En jaksa enää masentunutta miestäni! Milloin on lupa luovuttaa, kun mikään ei riitä?

[QUOTE="vieras";25384823]Siis mitä sä nyt sössötät? Ensin kehuit että sisulla selvisit ja sitten yhtäkkiä olitkin sairaalassa? Mitä helvettiä sä siellä sairaalassa teit kun sisun avulla selvisit? :O Vai huvikseenko menit kokeilemaan? Ehkä meillä on selviämisestä sitten hiukkasen eri käsitykset Minut piti hengissä se ajatus että masennuksen takia ei kannata kuolla. Se on sairaus johon on saatavana apua ja josta voi selvitä. Sisun kanssa sillä ei ollut yhtään mitään tekemistä siinä vaiheessa kun olin osastohoidossa. Sitten kun aloin voimaan paremmin ja saamaan voimavaroja niin olen tehnyt paljonkin asioita elämässäni jotta parantuisin ja voisin hyvin.[/QUOTE]

No, en ole tuo jonka kanssa väittelet mutta minä miellän tuon sisuksi. Voi olla, että hän tarkoitti sillä jotain ihan muuta.

Mä kuitenkin itse ajattelen niin, että toipumisen mahdollisuus vaatii sen jonkun, edes pienen, ehkä jopa tiedostamattoman halun toipua.


Aika selvää minusta silti, että ap:n mies ei saa tällä hetkellä riittävää apua sairauteensa, eikä hän silti voi pakottaa miestään toipumaan tai tekemään enemmän, valitettavasti.

 

[QUOTE="vieras";25384823]Siis mitä sä nyt sössötät? Ensin kehuit että sisulla selvisit ja sitten yhtäkkiä olitkin sairaalassa? Mitä helvettiä sä siellä sairaalassa teit kun sisun avulla selvisit? :O Vai huvikseenko menit kokeilemaan? Ehkä meillä on selviämisestä sitten hiukkasen eri käsitykset Minut piti hengissä se ajatus että masennuksen takia ei kannata kuolla. Se on sairaus johon on saatavana apua ja josta voi selvitä. Sisun kanssa sillä ei ollut yhtään mitään tekemistä siinä vaiheessa kun olin osastohoidossa. Sitten kun aloin voimaan paremmin ja saamaan voimavaroja niin olen tehnyt paljonkin asioita elämässäni jotta parantuisin ja voisin hyvin. Mutta en koekaan että siinä vaiheessa olisin ollut enää vaikeasti masentunut [/QUOTE]

Siis sössötän vai...??? Eikös sinutkin sitten pitänyt juuri sisu hengissä, jos kerran päätit, että masennuksen takia ei kannata kuolla? Ihmeellisen suppea tulkinta sinulla on "sisu" -sanasta.

 

[QUOTE="a.p";25384846]Siis se koko härpäke puuttuu edelleenkin mihin se lamppu kiinnitetään! johdot roikkuu katosta ja mä en osaa laittaa ite, enkäö yletä, tai ees tajuu![/QUOTE]

Tilaa sähkömies.

 

Satuin lukemaan tätä ketjua ja täytyy todeta, että ihan kylmää nää suorat kommentit, että puolison voi hyvin jättää pelkän masennuksen takia. Että vois hylätä toisen ihmisen kuin jonkun roskan, koska se ei anna mulle enää mitään, eikä miellytä enää. Hui.

Ymmärrän tästä huolimatta, miten järkyttävän raskasta voi masentuneen rinnalla sinnitteleminen olla. Pitäisi ehdottomasti etsiä itselle ja perheelle apua ja tukea ja tuulettumismahdollisuuksia.

 

[QUOTE="Joku";25384679]Mitä jos et luovuta ihan kokonaan, vaan siirrät vaan vastuun miehen parantumisesta ja hänen tukemisestaan hänen muille läheisilleen? Miten miehen vanhemmat, sisarukset auttavat tilanteessanne? Sinulla on liian suuri työ yrittää huolehtia itsestä, lapsista ja vielä miehestä. Keskity siihen mitä voit tehdä, huolehdi itsestäsi ja lapsista. Koska jos sinultakin menee voimat, ei lapsilla ole ketään joka jaksaa.[/QUOTE]

Miehen äiti; "Masennus on ihan hölyn pölyä. Ei saa olla niin laiska ja mistään tuollaisesta ei saa puhua kenellekään"
Miehen isä; "Älä nyt vaan mitään lääkkeitä syö! Buranakin on ihan potaskaa"

Se siitä miehen tukiverkosta! Ei sen vanhemmat tajua!

 

[QUOTE="minä";25384840]Tiedoksesi sinulle hehhehee besserwisser, että tekstissäsi ei ollut mitään sellaista mitä en ole itse kokenut. Naurettavaa, että jotkut masennuksesta edes joten kuten selvinneet eivät vieläkään tajua oman mielen aktiivista roolia (sisua) omassa paranemisprosessissa. Ei se ole sisua, että monta vuotta porskuttaa ja kieltää masennuksen, vaan se, että siitä sairaudestaan yksinkertaisesti selviää hengissä!!! Sisua on se, että päivä toisensa jälkeen päättää, että tänään en vedä itseni hirteen. Ja aivan totta. Sekin on päätös, ei mikään tahdoton ja väistämätön tapahtuma.[/QUOTE]

Sä voit aamulla päättää ihan mitä vaan, mutta illalla olotila taas voi olla niin huono, ettei siinä päätökset auta. En ole vielä selvinnyt vakavasta masennuksestani, koska sairastumisestani on vasta pari kuukautta, ja hoito on siltäosin vasta alussa. Mitä tulevaisuus tuo, ei pysty vielä sanomaan. Itseäni kyllä auttaa kohdallani oleva hyvä hoito, johon kuuluu myös kotikäyntejä. Alussa näin hallusinaatioita, en enää, tai ainakaan toistaiseksi.

Siinä vaiheessa kun se oma mieli on musta ja turtunut, on turha puhua mielen aktiviteeteista tms. Ja lääkityksen määrä on sellainen, joka jo turruttaa lähes kaiken, mutta ei sitä ahdistusta

 

[QUOTE="minä";25384877]Siis sössötän vai...??? Eikös sinutkin sitten pitänyt juuri sisu hengissä, jos kerran päätit, että masennuksen takia ei kannata kuolla? Ihmeellisen suppea tulkinta sinulla on "sisu" -sanasta.[/QUOTE]

Jos masennus ja hoito on kesken,ei kannata "kehuskella" selvitymisellä. Sitten vasta, kun taudista paranee, ja toivonmukaan se ei uusiudu

 

minun miehelläni oli vaikea masennus. sitä kesti n.3 vuotta mutta. tuntui että en jaksa kun toinen vaan töllää tv:tä ja tietokonetta. yritin potkia ylös mutta kaikki tuntui pyörivän hänen masennuksen hänen pahanolon ympärillä. oli vain hänen pahaolo. hän ei nähnyt yhtään tuon ympyrän ulkopuolelle mitä minä ja mitä lapset tarvii.
mies sai työttömyyspäivärahaa. sanoin että talouttamme helpottaisi jos hän menisi työllistämiskurssille siitä saa sen 'ruokarahan' päivässä päälle. ajattelin että se myös piristäisi. siihen hän ei suostunut. tuohon meni varmaan vuosi kun löysi kurssin jolle haki ja pääsi. siitä alkoikin jo paljon parempi kausi.
myös panosti terveelliseen ruokavalioon, masennuksen aikana hän oli lihonnut.
nämä kaikki pois pienistä ympyröistä, terveellinen ruokavalio ja liikunta. saa rytmiä päivään ja ajatuksetkin on muualla kuin omassa pahassa olossa.

sitten en kaipaa saarnoja että paasaan terveellisen ruokavalion vuoksi ja liikunnan puolesta. niinkuin toisessa ketjussa sain nenilleni haukut.
näillä kaikilla oli ne pieniä palasia masennuksen paranemisessa, ne on tärkeitä. sillä sieltä suosta palaudutaan takaisin, minä jos kuka olen sen nähnyt

 

[QUOTE="a.p";25384923]Miehen äiti; "Masennus on ihan hölyn pölyä. Ei saa olla niin laiska ja mistään tuollaisesta ei saa puhua kenellekään"
Miehen isä; "Älä nyt vaan mitään lääkkeitä syö! Buranakin on ihan potaskaa"

Se siitä miehen tukiverkosta! Ei sen vanhemmat tajua![/QUOTE]

No ei kannata miehen vanhemmille puhua. Se pahentaa miehesi oloa. En nyt muista, mutta onko miehesi sairaslomalla? Mikä lääkitys? Mikä terapiamuoto?

 

Sä voit aamulla päättää ihan mitä vaan, mutta illalla olotila taas voi olla niin huono, ettei siinä päätökset auta. En ole vielä selvinnyt vakavasta masennuksestani, koska sairastumisestani on vasta pari kuukautta, ja hoito on siltäosin vasta alussa. Mitä tulevaisuus tuo, ei pysty vielä sanomaan. Itseäni kyllä auttaa kohdallani oleva hyvä hoito, johon kuuluu myös kotikäyntejä. Alussa näin hallusinaatioita, en enää, tai ainakaan toistaiseksi.

Siinä vaiheessa kun se oma mieli on musta ja turtunut, on turha puhua mielen aktiviteeteista tms. Ja lääkityksen määrä on sellainen, joka jo turruttaa lähes kaiken, mutta ei sitä ahdistusta

En tarkoittanut, että niitä ns. päätöksiä tehdään 1 kerta päivässä vaan jokaisella hengenvedolla ja lopputuloksen näkee sen päivän osalta, kun kello lyö kaksitoista.

 

minun miehelläni oli vaikea masennus. sitä kesti n.3 vuotta mutta. tuntui että en jaksa kun toinen vaan töllää tv:tä ja tietokonetta. yritin potkia ylös mutta kaikki tuntui pyörivän hänen masennuksen hänen pahanolon ympärillä. oli vain hänen pahaolo. hän ei nähnyt yhtään tuon ympyrän ulkopuolelle mitä minä ja mitä lapset tarvii.
mies sai työttömyyspäivärahaa. sanoin että talouttamme helpottaisi jos hän menisi työllistämiskurssille siitä saa sen 'ruokarahan' päivässä päälle. ajattelin että se myös piristäisi. siihen hän ei suostunut. tuohon meni varmaan vuosi kun löysi kurssin jolle haki ja pääsi. siitä alkoikin jo paljon parempi kausi.
myös panosti terveelliseen ruokavalioon, masennuksen aikana hän oli lihonnut.
nämä kaikki pois pienistä ympyröistä, terveellinen ruokavalio ja liikunta. saa rytmiä päivään ja ajatuksetkin on muualla kuin omassa pahassa olossa.

sitten en kaipaa saarnoja että paasaan terveellisen ruokavalion vuoksi ja liikunnan puolesta. niinkuin toisessa ketjussa sain nenilleni haukut.
näillä kaikilla oli ne pieniä palasia masennuksen paranemisessa, ne on tärkeitä. sillä sieltä suosta palaudutaan takaisin, minä jos kuka olen sen nähnyt

Niin, sitten kun ollaan siinä pisteessä että jaksaa ajatella syömistä. Itselläni se on lähes kokonaan loppunut, ja sitten kun on siinä kunnossa että jaksaa mennä ulos

 

[QUOTE="minä";25384877]Siis sössötän vai...??? Eikös sinutkin sitten pitänyt juuri sisu hengissä, jos kerran päätit, että masennuksen takia ei kannata kuolla? Ihmeellisen suppea tulkinta sinulla on "sisu" -sanasta.[/QUOTE]

Jep. Sössötän. Siinä osastolla, todella pohjalla olleena en ole todellakaan päättänyt yhtään mitään. Minä lohdutin itseäni tuolla ajatuksella. Mutta osastolla, pohjalla ollessa ei tuollaisetkaan ajatukset enää mieleen tulleet. TOSIN en ole masennuksen takia kohdannut sitä kaikkein syvintä pohjaa vaikka vakavan masennuksen olen selättänytkin. Sisu ja päättäminen ei olisi estäneet minun pohjaa ja osastojaksojani. Sisu ja oma aktiivisuus tulivat kuvaan vasta myöhemmin. Sinä sen sijaan et edelleenkään kovin tasapainoiselta vaikuta Toivottavasti saat apua.

 

[QUOTE="vieras";25385032]Jep. Sössötän. Siinä osastolla, todella pohjalla olleena en ole todellakaan päättänyt yhtään mitään. Minä lohdutin itseäni tuolla ajatuksella. Mutta osastolla, pohjalla ollessa ei tuollaisetkaan ajatukset enää mieleen tulleet. TOSIN en ole masennuksen takia kohdannut sitä kaikkein syvintä pohjaa vaikka vakavan masennuksen olen selättänytkin. Sisu ja päättäminen ei olisi estäneet minun pohjaa ja osastojaksojani. Sisu ja oma aktiivisuus tulivat kuvaan vasta myöhemmin. Sinä sen sijaan et edelleenkään kovin tasapainoiselta vaikuta Toivottavasti saat apua.[/QUOTE]

Peesi

 

Niin, sitten kun ollaan siinä pisteessä että jaksaa ajatella syömistä. Itselläni se on lähes kokonaan loppunut, ja sitten kun on siinä kunnossa että jaksaa mennä ulos

kokeileppas ottaa sellanen päivä että syöt terveellisesti, ainakin pari päivää. itse huomaan kun aloittaa tuollaisen kuurin niin tulee 'euforinen' energinen olo. ja sitten jaksaa jopa ulos mennä, ainaisen väsymisen sijaan

 

No ei kannata miehen vanhemmille puhua. Se pahentaa miehesi oloa. En nyt muista, mutta onko miehesi sairaslomalla? Mikä lääkitys? Mikä terapiamuoto?

Ei kannata juu, kun sieltä mies saa sitten vaan haukkuja, kun ei jaksa vaikka asioiden pitäisi olla hyvin.. Mies käy töissä, se on ihme. Jaksaa siellä ihjan hyvin. On onneksi niin hyvä palkka että voi tehdä 5-6h työpäiviä. Lääkkeet oli jotain kuulemma uusia markkinoilla, muttei bentsodiatsipiinejä(meniköhän oikein), eikä mitään opiaatteja tms. Olisiko ollut joku sertlatralin tms?! N. kerran kahdessa viikossa tunnin keskustelu. Tää on järkyttävää miten vähän apua saa. Lastensuojelu on onneksi taustalla heti auttamassa kaikessa jos vain apua tarvitsen. Toistaiseksi emme ole tarvinneet lasten ja kodin kanssa apua, kun oma jaksamiseni on kunnossa. Olen kotiäiti vielä.

Haaveilen kovasti töihinpaluusta, mutta lapset pitäisi laittaa hoitoon ainakin puolipäiväisesti, että mies saa levätä hetken ennen tai jälkeen töiden. Siinä tulee heti ongelmaksi lasten hoitoon vieminen ja haku, kun meillä on vain yksi auto. Olisi ollut hyvä, jos mies olisi ollut lasten kanssa klo 11 tai 12 asti, vienyt hoitoon ja minä hakenut klo 15-15:30. Ei vaan onnistu yhdellä autolla...

 

[QUOTE="vieras";25385032]Sisu ja päättäminen ei olisi estäneet minun pohjaa ja osastojaksojani. Sisu ja oma aktiivisuus tulivat kuvaan vasta myöhemmin. Sinä sen sijaan et edelleenkään kovin tasapainoiselta vaikuta Toivottavasti saat apua.[/QUOTE]

Voi luoja millainen marttyyri ihminen osaa olla! Siellä osastolla ollessasi et siis tehnyt yhtään päätöstä ja sinulla ei ollut mitään omaa aktiivisuutta? Olitko mahdollisesti siellä letkuruokinnassa ja vaipoissa, vai miten ns. ruumiilliset toimintosi hoidettin, kun kerran olit täysin passiivinen?

Toivon todellakin, että jossain vaiheessa elämääsi ymmärrät myös oman osuutesi paranemisprosessissa. Sairastumiseen ei voi vaikuttaa, mutta paranemiseen kyllä. Ja se ei TODELLAKAAN sulje pois pohjalle joutumista ja sairaalajaksoja. Siellä jos missä se vain korostuu, vaikka sitä ei välttämättä silloin itse tiedosta.

Tai olkoon. En jaksa enää kinata kanssani. Elä ja kuole miten haluat.

 

Mä tiedän ja ymmärrän tuon.

Mutta ymmärrän erittäin hyvin myös sen, ettei masentuneen puoliso jaksa kantaa koko vastuuta kodista, lapsista ja elämästä yksin.

Sitä en ymmärrä, että joidenkin mielestä masentuneesta puolisosta ei saisi ottaa eroa. Masentuneen läheisenä eläminen on taatusti rankkaa, eikä ketään auta se että puolisokin väsyy ja masentuu. Joten jos muu ei auta, niin ajoissa pois, sanon minä.

Oon kyllä muuten samaa mieltä, mutta mun mielestä puoli vuotta on aika lyhyt aika toisen sairautta ja en oikein tiedä mitä mieltä olen siitä ettei puoliso jaksa puolta vuottakaan tukea toista kun tämä on SAIRAS. Ei kai kukaan jätä puolisoaankaan syövän takia kun se ei ole puolessa vuodessa parantunut?

Täytyy vaan sanoa että onneks mulla on vähän kärsivällisempi mies, muuten ei meinaan oltais enää yhdessä. Mä masennuin aika pahasti synnytyksen jälkeen, enkä tosiaan jaksanut miyään muuta hoitaa kun vauvan, kotitöiden tekemiseen ei ois enää millään sen lisäks voimat riittänyt, mutta onneksi mun mies ymmärsi ja auttoi. Meillä ainakin tuo masennuksesta YHDESSÄ selviäminen vahvisti suhdetta niin paljon, että vaikea äkkiseltään keksiä millä muulla ois tähän mennessä ollut tuollainen vaikutus meihin. Vaikka mä välillä ajattelin, ja miehelle sanoinkin että hän ansaitsis jonkun paremman, niin hän ei edes suostunut kuuntelemaan minua, eikä hetkeäkään edes kuulemma miettinyt eroamista siksi että meillä/mulla oli rankkaa.

 

[QUOTE="a.p";25385123]Ei kannata juu, kun sieltä mies saa sitten vaan haukkuja, kun ei jaksa vaikka asioiden pitäisi olla hyvin.. Mies käy töissä, se on ihme. Jaksaa siellä ihjan hyvin. On onneksi niin hyvä palkka että voi tehdä 5-6h työpäiviä. Lääkkeet oli jotain kuulemma uusia markkinoilla, muttei bentsodiatsipiinejä(meniköhän oikein), eikä mitään opiaatteja tms. Olisiko ollut joku sertlatralin tms?! N. kerran kahdessa viikossa tunnin keskustelu. Tää on järkyttävää miten vähän apua saa. Lastensuojelu on onneksi taustalla heti auttamassa kaikessa jos vain apua tarvitsen. Toistaiseksi emme ole tarvinneet lasten ja kodin kanssa apua, kun oma jaksamiseni on kunnossa. Olen kotiäiti vielä.

Haaveilen kovasti töihinpaluusta, mutta lapset pitäisi laittaa hoitoon ainakin puolipäiväisesti, että mies saa levätä hetken ennen tai jälkeen töiden. Siinä tulee heti ongelmaksi lasten hoitoon vieminen ja haku, kun meillä on vain yksi auto. Olisi ollut hyvä, jos mies olisi ollut lasten kanssa klo 11 tai 12 asti, vienyt hoitoon ja minä hakenut klo 15-15:30. Ei vaan onnistu yhdellä autolla...[/QUOTE]

Mutta toihan on paljon että jaksaa käydä töissä. Itsellä meni työkyky täysin. Ja viikottain on terapiaa, ensviikolla jopa 3 kertaa. On psykiatria, psykoterapeuttia jne, lisäksi tekevät kotikäyntejä. Joudun syömään kolmea erilääkettä tällähetkellä

 

[QUOTE="ajatus";25384898]Satuin lukemaan tätä ketjua ja täytyy todeta, että ihan kylmää nää suorat kommentit, että puolison voi hyvin jättää pelkän masennuksen takia. Että vois hylätä toisen ihmisen kuin jonkun roskan, koska se ei anna mulle enää mitään, eikä miellytä enää. Hui.

Ymmärrän tästä huolimatta, miten järkyttävän raskasta voi masentuneen rinnalla sinnitteleminen olla. Pitäisi ehdottomasti etsiä itselle ja perheelle apua ja tukea ja tuulettumismahdollisuuksia.[/QUOTE]


Pitää vielä jatkaa, että jos ootte naimisissa, niin oottehan luvanneet rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä toisianne. Nyt on se vastoinkäymisten aika elämässänne. Olisko parempi, että meet töihin tuulettumaan, saat muuta ajateltavaa ja kodin ulkopuolista elämää, lapsetkin varmasti ihan hyvää hoitoa hoitopaikassa. Menkää vaikka avioliittoleirille ens kesänä hoitomaan parisuhdettanne, jos miehesi jo vähän paremmissa voimissa. Tai johonkin pariterapiaan yhdessä.

 

Jos hankkisitte terapiaa omalla kustannuksella.? Tiiviimpi terapia, vähintään kerran viikossa? Se maksaa, mutta se myös kannattaa.
Kunhan maltat ja jaksat, niin saat miehesi sieltä masennuksen takaa takaisin

 

[QUOTE="minä";25385144]Voi luoja millainen marttyyri ihminen osaa olla! Siellä osastolla ollessasi et siis tehnyt yhtään päätöstä ja sinulla ei ollut mitään omaa aktiivisuutta? Olitko mahdollisesti siellä letkuruokinnassa ja vaipoissa, vai miten ns. ruumiilliset toimintosi hoidettin, kun kerran olit täysin passiivinen?

Toivon todellakin, että jossain vaiheessa elämääsi ymmärrät myös oman osuutesi paranemisprosessissa. Sairastumiseen ei voi vaikuttaa, mutta paranemiseen kyllä. Ja se ei TODELLAKAAN sulje pois pohjalle joutumista ja sairaalajaksoja. Siellä jos missä se vain korostuu, vaikka sitä ei välttämättä silloin itse tiedosta.

Tai olkoon. En jaksa enää kinata kanssani. Elä ja kuole miten haluat.[/QUOTE]

Oletko sinä noin sekaisin vielä omasta masennuksestasi vai miten et tajua vaikka olen rautalangasta vääntänyt? Millä tavalla minä olen marttyyri? Tiedätkö edes mitä se sana tarkoittaa, epäilen? Kun jouduin osastolle olin todella pohjalla, todella pohjalla. Kyllä, kävin vessassa mutta en pystynyt syömään. Siellä oli muuten potilas joka syötettiin. Ajattele, niin pohjalle voi ihminen mennä vaikka kuinka pitäs vaan sisulla punnertaa niin kuin sinä teit. Omaa aktiivisuutta oli tietenkin siinä mielessä että juttelin omahoitajien ja lääkärin kanssa, mutta kuten sanoin alussa olin niin pohjalla etten todellakaan pystynyt menemään vaan sisulla. Sitten kun aloin paranemaan, olen tehnyt paljonkin asioita tervehtymiseni eteen ja ollut hyvin, hyvin aktiivinen kaikin puolin. Ja jos et tästäkään tajua niin todellakin olkoon. Minä olen erittäin iloinen että olen ollut niin aktiivinen ja olen nyt varsin ok. Sinä sen sijaan olet vielä aivan selvästi todella "vaiheessa"

 

En jaksanut lukea koko ketjua kun jankkaamiseksihan nämä masennusketjut aina menee... Mutta ihan alkuperäiseen aiheeseen, ap, olen hyvin samanlaisessa tilanteessa kuin sinä! Miehellä sama diagnoosi ja lääkityskin on, terapiaa on aloittamassa tässä kuussa, ja toivon todella että se auttaa... Masennusta on yli vuoden jatkunut, ja monta kertaa olen jo ehtinyt eroa miettimään. Meilläkin mies käy töissä, ja on sikäli parempi tilanne että välillä on ollut useamman viikonkin kestäviä "valoisampia jaksoja", jolloin mies on aikalailla oma itsensä(tai siis se mitä hän oli ennen). Sitten välillä ollaan taas aallonpohjalla, mies puhuu ettei hän jaksa enää elää eikä millään ole mitään väliä. Säälin niin lapsiamme, jotka eivät mielestäni saa ansaitsemaansa huomiota isältään ja välillä myös äidiltään, kun miehen tilanne vetää minutkin jotenkin niin epätoivoiseksi.

Ja vaikka toisaalta koen lääkityksen todella hyväksi jutuksi ja samoin mies kokee, ettei hän pääsisi ollenkaan ylös sängystä ilman lääkkeitä, niin silti nuo lääkkeiden sivuvaikutukset ovat aika hurjia(hänellä käytössä kolmet eri lääkkeet). Paino on noussut vuodessa lähes 20kg, orgasmivaikeuksien takia seksielämämme on lähes kuihtunut, mies valvoo painajaisten takia, jos hän nukkuu niin muut valvomme hänen kuorsauksensa takia jne... Paljon (masennukseen verrattuna) pieniä asioita, mutta silti tekevät arjesta vieläkin raskaampaa...

Yritän jaksaa enkä haluaisi erota, mutta välillä en vaan jaksaisi... Ikinä ei saa hymyä eikä naurua, aina vaan ärähtelyä ja hiljaisuutta. Pelkään, että mies masentuisi entisestään ja tekisi itsemurhan jos eroaisimme. Vaikka hän toisaalta kokee perheen ja velvollisuudet hirveinä rasitteina, niin hän myös sanoo että olemme hänelle se ainoa syy elää. Tunnen kamalaa syyllisyyttä itsekin koko ajan, kun en voi auttaa miestä, ja myös kun sairaudesta huolimatta vaadin häneltä kaikenlaista. Pelottaa, ettei masennus ikinä katoa miehestä vaan hän on pysyvästi muuttunut...

 

pitäisikö sitten jo kysellä sen sähköhoidon perään, jos perhe uhkaa mennä alta vuosien potemisen jälkeen ja jatkuvasti on itsemurha mielessä? Ei ole ollut muotia, mutta vissiin sitä aletaan taas hanakammin käyttää, koska hoitotulokset on niin hyviä?

Ja mitä tuohon vihkivalaan tulee, niin ei siellä kyllä taideta sanoa, että vastamäki on liian jyrkkä jos sairastuu johonkin seuraavan listan tautiin, ja sitten perään satasivuinen kirja, missä luetellaan ne poikkeukset.

Kun nyt mietin, niin ehkä joskus osittainen asumusero saattaisi olla kokeilemisen arvoinen asia. Mutta kun tätä keskustelua lukee, niin vaikuttaa että masentuneen puolisolta unohtuu, että tekemisissä pitäisi olla lasten takia eron jälkeenkin. Entä sitten, jos mies menee tosissaan huonoon kuntoon erossa? Miltäs sitten tuntuu? Miltä asia lapsista tuntuu aikuistuessaan?

Tuo eroanko ja jaksanko -pohdinta kuitenkin niin paljon ohjautuu sen perusteella, että mitkä on taustauskomukset. Niihin voi vaikuttaa. Voi myös itse mennä puhumaan jonnekin asiantuntijalle tilanteestaan ja jaksamisestaan ja tarpeistaan. Miehen voi kuitenkin sulkea vaikka omaan sairashuoneeseen oven taa potemaan ja leikkiä yksinhuoltajaa, jolla on onneksi joku hätäapulainen paikalla, että voi hetkeksi jättää lapset sen katsottavaksi, jos tuo kerran siihen kykenee.

Ei siis pidä verrata tilannettaan siihen alkutilanteeseen, vaan siihen mitä eron jälkeen on odotettavissa. Jokaisessa suhteessa tulee jossain vaiheessa itku silmään, jos alkutilanteeseen vertaa.

Ap:n miehen vanhemmat kyllä vaikuttavat olevan sen verran pihalla, etten ihmettele masennusta yhtään. Jos mies jaksaa lukea, niin narsistinen perhe voisi olla hyvä sanapari googlattavaksi. Ja niin kauan kuin makuuhuoneen kattovalo on suurikin ongelma, ap ei ole vielä käsitellyt omia tunteitaan mihinkään järjestykseen.

Osta pari hyvää käänneltävää työpöydän valaisinta ja tällää ne yöpöydille, problem postponed. Ei saa ripustaa ihmisarvoaan tuollaisiin. Tottakai omaa naisellisuutta loukkaa monikin asia tuossa tilanteessa, mutta samoja loukkauksia tulee muissakin suhteissa. Jokainen joka ripustaa arvonsa ihmisenä siihen, säilyykö mies prinssinä vai muuttuuko sammakoksi, on heikoilla missä suhteessa tahansa.

Masennus nopeuttaa sitä prosessia, jossa sammakkous tulee esiin. Vasta silloin puhutaan kasvamisesta suhteessa, kun päästään siihen, miten sammakkoutta siedetään oikealla tavalla, niin että konna kuoriutuu takaisin mieheksi. Ja masennuksesta noussut mies on varmasti viisaampi, empaattisempi ja harkitsevampi kuin alkuperäinen versio. Eli voitaisiin väittää, että masennuksen läpikäyminen perhessä saattaa olla oikopolku onnellisempaan liittoon.

 

Kyllä sairaankin puolison saa jättää, jos sairastunut ei itse tee parantumisen eteen mitään ja sitten kun puoliso tehnyt kaiken minkä voi. Vai eikö teidän, jotka sanoitte ettei sairasta saa jättää, mielestä saisi erota alkoholisti- tai huumeidenkäyttäjämiehestäkään vaikka menisi kuinka huonosti? Päihderiippuvuuskin on sairaus.

 

Siis kestänyt puolisen vuotta. Eihän se ole pitkä aika, vaikka siltä varmasti tuntuu nyt.

Koita jaksaa olla miehesi tukena, masennuksesta voi parantua, vaikkakin se voi viedä paljon enemmän kuin tuon vaivaisen puoli vuotta. Anteeksi vähättelyni ajan suhteen, se tosiaankin tuntuu ikuisuudelta tuo puoli vuottakin. Mutta jos rakastaa, niin jaksaa.

Eihän rakastamastaan ihmistä voi jättää sen vuoksi, että hän on masentunut.

Kaiken se kestää jne... se rakkaus siis. Ja eihän pllis tarvitse alkaa selittää kaikkia poikkeustapauksia, väkivaltaa yms.

Myöhemmin voitte sitten puhua yhdessä, miten pääsitte vaikean vaiheen yli