Ero tulossa, vauva syntyy pian

Kaipaisin jonkin näköisiä neuvoja ja mahdollisesti omia kokemuksia tilanteeseeni.

Odotan vauvaa viikolla 30 ja olemme mieheni kanssa olleet 2,5 v yhdessä. Mieheni on aina tehnyt paljon töitä, mutta nyt siinä ei enää ole mitään tolkkua. Hän lähtee aamulla 6-7 välillä, tulee illalla, joskus yölläkin myöhään kun illastaa yhteistyökumppaneiden ym.kanssa. Toista naista ei ole kuvioissa.

Viikonloputkin hänellä on suurimmilta osin töitä.

Hän ei näe arvoa meidän keskinäselle ajallemme lainkaan, ja ajattelee että minä kyllä odotan. Kun hän on hetken kotona aamulla tai kun tulee illalla, hän yleensä puhuu puhelimessa tai lukee/kirjoittaa sähköposteja. Kun olemme alkamassa katsomaan elokuvaakin, hän soittaa vielä useita puheluita alkutekstien aikana ja laitan pauselle kun odotan että hän saa puhelunsa loppuun. En ehdi milloinkaan puhua hänen kanssaan itse, vaikka hän olisi kotonakin. Kun hän ei ole kotona, odotan häntä kotiin, kun hän on kotona, odotan että hän puhuu puhelunsa loppuun tai tekee työnsä valmiiksi.Kun sanon että odotan häntä kokoajan, se on kuulemma minun ongelmani ja minun täytyy lähteä jos en ole tyytyväinen.

Hän ei osallistu kotona kuin koiran ulkoiluttamiseen. Viime viikonloppuna kokosin yksin vauvan hoitopöydän, pinnasängyn, kaikki uudet tilaamamme huonekalut ( jotka hän maksoi ja jäävät nyt tietenkin hänelle), kävin ostamassa uudet matot, järjestin, pistin hyllyä seinään ym. yksin. Huhkin monta päivää ja kun hän tuli kotiin, hän vaisusti kehui että muuten kiva MUTTA..; kuitenkin arvosteli esim. maton värisävyä ja kummasteli taulujen paikkaa ym. Eli kiitollisuus oli siinä. Tämä oli kuitenkin häneltä erittäin armeliasta sillä hän on monesti tullut kotiin ja vaan haukkunut laittamiani asioita rumiksi ja vaikka mummomaisiksi ja arvostellut tyylitajuni puuttumista (!). Itsellään hänellä ei ole aikaa laittaa ja panostaa ja kun minä laitan, hän arvostelee ja pahoittaa mieleni.

Hän ei kosketa minua juuri koskaan, vaikka kehoni huutaa läheisyyttä. Varsinkin näin raskaana ollessa. Seksiä on kerran kahteen viikkoon jos silloinkaan kun häntä huvittaa. Minä en saa enää tehdä aloitteita tai painostaa häntä seksiin koska se ahdistaa häntä. Kainaloon kyllä ottaa mutta siinä kaikki. Koirankin voi ottaa kainaloon.

Sain pitkään kuulla joka päivä arvostelua ja heti kun tein mitä tahansa minkä mies olisi itse tehnyt toisin tai en ymmärtänyt hänen puolen sanansa mittaista laiskaa selitystä jostain aiheesta, olin tyhmä ja yksinkertainen, eikä hän voinut käsittää kuka voi olla näin idiootti. Ilmoitin että jos ei haukkuminen lopu kokonaan, muutan heti pois. Nyt hän on yrittänyt olla haukkumatta muttei kauaa pystynyt.

Jos valitan hänelle näistä tai mistään, hän saa haukkua minut ja käskee painua helvettiin koska ei kuulemma jaksa kuunnella nalkutusta. Olen ollut nyt yli 2 viikkoa kipeänä kotona ( vaikka olen kotona paljon sinä aikana tehntykin) ja huomannut kuinka yksin saan täällä olla varmasti sittenkin kun vauva syntyy.

Yritin miehen pyynnöstä olla kaksi viikkoa "nalkuttamatta" ja valittamatta, joka aiheutti sen että hän tyytyväisenä meni menoissaan ja teki töitä, eikä huomioinut minua sitäkään vähää enää.

Olen koko raskauteni itkenyt lähes joka päivä. Jos itken miehelle hän matkii minua ja vaikeroi että olen yksi v..... säälipallo, tee elämällesi jotain, lähde helvettiin, luovuta, olen kuulemma haitta hänen elämässään. Tänä aamuna jopa huora. Kuitenkin kun olen ollut luovuttamassa, hän on ilmaissut jotenkin kautta rantain että kyllä nämä asiat tästä järjestyvät, jos vaan malttaisin ymmärtää hänen työntekoaan jne. Olen aina tarttunut hänen heppoisiin oljenkorsiinsa koska on vauva tulossa ja olen halunnut että voisimme olla onnellisia yhdessä.

Mies on toisinsanoen tehnyt kaikkensa jotta lähtisin ja käskenytkin välillä, mutta pyytänyt aina takaisin kotiin ja anteeksi.

Nyt on taas tilanne jossa hän on käskenyt häipyä ja minä olen luvannut niin tehdä. Tilanne varmasti olisi taas mahdollista perua, mutta mietin että voiko tämä tästä muka enää paremmaksi muuttua? Kaikki läheiseni kenelle yritän puhua että mahd. eroamme alkavat estellä ja vakuutella että odota nyt että vauva syntyy, kaikki voi vielä muuttua, ja että on todella rankkaa olla yksin vauvan kanssa ja olisi itsekästä lähteä nyt jnejne. Lisäksi minulla tulisi yksin todella tiukkaa taloudellisesti mutta mietin että siitä huolimatta tämä tilanne tappaa minut sisältä.

Huomaan että olen masentumassa. Olen menettänyt mielenkiintoni kaikkeen ja hyvä kun jaksan edes 1/4 teholla keskittyä töihinkään enää. Voisin vaan nukkua ja olen kokoajan kipeä. Olen antanut tähän suhteeseen kaikkeni ja tuntuu että lähden tästä henkisesti silvottuna, viettämään yhn elämää. Vihan, välinpitämättömyyden ja surun tunteet vaihtelevat.

Aloitimme juuri terapiankin mutta terapeuttikin vaan totesi minulle että minkälainen lapsuus minulla on ollut kun minulla on tuollainen mies, ja että mieheni ei osaa käyttäytyä yhtään ja joskus täytyy suojella lasta vaikka sitten omalta isältään. Ei kovin paljon kannustanut jatkamaan tätä suhdetta vaan enemmänkin avaamaan silmät ja luovuttamaan. Enkä todellakaan ole mikään reppana vaan osaan pitää puoleni ja oikeuksistani huolta. Siksi varmaan riitelemmekin. Terapeutti totesi että mieheni tarvitsisi alistettavan ja alistuvan kumppanin.

Mieskin kuitenkin aina toisinaan ilmaisee että haluaa yrittää mutta ei sitten kuitenkaan oikeasti jaksakaan tai kykene löytämään aikaa sille yrittämiselle. Jokainen uusi yrittäminen on tuonut mukanaan vaan karvaan pettymyksen ja tuntuu että nuo pettymykset syövät kaikki voimat.

Haluaisin nyt enemmänkin kannustusta lähteä ja kuulla onko kukaan muu tehnyt päätöstä raskausaikana lähteä omille teilleen ja mitä siitä on seurannut? Vai onko jollakin käynyt niin että mies on tehnyt täydellisen elämän muutoksen kun vauva on syntynyt? Kun toisinaan olen miettinyt että odotan vielä että vauva syntyy, jos tämä sitten vielä jatkuu tälläisenä, lähden. Mutta toisaalta helpompaa on lähteä ja muuttaa vielä ilman vauvaa, jos mahdollisuudet muutokseen ovat olemattomat. Kuulisin mieluusti mielipiteitä suuntaan ja toiseen jotta saisin jotenkin hahmotettua tilannettani ja mitä pitäisi tehdä?

Olen 29- vuotias ja vauva on ensimmäiseni.

 

Surullisena luin viestisi ja halusin vastata, vaikken olekaan ollut ihan samassa tilanteessa kuin sinä. Ja ongelma sinulla on tosiaan käsillä, sillä ihan kummalliselta miehen käytös tuntuu. MUTTA vaikket halua tätä kuulla, minun on vain omasta kokemuksestani kerrottava, etten ole koskaan enkä milloinkaan itkenyt niin paljon kuin juuri raskausaikana ja lapsen pikkuvauva-aikana. Olen aina pitänyt itseäni erittäin vahvana persoonana, mutta silti raskausaikana olin todella herkkis. Enkä sitä olisi kyllä etukäteen millään uskonut.

Ohjetta en edes yritä antaa, sinä tiedät, mitä on tehtävä. Mieti kuitenkin, että mikä on oikeasti raskauden aiheuttamaa tunnekuohua ja sitä mitä on sen myötä muuttunut. Kuitenkaan siitä ei ole montaa kuukautta, kun halusit lapsen tämän miehen kanssa, jolloin jotain hyvääkin hänessä oli. Mutta ratkaisun teet sinä ja olet tietysti siitä vastuussa itsellesi ja vauvallesi. Odottaako mies yhtään innoissaan vauvan syntymistä?

Tsemppejä!

 

ja kadun sitä päivittäin. Nimittäin sitten kun olet kotona vauvan kanssa, arvostuksesi laskee edelleen, et tee mitään, et ole mitään, yleensä vain ilmaa miehellesi, hän tulee ja menee jo nyt miten haluaa. Jos jäät kotihoidon tuelle, resurssit lähtemiseen heikkenevät jälleen, ei ole varaa läheä, minne menisin. Miehesi ei ole nytkään koskaan kotona, milloin hän ehtisi olemaan lapsen kanssa, kuvitteletko että voisit koskaan turvallisesti jättää lasta yksin hänen kanssaan (eikö keskittyisi silloinkin puheluihin ja spostiin...). Lapsi ei voi hyvin epäterveessä suhteessa. Jos saisin valita uudelleen pakkaisin kamani pikimmiten, mutta nyt olen todella siinä tilanteessa että minulla ei ole varaa eikä paikkaa minne mennä. Jos jättäisin mieheni, ei olisi enää mitään asiaa vanhempieni luo, hänhän on niin komea, kiltti ja kohtelias vävy, ei haukku haava tee, sanoisi äitini.

 

Mulla ei ole kokemusta lähdöstä raskaana. Ite kitkuttelin suhteessa väen väkisin. Mies torju kaikki lähentymisyritykset. Siirsi mun käden pois, vaikka koitin vaan halata. Torjutuksi tulemisen tunne oli kamala. Toinen nainen oli enemmän ja vähemmän kuvioissa, mutta sokeena vaan ajattelin, että kaikki muuttuu kun lapsi syntyy. Paskat. Siitä ne vaikeudet vasta alko ja kun vauva oli 7kk me erottiin. Minä muutin vauvan kanssa kahdestaan, pois miehen omistamasta asunnosta. Aiemmin oltiin naureskeltu ystäväpariskunnille, että meillä ei ainakaan rahasta riidellä ja kuinka ollakkaan eron aikana sain kuulla miljoona kertaa, kun en joutunu asumisestani mitään maksamaan ja mikä tavara kuulu mulle ja mikä ei. Rahallisesti tulin ihan hyvin toimeen kaksin lapsen kanssa. Sain täyden asumistuen, täyden kotihoidontuen lisineen ym. Taisin sossustakin jonkun pennosen saada. Meillä kuitenkin kävi niin onnekkaasti, että meidä ero lopulta lähensi meitä ja vajaan vuoden aikana rakastuttiinki uudestaan. Menneet sovittin ja alotettiin kaikki alusta. Ja yhdessä on eletty. Mutta siis lähde, jos yhtään tuntuu siltä. Raskasta voi olla ajoittain, mutta vielä raskaampaa tapella ja hoitaa lasta. Yksinään ollessa ei tartte kiukutella kenellekkään siivoomisista ja muista. Siivoot ite just sillon, ku siltä tuntuu. Ja mikä parasta, ei tartte kuunnella tollasta paskaa keneltäkään. Vauvalta saat vastarakkautta ja voimia jaksaa

 

Lapsi ei korjaa tullessaan mitään, vaan kärjistää tilannetta entisestään. Älä lataa vauvaan odotuksia joita hän ei voi täyttää. Jos olet jo nyt masentunut, niin mitä se on sitten kun olet valvomisesta sekaisin? Raskauden jälkeen lähes kaikilla naisilla on vähintäänkin alakuloisia tunteita. Uskotko todellakin että miehestäsi on apua siinä tilanteessa?

Lähde ja katso mitä tapahtuu. Kuullostaa siltä ettei paljoa huonommaksi voi muuttua. Aina voi lohdutella itseään, ettei mies sentään hakkaa tms. mutta missä raja menee? Miksi pitää aina kärsiä ja ymmärtää? Jos jäät, niin tiedät varmasti jo nyt ettei tilanne muutu miksikään. Miehelläsi on ollut aikaa muuttua, jos hän sitä todella haluaisi.

 

Hei,

meille tuli myös ero raskauden aikana. Vauva syntyy kesäkuussa. Raskasta se on, sitä ei voi kukaan kieltää. Mutta joskus se on ainoa oikea ratkaisu. Sinä kuitenkin päätät.

Kyllä me pärjätään, elämä kannattelee!

Tsemppiä!

 

Lähde pois. Jo itsesi takia ja ennen muuta tulevan lapsesi takia. Miehesi ei tuosta tule muuttumaan ja kohta sinun lisäksesi myös lapsi joutuu kärsimään tuollaisesta epäterveestä kodista. Pyydä apua ystäviltä ja läheisiltä, jätä omaan arvoonsa sellaiset kommentit jotka pyrkivät syyllistämään sinua erosta. Muut eivät tiedä mitä sinä joudut kärsimään. Ja olet itsekin ehkä niin turtunut tuollaiseen käytökseen, ette tajua kuinka kamalaa se on. Lähde, ja jonain päivänä olet paljon onnellisempi ja ihmettelet miksi viivyit noinkin kauan.

 

http://keskustelu.plaza.fi/ellit/perhe/keskustelu/t1557457 käypä lukemassa minkälaista on pikkulapsi perheissä joissa on "kaikki ollut ihan hyvin ennen vauvansyntymää" ja mieti mitä se on sitten kun kaikki oli jo valmiiksi päin hlvettiä..

 

Ja muista pitää pintasi ja oikeasti harkita kahdesti tilannetta sitten, kun olet lähtenyt ja mies alkaakin uikuttamaan perääsi!

 

Erohan teillä on joka tapauksessa edessä, eikö? Nyt on vain kyse siitä, että milloin.
Minä lähtisin selvittämään ajatuksiani ottamalla selvää, miten sitten käytännössä selviäisit. Ota asia puheeksi neuvolassa, ja kysy, onko paikkakunnallasi yksin lapsen saavien vertaistukiryhmää (vuosittain n.2000 naista saa lapsen yksin, joten ryhmiä on, ainakin netissä!). Ota selvää myös, saisitko synnytykseen doulan tueksesi (tai äitisi ym.) ja onko sinulla oikeus lapsen synnyttyä perhetyöntekijään, joka auttelisi alkuaikoina.

Laske myös, paljonko saisit tuloja. Sinähän saat yksinhuoltajakorotukset, ja mieheltäsi ihan kunnon elarit, hänellähän on pakko olla ihan kohtuulliset tulot jos on kerran aina töissä. Terapiasuhdetta on hyvä jatkaa tutun terapeutin kanssa, että sinulla on joku, joka on jo nähnyt miehesi, ja jonka kanssa käsitellä eroprosessia. Minun kokemuksen mukaan terapeutit yrittää yleensä olla hyvin diplomaattisia, eivätkä missään nimessä kehota eroon. Jos terapeutti on noin suoraan sanonut, mitä ajattelee, hänellä on todennäköisesti kova huoli sinusta ja lapsesta - hän todennäköisesti on myös nähnyt liian monta kertaa, mihin tuollainen suhde päättyy.

Lapsi on tässä asiassa kaikkein tärkein. Te pärjäätte kyllä! Sinun täytyy suojella itseäsi, jotta jaksaisit suojella lastasi. Voimia sinulle!

 

Minunkin eka neuvoni olisi, että pysyy vaan suhteessa edes pikku vauva ajan, niin ei tarvi ihan kaikesta huolehtia, mutta toisaalta teidän tilanne tuntuu nyt jo niin raskaalta, että en tiedä onko enää mitään järkeä jäädä siihen ja odotella. Äitinikin oli nuoruudessaan lähdössä, mutta isäni sai puhuteltua hänet jäämään ja lisää lapsia siitä seurasi. Mites sitä siitä enää sitten minnekään kun on muutama taapero kintuissa ja ollut kotona 30 vuotta yhtäkkiä...? Nykyään, lähes 40 vuotta myöhemmin katuu, ettei tullut lähdettyä. Tässä on avioeropaperit kerettykin kertaalleen laittaa, mutta taas on isä saanut puhuttua äitini ympäri jäämään. Pikku hiljaa kyllä arvostus sitä omaa äitiäkin kohtaan lakkaa, kun ei saanut aikaiseksi lähdettyä vaikka ymmärränkin miksi, mutta sitä valitusta kuuluu molemmilta vuosi vuoden jälkeen. Hullun hommaa mielestäni. Eipä saa meille lapsillekaan aikaiseksi kuinpahan mielen. Miksi meidän pitäisi kantaa heidän taakkaa?!

Onneksi olet osannut ajatella tuon, että nyt olisi helpompi lähteä, kun vauva on vielä mahassa... Todellakin sanon, että kyllä vain on helpompi lähteä nyt. Jos jäät ja lähtö tulee, niin siitä voi tulla yhä raskaampaa. Jos kuitenkin jäät, niin ainakin tiedostat tämän jo, ja ehkä löydät sitten jostain lisää voimia uuteen elämään, toivottavasti.

Valitettavasti tuo miehesi kuulostaa kyllä siltä, että muutosta ei tule näkymään. Uskalsin kommentoida siksi, koska tuo tyyppi kuulostaa niin kovin omalta isältäni ja jos sellaisen miehen valtakuntaan jää, niin sieltä on vaikea päästä pois. Tuo kuuluu siis ihan asiaan, että hän on valmis heittämään sinut menemään, sen on tarkoitus tehdä sinulle tunne, että olet hyödytön muutenkin ja viedä sinulta se loppukin arvostus. "Eipä sulla mitään kukaan tee ja lähe menee jos et tyydy mun valtakuntaan." Juu juu... Sitten kyllä välissä yritetään saada toinen takaisinkin... On toi kieroa peliä...

Onnea jatkoon vaan paljon!

 

Kiitos kaikille kommenteista. Jotenkin on aina kuvitellut tai ainakin toivonut oman elämänsä menevän eri tavalla. Jotenkin pysäyttää kun lukee omasta tarinastaan kommentteja että "surullisena luin tarinaasi, jne" Surullistahan tämä on, ei siitä mihinkään pääse, jotenkin on vaan alitajuisesti yrittänyt itselleen vakuutella että "ei tämä niin paha tilanne ole, minä vaan ehkä dramatisoin tai näen vaan negatiiviset asiat ympärilläni ja onhan hyvääkin..jne" Näin olen itseni saanut uskomaan tähän meidänkin suhteeseen jossa on alusta asti ollut hälyyttäviä piirteitä, joiden vuoksi suhde olisi pitänyt lopettaa jo kauan sitten.

Jokin ( toiveikkuus, rakastuminen mieheen, mies on kuitenkin komea, pitkä, hauska, tyylikäs, hyvä sängyssä, varakas, sosiaalinen ja vaikka mitä! Ei kävele kadulla joka päivä moisia vastaan) sai minut kuitenkin toivomaan että jos sittenkin vaikka ja haluamaan lasta hänen kanssaan. Olin rakastunut häneen ja toivoin että olisimme onnellinen perhe. Se oli minulta tyhmää koska emme ole alusta asti tulleet kovin hyvin keskenämme toimeen. Tästä mieskin minua jaksaa haukkua että kuvittelinko että vauva pelastaisi suhteemme, että kuinka tyhmä voin olla.

Meillä loistavat puitteet tälle perhe-elämälle; kaunis koti, hyvät työt ja miehen puolelta turvattu toimeentulo, olemme terveitä, suht nuoria, meillä on ystäviä ja rakastavia sukulaisia..vauvan huonekin on aivan ihana ja hänelle on hankittu viimeisen päälle hienot design pinnasängyt ja kaikki. Kumpikin odottaa vauvaa kovasti mutta mieskin näyttää ajattelevan että vielä ei tarvitse kun ei ole vauvaa. Miten hän sitten meinaa tehdä jos ei kiire helpota kun vauva tulee? olettaa että minä kyllä sittenkin pärjään.

Kaikista näistä puitteista huolimatta emme ole keskenämme yhtään onnellisia. Minä toivon ja odotan muutosta kokoajan ja petyn joka päivä. Mies ei arvosta ja se näkyy ja kuuluu joka päivä. Kun valitin että hän ei ole yrittänyt, vetosi olleensa haukkumatta 1,5 viikkoa! Se on yrittämistä että ei hauku. Hieman ollaan väärillä raitella.

Olisin mielelläni kuullut tarinoita ja kokemuksia, miten sellaiset jotka ovat lähteneet vauvan kanssa omille teilleen ovat pärjänneet ja jaksaneet, miltä se on tuntunut, jne. Mietin myös (vaikkei pitäisi) sitä pettymystä jonka aiheutamme suvulle jotka niin toivoisivat tottakai meille parasta.

Mutta jos on joka päivä onneton ja kaikki ilo elämästä on poissa, olisi varmaan tehtävä asialle jotakin. Mietin vaan, menenkö ojasta allikkoon jos tästä vielä lähden yksin rakentamaan elämääni. Vai pitäisikö vaan ottaa irti miehestä se vähä apu ja tuki mitä saa ja koittaa pärjätä tässä suhteessa suurimmilta osin yksin jos joka tapauksessa toinen vaihtoehto on olla kokonaan yksin? Mieskin varmasti olisi ihan kelvollinen isä lapselleen, uskoisin, vaikka puolisona minulle onkin huono. Tai sittenhän senkin näkisi mutta näin uskoisin sillä on lapsi ja eläirakas ja huolehtii jollain tapaa joka ex suhteidensa kummilapsistaan.

Tämän suhteen jokapäiväinen murehtiminen vaan vie kaiken ilon jopa vauvan odotuksesta. Elän jo etukäteen kaikki pettymykset, kuten kun neuvolasta kerrotaan että tällöin on teidän aika synnytysvalmennukseen, ahdistun jo ajatuksesta että mies ei kuitenkaan pääse mukaan ja sitten olen siellä yksin kaikkien onnellisten pariskuntien kanssa. Tai kun meille on tulossa vieraita, joka pitäisi olla kiva asia, minua ahdistaa jo etukäteen kun mietin että taas kuten miljoona kertaa ennenkin, mies tölväisee jotain todella törkeää ja ilkeää juuri ennen kuin vieraat saapuvat, fiilis on pilalla ja joutuu taas teeskentelemään iloista ja pidättämään itkua koko illan.

Mutta edelleen, kuulen mielelläni mielipiteitä suuntaan jos toiseen, miltä nämä asiat ulkopuolisen korvissa kuulostaa ja onko kenellekään yksin vauvan kanssa lähteneelle käynyt hyvin vai onko katunut jälkeenpäin, jne.?

 

Kyllä jokainen ymmärtää, ettet ole sellaisessa tilanteessa, missä toivoit ja halusit olla. Raskaus on kriisi useimmille meillekin, joilla parisuhde on voinut loistavasti ennen raskautta. Minä ja mieheni olimme olleet tosi pitkään yhdessä, ja siltikin meille tuli iso kriisi raskauden myötä. Mutta koskaan emme kohdelleet toisiamme kuten kerroit miehesi kohtelevat sinua. Minusta sinun tilanteesi ei mene sen piikkiin, että olet raskaana ja siksi herkkä. Olet parhaasi yrittänyt saadaksesi onnellisen perheen ja onnellisen elämän, mutta on asioita, joita ei osaa ennakoida, varsinkaan rakastuneena.

Nuo ulkoiset puitteet ei merkkaa mitään, jos itselläsi on paha olla. Jos sinä olet rakentanut kauniin kotisi miehesi asuntoon, niin kyllä saat rakennettua yhtä kauniin kodin myös itsellesi ja lapsellesi. Ihmiset on tarkkanäköisempiä kuin arvaatkaan. He ovat enemmän selvillä huolistasi kuin itse arvaatkaan, ja läheisillesi tärkeintä on se, että sinä olet onnellinen. En usko, että he missään nimessä odottavat sinun pitävän kulisseja pystyssä oman hyvinvointisi kustannuksella, päin vastoin...

Tämä palsta ei ehkä ole paras paikka saada vastauksia, vaan kannattaa laittaa kysymys myös niille palstoille, joilla käy vähän iäkkäämpiäkin ihmisiä. Heillä on jo perspektiiviä ja kokemusta kertoa, miten heille on käynyt samantyyppisessä liitossa.

 

Tai oikeastaan kehotin silloista avokkiani lähtemään odotusaikani ollessa hieman yli puolen välin. Olin mielestäni tehnyt kaikkeni suhteemme eteen, mutta kuvioissa mukana oli toinen nainen niin katsoin että sekä minulle että tulevalle vauvalleni oli ehdottoamasti parasta että asuisimme kaksistaan. Olin siis loppuodotuksen yksinäni. Minulla oli ihana tukiverkosto veljistäni, vanhemmistani ja ystävistäni. Synnytykseen kaveriksi lähti äitini.

Olin ostanut rivarikaksion ennen kuin tapasin tämän avokkini joten tietenkin asuntoon jäin minä. Minulla oli vakityö, tosin äitiysloman aikana jouduin hakemaan sosiaalitoimistosta jonkin verran toimeentulotukea kun asuntolainan maksu vähän vaikeutui. Mutta tämä oli väliaikaista. Lapsilisään sain yh-korotuksen.

Aluksi oli aivan kamalaa olla kotona yksin. Minun oli kuunneltava iltaisin kasettikirjaa jotta saisin unen. Mutta pikkuhiljaa kun vatsani pyöristyi olo helpottui ja tuleva vauvani kävi entistä todellisemmaksi. Sitten kun palasin vauvan kanssa kotiin en enää ehtinyt/muistanut/viitsinyt murehtia elämäntilannettani kun se pieni käärö oli siinä sylissäni ja tiesin että tässä on ihmisen alku josta minun on pidettävä huolta.

En ole päivääkään katunut silloista päätöstäni. Tästä on nyt yhdeksän vuotta aikaa. Vauva jota tuolloin odotin on nyt tokaluokkaa käyvä poika. Tapasin nykyisen aviomieheni vauvani ollessa pieni ja olen nyt onnellisesti naimisissa ja odotan viidettä lastani. Nykyinen puolisoni on adoptoinut poikani.

Noin viitisen vuotta eron jälkeen tämä ex-avokkini otti yhteyttä ja yritti ruikuttaa että miksi silloin aikoinaan hänet jätin niin helposti. Minä en vastannut yhtään mitään vaan todellakin jatkoin omaa elämääni. Jostain syystä exä oli onnistunut unohtamaan kaiken sen työn ja yrityksen mitä suhteemme eteen tein.

Toivon sinulle voimia ja rohkeutta tehdä päätös. Luettuani tuon kirjoittamasi olen aivan varma että sinä ja vauva tulette pärjäämään kahdestaan paljon paljon paremmin kuin nykytilanteessa. Alussa ajatus siitä että sitä tulee olemaan yh-äiti on kamala, mutta päivä päivältä helpottaa.

Halauksia!

 

Hei ap, olet todella vakavassa tilanteessa - vaikka kaikki näyttää olevan materialiselta kannalta ihan hyvin.
Minua ihnetyttää miehesi aivan "älytön" työnteko - eikö hän ikinä vietä vapaata aikaa sinun kanssasi - tai ole vaan ja rentoudu tulevasta lapsesta jutellen ja elämäänne suunnitellen?
On aivan käsittämätöntä - että miehesi on valmis uhraamaan niin paljon aikaa työlleen - mutta ei järjestä sinulle ja tulevalle perheelleen yhteistä aikaa. Ei ole oikein, että miehesi on "työssä" kotona ollessaankin; vastailee sähköposteihin ja työpuheluihin ja viettää iltojaan asiakkaita viihdyttämässä. Vaadi tuohon nyt heti muutos - niin vastauksestaan saat selville sen - mihin hän aikoo panostaa tulevaisuudessa.

 

Sinuna lähtisin lätkimään ja näytä vaikka miehellesi tuo kirjoituksesi, jääköön sen kanssa näppejään nuolemaan. Tuskin hän tajuaa mitä menettää, mutta joskus hänkin sen ymmärtää, kun on vanha ja on aikaa ajatella. Hän pyrkii saamaan sinut takaisin, mutta tuskin muuttaa tapojaan kuitenkaan, kiireinen narsisti ei muuksi muutu, sorry.

Ole vahva. Tuleva lapsesi tarvitsee sinua. Hän tarvitsee myös isää, mutta isän mallia voi antaa biologinen isä (jos siihen kykenee) tai joku muu, vaikka joku sukulaisesi. Ja eikös tuo miehen retaleesi joudu maksamaan elatusapua vai haluatko sinä edes sitä? Haluaako miehesi tunnustaa lapsen omakseen jos häivyt? Siis nämä jos olette avoliitossa... Luota siis terapeuttiisi tai hae vielä toiselta terapeutilta mielipide. Mitä miehesi sanoi tarapiasta?? Mitä hän pakenee tekemällä liikaa töitä??

 

Kirjoituksestasi käy selväsi ilmi, ettei miehesi arvosta sinua lainkaan. Varsinkin haukkuminen järkytti minua. Miksi ihmeessä tuhlaat aikaasi tuollaisen itsekkään paskiaisen takia, joka ei edes välitä sinusta oikeasti. Hänen takiaan olet sairastumassa masennukseen. Eipä kannata.

Sinä ansaitset ympärillesi ihmisiä, jotka kunnioittavat sinua. Ero on varmasti helpompi tehdä ennen vauvan syntymää. Ehdit vielä selvitellä taloudellistakin puolta. Yksinhuoltajana pärjäät varmasti ja mieheltä saat hyvät elatusmaksut (jos hän todellakin tekee noin paljon töitä kuin väittää tekevänsä).

Minulla ei ollut vauvaa tulossa, mutta erosin, kun mies alkoi käyttämään henkistä väkivaltaa eli latisti minua ja yritti rusentaa itsetuntoni nollaan haukkumalla ja väheksymällä. Elämänlaatu parani huikeasti eron jälkeen, enkä voi tänä päivänä käsittää, mikä minua siinä suhteessa piteli niin kauan. Vaikka lapsi olisi ollutkin tulossa, niin en missään nimessä olisi silti jäänyt huonoon suhteeseen, koska vauva aistii jo pienenä äidin surun ja stressin ja kodin ankean ilmapiirin.

 

Yksi hyvä keino saada perspektiiviä asioihin, ap, on kysyä niiltä kaikkein läheisimmiltä luottohenkilöiltä, oletko sinä heidän mielestään muuttunut sen jälkeen, kun aloit seurustella. Ovatko he huomanneet, että olet ollut hiljaisempi, naurat vähemmän, mietit tarkkaan mitä sanot seurassa ym. tai muuta tällaista? Yleensä tuollaisessa suhteessa se alistettu osapuoli alkaa pikkuhiljaa tarkkailla ja rajoittaa omaa käytöstään, ettei häntä vaan sais aina hävetä eikä kumppanilta tulisi moitteita. Se on masennuksen ensiosa, ja jos sinulle on käymässä näin, niin sitten on asiat aika vakavasti.

 

Minä olen taas entistä enemmän sitä mieltä uudesta kirjoituksestasikin johtuen, että suhteesi tämän miehen kanssa ei tule toimimaan... Hän on selkeästi kohdellut sinua jo aiemminkin huonosti, ja tuollaista käytöstä olisi äärimmäisen vaikea saada muutettua. Itse en oikeastaan usko edes sen olevan mahdollista. Kuten joku täällä jo totesikin, niin kyseessä on minunkin mielestäni narsisti, mutten halunnut heti pelästyttää sinua tuolla. Et kuitenkaan kuulosta siltä, että uskaltaisit vielä lähteä. Minä tiedän, että lähtö tuosta tilanteesta on varmasti vaikea, vaikkakin päätös olisi varmaankin ihan oikea. Voit toki jäädä suhteeseen vielä tutkimaan ja varmistumaan, että käykö ennuste toteen. Ehkä kannattaa jo kuitenkin varautua pahimpaan, niin eipä tule suurta pettymystä ainakaan. Jos nyt sinnittelet tuossa ja päätät lähteä joskus kun vauva on vuoden tai mitä ikinä, niin eipä tarvitse jäädä miettimään, että tuliko tehtyä oikea päätös. Minäkin saattaisin jäädä, sillä ikuisesti toivon ihmeitä, vaikka turhaahan se on. Ei ole varmaan suurta eroa, lähdetkö nyt vai vuoden päästä ja ainahan voit toivoa, että mies kokisi jonkun suuren valaistuksen kun näkee sinun synnyttävän... tai sitten ei välitä senkään vertaa...

 

Ei ole varmaan suurta eroa, lähdetkö nyt vai vuoden päästä

Lapsen kannalta ero on suurikin, parempi lähteä nyt kuin erottaa pieni lapsi isästään vuoden iässä. On varmaan lapselle parempi olla ilman isää alkujaan kuin kokea ero pienenä, luulisin. Tai siis heti oppia siihen että isää tavataan silloin tällöin (tai ei tavata) tai että isä "on joku muu"...

Tunnusta paha olosi ensin vaikka vanhemmillesi ja pian voit huomata että lähtöprosessti tuntuukin jo halpommalta kun kulissi on ensin murrettu. Voimia sinulle.

Toivottavasti miehesi ei muutu väkivaltaiseksi prosessin missään vaiheessa.

 

Vielä yksi kysymys ap:lle. Rakastatko sinä miestäsi, tulevan lapsesi isää?
Jos kyseessä on vain hyvin toimeentulevan miehen kanssa lapsen tekeminen - niin siitä ei teille kenellekään seuraa mitään hyvää.
Kannattaisi nyt olla täysin rehellinen itselleen - eikä elätellä mitään utopioita - miehen paremmaksi muuttumisen suhteen - jos on rakkautta - niin silloin kaikkeen hyvään on vielä mahdollisuus olemassa!

 

Kuulostaa siltä, että edellisellä ei olisi ollut vuoden ikäistä lasta vielä. Riippuu kyllä paljon lapsesta vaikuttaako mitenkenkään. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että meidän lapset ois olleet ihan tyytyväisiä, vaikka olisivat vain nähneet enää yhden vahemman vaikka pelottavalta toi voi joistain kuulostaa. Olivat itseasiassa niin tyytyväisiä isovanhemmillakin, että eivät olisi varmaan kaivanneet, vaikkei olisi ikinä enää menty hakemaankaan. :/ Meillä kyllä osoitetaan rakkautta varmaan normaalia enemmänkin, joten kyse ei ole siitä, etteikö lapset kotona viihtyisi. Kyllä he ovat myös joitain ihmisiä vierastaneet tuossa iässä, joten ei nyt ihan kuka vaan kelpaisi, mutta aivan varmasti heillä olisi aina ollut tyrvallinen olo, jos on vain yksi vanhempikin läsnä tai isovanhempi tai joku muu turvallisen oloinen henkilö. Ei ainakaan meillä vuoden ikäisen maailma olisi tuohon kaatunut.

 

Vastaus oli siis tuolle "lähtisin pois".

 

Juu, kyllä vielä vuoden ikäinen lapsi sopeutuu todella helposti.

 

Ok, ehkä näin on. Oma lapseni on nyt 2v ja kun isä on ollut työreissussa esim. alle 2 vrk (ei siis viikkoa!) niin ikävä on ollut jo kova. Osaa sen sanoa jo sanoin, ennen puhumistakin on ikävää voinut tietysti olla. Pieni lapsi itkee hiljaisemmin - onko tuska silloin muka pienempi?? Ehkä 1v ei tosiaan vielä kaipaa isää, 1,5v kyllä jo, ainakin meillä.