, mutta ei hän ikinä minulle mitään kehuja jaellut. Siksi koin sen vähättelynä. Myöhemmin tajusin, ettei hän tarkoittanut toisten kehumisella minua vähätellä, meidän perheessä vaan on aina ollut niin vaikeaa antaa myönteistä palautetta perheen sisällä, ettei äiti osannut minua kehua, muita vain. Tätä myönteisen palautteen antamista olenkin joutunut itse treenaamaan oikein urakalla, kun itse tulin äidiksi. Silti huomaan, että toisinaan minäkin kehun muiden lapsia omieni kuullen ja unohdan siinä ohessa mainita omat lapseni. Kun siinä omat lapset sitten kuuntelevat vieressä, aivan varmasti heistä tuntuu, että siinä äiti nyt heitä vähättelee, vaikka en todellakaan vähättele! Eihän lapsi sitä ymmärrä, että toisten hyveet eivät ole pois heidän omista hyveistään.

 

- "Muuttaisit jo pois kotoa." Olin tuolloin 17-vuotias.
- "Se on liian rankka koulu." Hain opiskelemaan sairaanhoitajaksi.
- "Et pärjää siellä." Hain lukioon, enkä sitten mennyt.
- "Voisit mennä autokouluun, mutta maksa itse koko lysti." En ollut edes itse ajatellut autokouluun menoa. ja tämä tapahtui 18-vuotiaana.
- "Sun olisi pitänyt opiskella merkonomiksi jo nuorena kun sitä jo silloin ehdotin." Paitsi että siihen aikaan merkonomin tutkinto oli yo-pohjainen opisto-asteen tutkinto, eikä äitini hyväksynyt lukioon menoani.

 

- "Muuttaisit jo pois kotoa." Olin tuolloin 17-vuotias.
- "Se on liian rankka koulu." Hain opiskelemaan sairaanhoitajaksi.
- "Et pärjää siellä." Hain lukioon, enkä sitten mennyt.
- "Voisit mennä autokouluun, mutta maksa itse koko lysti." En ollut edes itse ajatellut autokouluun menoa. ja tämä tapahtui 18-vuotiaana.
- "Sun olisi pitänyt opiskella merkonomiksi jo nuorena kun sitä jo silloin ehdotin." Paitsi että siihen aikaan merkonomin tutkinto oli yo-pohjainen opisto-asteen tutkinto, eikä äitini hyväksynyt lukioon menoani.

Tuohon viimeiseen vielä, että valmistuin työttömäksi merkonomiksi vuosi sitten ja nyt jatkokoulutan itseäni ihan eri alalle.

 

Äitini suu on sammakko- ja konnakone. Sieltä saattaa tulla ihan mitä vain. Riippuu millä tuulella sattuu olemaan, ja se tuulen suunta on aika armottoman arvaamaton.

 

Mun sisko valmistui yo-merkonomiksi, sitä juhlittiin kaksi päivää ja hehkutettiin kauan ennen ja jälkeen.
Minä valmistuin koulunkäyntiavustajaksi, äiti ei edes onnitellut. Saati järjestänyt juhlia tai kertonut kenellekään.

Se loukkasi, vaikka muuten hyvissä väleissä ollaankin.

 

Adoptioäitini on mm. uhannut tappaa minut tai laittaa jonkun tappamaan, säälinyt puolisoitani ja kertonut monesti miten olen niin hirveä ihminen, ettei kukaan halua koskaan olla kanssani. Pahinta on kuitenkin varmaan ollut kuulla, miten olen hänen elämänsä virhe.

 

Jotain tosi rumia, seksiin liittyviä puheita sen aikaisesta poikakaverista.
Sanonut et mä oon kova ja julma äiti ja vihaan lastani (tämä ei totta, mutta meillä lapsia kielletään jos tekevät pahojaan ja mummon mussukkaa ei saisi torua vaikka hajottaisi tahallaan jotain tai löisi muita).
Haukkuu mun isää jatkuvasti, myös lapsena puhui usein pahaa isästä mulle.
Ja jos näistä ja monista muista yrittää puhua, hän ei ole ikinä näin sanonut eli kyseenalaistaa sit kaikkien muiden kurjat kokemukset puheistaan (jä näissäkin on muita ollut läsnä, että en mä ainoa ole joka nää on kuullu ja silti kieltää sanoneensa).

Anopinkin kanssa on omat ongelmansa toki, mutta on se helpompi ja mukavampi ihminen kuin äiti. Silti tulen periaatteessa ihan hyvin toimeen äitinikin kanssa, kaikkeen kun tottuu ja hyvänä päivänä äiti on ihan mukava.

 

Kun ilmoitin esikosta että meille tulee vauva, niin ensimmäinen mitä äiti sanoi oli että nyt teidän täytyy mennä naimisiin, vaikka maistraatissa.

 

Äitini arvostaa ylikaiken hoikkuutta, ja se on tehty hyvin selväksi pienestä pitäen. Olin 17-vuotiaana "lihonut" pikkuisen, ja kommentti siihen oli: "Painat varmaan 70kg!". Painoin 57kg ja olin 174cm pitkä, joten kyllä siinä teinitytön mielessä kävi, että noinko lihavalta oikeasti näytän! Nykyään painan sen 70kg, mutta onneksi äiti on oppinut pitämään suunsa kiinni.

 

"Toivottavasti osaat kasvattaa poikasi paremmin, kuin minä sinut". Ei käsittänyt kuinka paljon tuo lause loukkasi.

 

Jännä, tajusin tätä lukiessani ettei äitini ole tainnut sanoa koskaan mitään sillä tavalla pahaa että olisin loukkaantunut. Yksi kuitenkin tuli mieleen, mikä nyt ei ole oikeastaan lainkaan paha enkä siitä nyt loukkaantunut, mutta vähän pienessä mielessäni mietin. Kun odotin esikoistani, vanhempieni ensimmäistä lastenlasta, äitini sanoi toivovansa tyttöä. Tiesin, että odotan poikaa, mutta en sanonut mitään. Se jollain tavalla "kolautti". Vaikka siis tiedän ettei sillä sukupuolella heille oikeasti ole väliä ja todella todella rakas pikkupoikamme heille on. Mutta siis varsin mukava ja ihana äitini on, kun ei tosiaan tuon pahempaa mieleeni tule!

 

yleiseksi naiseksi haukkui monta kertaa, se satutti, vaikka toki tiesin että en todellakaan ole. mielenterveysongelmaa taustalla... surullista...

 

No minä olen aina ollut juonitteleva, huijaava ja muutenkin niin tyttö kun vaan voi olla. Tytöt on ihan kaameita, ainakin murrosiässä.

 

Kertonut useasti silloin kun olin lapsi, että ollaan syntymällämme pilanneet hänen elämänsä. Lapsena lyttäsi itsetuntoni aina vieraisille/juhliin/ minne vaan menemällä hokemalla, että "et sitten häpäise minua". Jätti meidät viinan takia ja yritti tuhota vielä meiltä suhteen isäämme valehtelemalla, että meitä hyväksikäytetään. On useasti kertonut mitenkä hänellä ei ole enää tytärtä (aina kun olen tehnyt elämässäni valintoja jotka eivät ole häntä miellyttäneet). Viimeisimmäksi olen ollut "kusipää äiti teresa" koska imetän vielä 3 kuukauden ikäistä vauvaani (imettäminen on hänestä ällöttävää ja sairasta)

 

Mahtavaa, että muillakin on näitä töksäyttelijä äitejä

Omani tykittää jatkuvalla syötöllä solvauksia ja loukkauksia. Viimeisin, ja tähän mennessä paras, tölväisy tuli kun mieheni sairastui syöpään. Äidin mielestä mulla ei ole syytä surra, koska meillä oli suhteessa muu kriisi päällä.
On myös kateellinen minun ja isän hyvistä väleistä.
Lisäksi marttyroi aina omaa, ah niin vaikeaa, elämää. Oikeasti hänelle ei ole mitään niin vaikeaa sattunut. Tai ainakin kun kyselen niin epämääräisiä "kriisejä" joista itse koen että kenen tahansa tulisi selviytyä. Mulla on ollut elämässä paljon karmeita tapahtumia, joten näen äidin heikon kyvyn käsitellä ongelmia.