Itseänikin järkyttää lukea, mitä ihmiset ajattelevat vaikeasti vammaisista henkilöistä. Itse hoidin keväällä 26 vuotiasta miestä, joka oli kyseiseen hoitokotiin tullut 10 vuotta sitten saattohoitoon... Kummasti hän vieläkin porskutti eteenpäin, oli todella hymyilevä ja hänestä näki hänen olevan onnellinen pienistä asioista - musiikista, hoitajan pelleilyistä (huomasin että hän nauraa aivan vääränä kun tein possuääniä hänelle
)... Hän oli hyvin vaikeasti vammainen, vaikea epilepsia, letkuruokinnassa... Vanhemmat hylänneet hänet sinne. Enkä koskaan voisi ajatella että hänen pitäisi kuolla. Monesti ajattelen että kuinka tärkeää työtä loppujen lopuksi teen. Olen monelle kehitysvammaiselle henkilölle ainut ihminen maailmassa, joka hänen kanssaan kommunikoi ja joka pitää seuraa hänelle.
Mutta kuitenkin hyväksyn eutanasian, jos henkilö itse on siihen suostunut. Onhan nykyään mahdollista saada elvytyskielto, moni vanha ja mahdollisesti hyvin sairas vanhus on sen itselleen toivonut. Miksei voisi toivoa eutanasiaa? Yhtenä kesänä olin kesätöissä kuntoutuslaitoksessa, jossa oli myös vakiasukkaita. Siellä oli kaksi sotaveteraania, jotka olivat jo siinä tilassa, että heidät hoidettiin sänkyyn, heidät syötettiin, tuskinpa tajusivat enää mitään ympäröivästä maailmasta. Monesti heitä hoitaessa kävi mielessä, että ehkä heidänkin olisi parempi päästä muualle, pitkän, mahdollisesti hyvän elämän ovat eläneet ja urotöitä tehneet.