T
Tiiiiuska
Vieras
Nyt on avauduttava edes tänne. Ahdistaa parisuhde.. Meillä on kaksi lasta, jotka pääasiassa on ollu minun hoidettavana. Mies tehnyt reissutöitä, joten ollut poissa kotoa paljon. Arkea olen pyörittänyt yksin, apua ollut harvemmin tarjolla. Ajan myötä olen kovettunut ja mennyt asenteella: Kyllä me täälä pärjätään! Ja niin ollaan pärjättykin, liiankin hyvin.. Miehen ollessa kotona, hän ei osallistu kotitöihin ja useiden huomautusten jälkeen saattaa osallistua lasten iltatoimiin. Joka kerta täytyy kuitenkin asiasta sanoa, että oma-aloitteisuus nolla. Miehen ollessa kotona parsin hänenkin jäljet, tiskit vaatteet ym. Läheisyyttä meillä ei ole aikoihin ollu, ei halauksia ei suukkoja.. Itse olen kaivannut edes jotain huomionosoituksia mutta ei.. Nyt en niitä enää edes kaipaa. Ajatukset pyörii tällä hetkellä eron ympärillä, en pääse ajatuksesta. Olisin onnellisempi lasten kanssa ja lapset onnellisempia kun saisi molemmilta vanhemmilta huomioo eikä tarvitsisi kuunnella jatkuvaa kinaamista ja sättimistä. Useaan otteeseen olen kesän aikana yrittänyt keskustella miehen kanssa mutta kun asioista ei osata puhua. Syyttelyksi menee puolin ja toisin. Mihinkään terapiaan mies ei suostu.. Erokin tuntuu isolta askeleelta mutta onko vaihtoehtoja.. Yksi elämä elettävänä ja en halua että se näin menee. Vai onko valinnat tehty ja jatkettava samaa polkua.. Toivottavasti tulisi kommentteja samassa tilanteessa olleilta ja miten asiat on ratkennut. Tämä purkaus jo helpotti..
